Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 35. 12 viikkoa myöhemmin (23/100)

Teksti: Teppo M

VC Koira on naisen silmissä suloinen olento, sillä koira on rodunjalostuksellisin keinoin ikuiseksi pennuksi muokattu susi. Koska koira ei koskaan aikuistu, se on täydellinen kumppani naisen hoivavietin kohteeksi. Väitetään, että aikuisen miehen pitäisi osata itkeä. Tämä on osa sitä salaliittoa, jolla naiset yrittävät (jostain käsittämättömästä syystä) muuttaa myös miehen ikuiseksi lapseksi. Negatiiviset tunteet on paljon yksinkertaisempaa kanavoida erilaisiksi aggressioiksi. Aikuinen mies ei itke eikä juo maitoa.

Naiset itse kyllä osaavat näyttää tunteensa myös itkemällä ja tekevätkin sitä runsain mitoin. Ilmeisesti usein jopa ihan huvikseenkin tylsinä sunnuntai-iltapäivinä kun televisiostakaan ei tule mitään erityistä. Jossain päin maata järjestetään epäilemättä jo pampulatätien itkuterapiakursseja niille, joille niinikorien punonta, puistojumppa ja yrttiteepaasto eivät enää tarjoa tarpeeksi rajuja kicksejä.

Miehen kannalta itkevä nainen on kuin korkkivikainen viini. Ei ihan maailmanloppu, mutta sellainen pieni ja ärsyttävä, muuten ihan mukavasti sujuvaa elämää sekoittava häiriötekijä. Itkevää naista kun ei oikein voin vain ohittaakaan, vaikka mieli tietysti tekisi. Korkkivikaisesta viinistä puheen ollen suomalaisilla on tosin tapana juoda sekin yhtä nöyrästi kuin kestää naisten itkut. Koskaanhan ei voi olla aivan varma, vaikka juoman olisi tarkoituskin olla aivan tolkuttoman kelvotonta nautittavaksi ja silloin olisi noloa jäädä kiinni tietämättömyydestä. Niinpä suomalainen irvistellen juo pullon tyhjäksi, lohduttautuu sillä, että se kuitenkin nousi päähän ja tilaa ensi kerralla maitoa.

Valitettavasti itkevää naista ei yleensä voi viinin tavoin lähettää takaisin keittiöön vaihdettavaksi vaikka huomaisin saaneensa pilaantuneen yksilön. Itkevä nainen ulko-ovella passissa tarkoittaa, että jonkinlaista tunteista keskustelemista on väistämättä edessä. Kai se siis oli minunkin vain kestettävä. Tervehdin itkevää Supernovaa ja hän katsoi minua punaisilla, pandaksi tuhriintuneilla silmillään ja niiskutti jotain, mistä en saanut selvää.

– Mitä sinä täällä teet, minä kysyin.
– Niko, niisk, ajoi minut ulos, Supernova selitti ja tyrskäytti kourallisen räkää nenäliinaansa.
– Ahaa.

En vieläkään ymmärtänyt, miten tämä parisuhdekriisi liittyi juuri minuun, mutta ei tuntunut kohteliaalta kysyä tarkemmin. Tuskinpa asiaa saattoi rappukäytävässä kuitenkaan selvittää, joten avasin oven ja pyysin Supernovaa tulemaan sisään. Juuri kun olin vetämässä ovea kiinni takanani, kuulin Susannan huutavan nimeäni rappukäytävässä. Kirosin hiljaa mielessäni, livahdin takaisin rappuun ja painoin oven kiinni. Hysteerisen naisen jättäminen valvomatta omaan asuntoon tuntuu hieman samalta, kuin varmistamattoman käsiaseen tunkeminen vyön alle. Mitään vahinkoa ei toki välttämättä synny, mutta on kovin vaikea keskittää ajatuksiaan mihinkään muuhunkaan.

Susanna tarvitsi apuani, sillä hänen tallentavaan digiboksiinsa oli tullut jotain vikaa juuri, kun Selviytyjät ja jokin äärimmäisen välttämätön elokuva olivat alkamassa yhtä aikaa.

– Just, tota, joo, minä sanoin ja odotin Supernovan alkavan hakata ovea minä hetkenä hyvänsä.
– Sinulta kun se varmasti sujuisi niin helposti, Susanna jatkoi ja räpsytteli silmäripsiään juuri oikealla tavalla.

Minun olisi pitänyt sanoa, että minulla on vieraita, enkä siksi voisi nyt tulla ja asia olisi ollut sillä selvä. Se olisi ollut hyvin yksinkertaista, mutta kun pystyy ajattelemaan vain ladattua asetta olohuoneessaan, yksinkertaisiakaan asioita ei aina oivalla.

– No jos minä tulen, kohta. Käväisen vain ensin kotona…
– Mutta se alkaa juuri nyt! Eihän sinulla siinä kauaa menisi.
– Niin, niin, minun täytyy vain käydä… tuota…. sammuttamassa kahvinkeitin.
– Ai, Susanna sanoi. – Luulin, että olit vasta tulossa kotiin.
– Niin, se on totta… Mutta, minä olin vain viemässä roskia…

Kirosin itseäni mielessäni. Minä, joka sentään osaan puhua paskaa kahden sekunninkymmenyksen varoitusajalla aiheesta kuin aiheesta, seisoin siinä pukeutuneena Ermenegildon pukuun ja väitin käyneeni viemässä roskat. Alanko vihdoin romahtaa? Miksi helvetissä minä edes välitän siitä, mikä Supernovaa vaivaa ja mitä Susanna minusta ajattelee? Yhtäkkiä fokuksen pitäminen horisontissa alkoi vaikuttaa ylivoimaiselta.

– …tultuani kotiin, minä jatkoin. – Tulin siis hetki sitten kotiin, laitoin kahvinkeittimen päälle ja heitin roskat. Ymmärrätkö? Minä tulen ihan kohta. Katso sitä elokuvaa ensin ja pääset sitten varmaan siitä sarjasta perille vaikka menettäisitkin alusta muutaman minuutin. Okei?

Sain lopulta Susannan katoamaan ja pääsin sisälle. Supernova odotti eteisessä.

– Oliko se sun tyttöystävä? nainen kysyi.
– Ei. Mitä asiaa sinulla oli?
– Minä olen raskaana, Supernova vastasi ja olisi aivan yhtä hyvin voinut iskeä minua rautaysillä takaraivoon.
– Voi vittu, minä vastasin ja mietin hetken. – Miten se muka minuun liittyy? Siitähän on jo aikaa ainakin kolme kuukautta…
– Minä luulen, että se on sinun. Minä olen neljännellä kuulla jo.
– Jumalauta sun kanssasi. Miten niin muka minun? Miksi sinä muka olisit odottanut kolme kuukautta sanomatta mitään tai pitämättä edes yhteyttä…

Supernova tuijotti minua hiljaa ja aivosoluni alkoivat vihdoin heräillä toimintaan.

– Niinpä niin, minä sanoin. – Aivan. Ymmärrän… Mutta minähän käytin kumia! Enkö vain? Ei se voi olla minun lapsi!

Supernova alkoi taas nyyhkyttää ja selittää ettei hän muistanut käytimmekö. Ei ehkä ainkaan sillä toiselle kerralla. Nykyajan nuoriso on niin vastuutonta. Eivät edes muista, käyttivätkö ehkäisyä. Järkyttävää. Enkä muistanut minäkään. Tietysti olen yrittänyt olla kumin käytön suhteen tarkka, mutta kaikenlaista sattuu kun touhuaa. Olimmeko muka edes olleet seksiä kahdesti? Ehkä aamulla? Minulla ei ollut aavistustakaan.

Käskin Supernovaa odottamaan, sillä minun oli hoidettava yksi pikainen asia naapurissa. Tyttö alkoi taas tyrksiä entistä itkuisemmin. Upea yökerhoilmestys oli lopullisesti kadonnut ja tilalla oli säikähtäneen lapsen näköinen kasa täriseviä raajoja.

– Miten sinä voit… niisj… olla noin… (käsittämätöntä ulinaa)
– Älä nyt jumalauta ala taas. Mun täytyy käydä laittamassa Selviytyjät nauhalle tai jotain. – Minä tulen ihan kohta takaisin ja sitten käsitellään tämä.
– Ai… Tuleeko sieltä Selviytyjät? Supernova kysyi ja keräsi yllättäen itsensä kasaan. – Voinko minä laittaa television päälle?

Supernova jäi katsomaan tosi-TV:tä ja minä laukkasin naapuriin. Vakuutin itselleni etten mitenkään voisi olla lapsen isä. Nainen oli luultavasti maannut vaikka kuinka monen miehen kanssa tai sitten isä oli se mies… Minkä nimen hän olikaan sanonut… Niko.

Tuijotin Susannan digiboksin kaukosäädintä enkä ymmärtänyt siitä mitään. Niko kuulosti sopivan isälliseltä. Niko saisi hoitaa homman. Jos lapsi tosiaan olisi minun… Vai oliko hän edes raskaana? Ja miksi se minussa roikkui?

– Toimiiko se, Susanna kysyi uudestaan.
– Häh?
– Että saatko sinä sen toimimaan?
– Joo, tota, kai… Onko sulla tämän ohjekirjaa jossain?

Susanna lähti etsimään ohjekirjaa ja minä räpelsin kaukosäädintä sokkona laskiessani päässäni samaan aikaan elatusmaksuja. Kymppitonni alkoi tuntua yhä pienemmältä summalta. Minkä helvetin takia minä olin koskaan alkanut tähän idioottimaiseen projektiin. R:n sietäisi saada selkäänsä! Ei tästä mitään tule kuitenkaan. Minä luovutan.

– Mitä sinä sanoit? Susanna kysyi.
– Että minä luovutan, ei tästä kapulasta saa mitään selvää. Nämä valikot on ihan perseestä tässä.
– No mutta kun ne Selviytyjät, Susanna yritti.
– Ketä vittu kiinnostaa ylipäänsä katsoa, kun jotkut saatanan vatipäät syö jossain suolla matoja ja puukottaa toisiaan selkään! minä räjähdin.

Susannan alahuuli alkoi väpättää uhkaavasti. Hän halusi huomauttaa, että hänen mielestään ohjelma oli ihan mukavaa viihdettä. Jo toinen itkevä nainen viiden minuutin sisään. Se oli muistaakseni oma henkilökohtainen ennätykseni. Pyysin anteeksi ja selitin, että minulla oli hieman huono päivä, mikä sai Susanna lopullisesti puhkeamaan kyyneliin.

– Minä vain… niisk… ajattelin, että olisit… niisk… jäänyt tänne ja meillä olisi… niisk ollut mukava ilta.
– Se nyt ei onnistu, minä sanoin ja aloin tehdä lähtöä. – Mun pitää nyt mennä. Jutellaan vaikka huomenna lisää.
– Sulla on joku nainen siellä tietysti, Susanna ulisi.
– No jos tosiaan haluat tietää, niin kyllä on. Siellä on joku muija, jonka nimeä minä en edes muista ja jonka olen kuulemma pannut paksuksi. Sen lisäksi minä olin kaksi tuntia sitten panemassa jotain toista eukkoa jossain radan varressa ja itseasiassa minun pitäisi panna kolme naista viikossa pitääkseni noin 20.000 tosi-tv fania tyytyväisenä, joten minulla on oikeastaan vähän jo kiire tässä löytää seuraavakin jostain.

Susanna pyyhki kyyneleensä, tuijotti minua kylmästi ja ilmoitti ettei sarkasmi auttanut nyt yhtään. Minä sanoin, että hyvä, mutta minun piti nyt tosiaan mennä. Susanna ilmoitti että minun tosiaan pitäisi, eikä takaisin tarvitsisi vähään aikaan tulla.

Yksi maailman pienistä epäkohdista on se, että miehen paitaan pukeutunut nainen näyttää seksikkäältä, mutta naisen paitaa pukeutunut mies vain limaiselta perverssiltä. Pukeutumalla miehen vaatteisiin, nainen ilmaisee kotiutuneensa asuntoon. Pukeutumalla naisen paitaan mies ilmaisee, ettei ole vielä kertonut itsestään aivan kaikkea.

Kotiin palattuani löysin Supernovan paitaani pukeutuneena ja sohvaani uppoutuneena. Hän oli pessyt kasvonsa ja moikkasi minua nyt iloisesti sisään tullessani. Minun oli vilkaistava kelloa uskoakseni, että olin todella jättänyt hänet taakseni vain viitisen minuuttia sitten. Jos minun on valittava hysteerisen naisen ja nurkanvaltaajanaisen välillä, otan nurkanvaltaajan. Se on tietenkin virhe, mutta minä olen heikko mies.

Kaivoin sukkalaatikosta sinne kesällä piilottamani viimeisen askin tupakkaa ja menin parvekkeelle polttamaan ja Supernova tuli kohta perässä. Naiset puhuvat usein liikaa, mutta sen lisäksi he osaavat olla hiljaa sellaisella intensiteetillä, että se on jopa puhumista rasittavampaa. Yllätyksekseni Supernova ei tehnyt sitä. Hän oli hiljaa kuin mies. Kevyesti.

– Minä lopetin polttamisen kun sain tietää, nainen lopulta sanoi.
– Hyvä, minä vastasin.
– Voi se olla Nikonkin, hän jatkoi hetken päästä.
– Sekin on hyvä.

Olimme taas hiljaa. Tytön sormista näki, että himosi savuketta, vaikka ilme ei sitä paljastanutkaan. Niin kuin tupakkalakkolaisilla aina.

– Niko heitti minut ulos kun tunnustin ettei lapsi ehkä ole hänen.
– Se on paha.
– Ei. Ei se ole.

Olimme taas hiljaa. Tupakka maistui paremmalla kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan. Ilta maistui elokuulle. Loppujen lopuksi kaikki oli luultavasti aivan niin kuin pitikin. Naisilla on tapana aina silloin tällöin saada lapsia. Parempi niin, kuin että hoivaisivat miehiään. Koira oli kyllä helpompi, sillä koiran saattoi vain työntää oven taakse seksin ajaksi.

– Mikä sun nimi on? minä kysyin.
– Minttu.
– No Minttu, minä sanoin. – Haluatko jäädä yöksi?
– Joo, Minttu vastasi.

X