Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 37. Oma punainen kirja (23/99)

Teksti:
Teppo M
Sata naista

Aivan ensiksi pahoittelen sitä, että blogia on viime aikoina päivitetty niin kovin harvoin. Moite aiheesta on aiheellinen ja voin vain nöyrästi pyytää anteeksi tällaista julmuutta, jota olen lukijoitani kohtaan osoittanut.

Työnarkomania, osa-aikainen isyys, uusien naisten kaataminen ja vanhojen tapausten jälkihoito yhdistettynä satunnaiseen penkkiurheiluun on jo sinänsä melko paljon resursseja kuluttava yhdistelmä, mutta sen lisäksi olen puurtanut erään pienen punaisen kirjan parissa.

Koska omassani on yhteensä kolmekymmentäviisi lukua (sekä kokonaan aikaisemmin julkaisematon prologi), olen kutsunut sitä suureksi punaiseksi kirjaksi erotuksena vain kolmekymmentäkolme lukua sisältävään pikkuveljeensä. Paperitiikereitähän ne ovat joka tapauksessa molemmat. Suuri punainen kirja näyttää myös kirjahyllyssä pientä punaista kirjaa paremmalta, joten sitä voi lämpimästi suositella ihmisille, jotka haluavat korostaa kirjahyllyllään persoonansa kulttuurisosiologista monimuotoisuutta. (Lue: Parantaa mahdollisuuksiaan saada satunnaiselta yövieraalta pesää.) Samaan tarkoitukseenhan pientä punaista paperitiikeriäkin aikanaan pääasiassa käytettiin.

Vielä viime vuonna uusinta uutta kustannusalalla oli julkaista kirjasta ensin pelkät kannet, mutta ”Sata naista” ottaa teoksena askeleen eteenpäin julkaistuaan ensin pelkän sisällön. Palvellakseni blogini lukijoita mahdollisimman hyvin julkaisen nyt tässä yhteydessä myös kannet, joten ylioppilasjuhlista voi tänä vuonna selvitä poikkeuksellisen halvalla, lähettämällä lahjakirjan sijaan pelkän nettiosoitteen sähköpostitse. Jos sen sijaan haluaa minut syliinsä tai sänkyynsä konkreettisemmin, niin ”Sata Naista” tulee kauppoihin kesäkuussa ja kirjakauppojen pitäisi ottaa ennakkotilauksia vastaan jo nyt.

Jos se jollekin on jäänyt vielä epäselväksi, on sadan naisen kaataminen vuodessa aivan järjetön tavoite. En sano, että se olisi mahdotonta, mutta järjetöntä joka tapauksessa. Uuden asiakkaan hankkiminen on kymmeniä kertoja vaikeampaa kuin vanhan pitäminen ja naisten kaatamisessa suhdeluku on vielä huonompi. Gillette ei tekisi aivan niin hyvää tulosta kuin nyt, jos myisi rautakankia. McDonaldsin osakkeen arvo romahtaisi, jos tuotteeseen lisättäisiin kuituja, jotka pitävät näläntunteen poissa jopa muutaman tunnin mässyn jälkeen.

Kun nainen on kerran antautunut miehelle, hän tekee sen helposti ja mielellään myös uudelleen. Jos seksi jää yhteen kertaan se on osoitus naisen kevytkenkäisyydestä ja lasketaan siis hänelle turmioksi. Useamman panon jälkeen kyseessä on jo suhde, mikä on aina paljon parempi vaihtoehto, vaikka suhde olisi kuinka kyseenalainen. Kun jokainen uusi kumppani lisää naisen syntitaakkaa ja jokainen uusi sessio vanhan kumppanin kanssa puhdistaa naisen sielua. Kymmenen kertaa kymmenen olisi ollut paljon älykkäämpi haaste, mutta minkäs teet?

R haki Kaisan pois seuraavana päivänä ja ennuste riidan ratkeamiseksi onnellisella tavalla vaikutti mielestäni kohtuulliselta. Kaisa oli yhä vihainen, mutta myrsky oli selvästi purkanut jo suurimman osan energiastaan ja jäljellä oli enää hieman äreä, hämmentynyt ja nolo nainen. Jollei halua vihollisen taistelevan viimeiseen mieheen asti, on sille aina jätettävä mahdollisuus perääntyä kohtuullisin tappioin ja kunniansa säilyttäen. Erityisesti tämä pätee naisen kanssa riitelemiseen. Perääntymishaluinen nainen saattaa vaikuttaa vaarattomalta, mutta todellisuudessa kyseessä on haavoittunut tiikeri, joka on valmis raatelemaan kenet tahansa tielleen asettuvan kuoliaaksi, ellei hänen anneta nuolla haavojaan rauhassa.

Rauhanaatteen uskollisena kannattajana tarjosin Kaisalle aamiaisen ja avasin keskustelua vain mahdollisimman vaarattomista aiheista toteamalla esimerkiksi, että PMS-oireet ovat psykosomaattisia, synnytyskivut enimmäkseen teeskentelyä ja tasa-arvo Suomessa jo aivan ylimitoitettua. Lopulta Kaisa ymmärsi vihjeen ja nosti itse gerbiilin pöydälle.

– Sopiiko, että unohdetaan kokonaan eilinen? Kaisa kysyi.
– Minä olen sen jo kokonaan unohtanut.
– Eli sinä et siis… tuota… kirjoita minusta mitään?
– En tietenkään! Mutta Kaisasta minulla on tietenkin velvollisuus kertoa…
– Äh… Mutta minähän olen Kaisa. Tai siis ihmiset saattavat ainakin luulla niin.
– Älä sinä muiden luuloista välitä.

En tiedä olenko tullut maininneeksi, mutta ihmiset pitävät kanssani keskustelemista yleensä kovin vaikeana. Paitsi tietysti silloin, jos yritän kaataa naisia. Siinä tilanteessa vaikeus ei ole millään lailla etu ja yritän parhaani mukaan sitä välttää. Kaisan oli minusta jo vuosien kokemus ja hän yritti nyt löytää tavan sanoa asia, jota kieltäydyin ymmärtämästä.

– Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, Kaisa sanoi.
– Oletko sinä sitten blogin Kaisa? minä kysyin.
– En ole!
– Olenko minä Teppo?
– Ai? No et kai sitten…
– Minä lupaan olla kirjoittamatta siitä, mitä Kaisa teki eilen, jos sinä et ole kertonut kenellekään, että minä olisin Teppo M.

Naiset puhuvat. Naiset puhuvat aina ja jokaisesta asiasta. Kaisa on poikkeuksellisen älykäs nainen ja tietää kyllä milloin on vain muutaman siirron päästä matista. Hän huokaisi alistuneesti.

– Hyvä on sitten. Mutta sanot ainakin Kaisasta jotain mukavaa.
– Hyvä! Minä teen hänestä vaikkapa poikkeuksellisen älykkään.

Seuraavat päivät ja viikot minä siis kirjoitin tekstejäni puhtaaksi kustantajalle ja kärsin saatanallista tuskaa kyvyttömyydestäni muodostaa edes kuolemattomuutta jäljitteleviä lauseita. Voiko blogista ylipäätään tehdä kirjan. Blogini on täynnä puolihuolimatonta tajunnanvirtaa, mutta kirjan pitäisi olla kokonainen teos. Toisaalta itse veto oli jo tosiasiallisesti hävitty. Muun väittäminen olisi pelkkää itsepetosta, joten koin yhden kertomuksen päättyneeksi enkä tiennyt, olisiko minusta sen enempää toisen kertojaksi kuin kokijaksikaan.

Mitä tästä sitten painokoneelle ja kriitikoille pureksittavaksi? Suurin ongelma on tietenkin röyhkeä välinpitämättömyys kaikkein perustavimmistakaan draaman säännöistä. Erektionomaisesti pilviin kohoavan draaman kaaren sijaan tarjoilenkin teille, rakkaat ystäväni, jotain väsähtäneen aisankannattajan semijäykkää käyrää. Alkeellisimmassa kioskikirjassakin on oltava päähenkilö, selkeä tavoite ja yhä uusia, lähes mahdottomilta tuntuvia esteitä tavoitteen saavuttamiseksi. Nämä ainekset asetellaan sitten alkuun, keskikohtaan ja loppuun ja rakenteeseen lisätään kultaisen leikkauksen mukaisiin pisteisiin tarinan suuntaa yllättävästi vaihtavia käänteitä. Lopussa sankari oppii läksynsä ja löytää elämänsä rakkauden.

Minä ei kiinnostanut löytää elämäni rakkautta sen enempää kuin oppiakaan mitään. Laitoin tarinalle pisteen sinne, mihin se minun mielestäni kuului, mutta myönnyin muodon vaatimusten edessä siihen, että kirjoitin kirjan alkuun aivan erillisen kertomuksen, jota en ole teille vielä kertonut. En tiedä onko se hyvä, mutta siinä on ainakin kaikki vaaditut elementit suoraan Hollywoodin vaatimissa paikoissa eikä se sisällä juurikaan epäämäräistä pohdiskelua.

Minulta on kysytty, mikä on kirjani tyylilaji, mutta sitähän en voi itse päättää. Päinvastoin kuin moni luulee, ero tragedian ja komedian välillä ei perustu siihen itkeekö vai nauraako katsoja. Lajit eroavat toisistaan siinä, että draama kertoo korkea-arvoisista ihmisistä ja komedia vähempiarvoisista ihmisistä. Jos siis katsoja pitää itseään tarinan henkilöitä parempana, hän arvioi teosta komediana ja mikäli kokee itsensä huonommaksi, hän arvioi tarinaa draamana. Näin ainakin Aristoteles asian määritteli ja oli tietenkin siinä aivan oikeassa. (Tästä muuten seuraa sekin itsestäänselvä johtopäätös, että ihmiset joilla on hyvä itsetunto näkevät ympärillään enemmän huvittavia asioita kuin te toiset.) Elämäni käänteet saavat silmissäsi siis joko koomisia tai traagisia piirteitä sen mukaan, olenko sinulle naurettava pelle vai suuri idoli.

Viimeksi kuluneet viikot minä siis kirjoitin ja kun en kirjoittanut kiersin yhä rutiininomaisesti Helsingin ravintoloita. Saatoin istua William K:ssa tuntikaupalla puhumatta kenellekään ja juomalla vain muutaman portterin. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja kuuntelin silloin, jos satuin kuulemaan keskustelunpätkän sieltä tai täältä. Kaiken haluni osallistua itse olin joka tapauksessa menettänyt. Mitä minä muka muista tiesin? En ainakaan enempää kuin ne itsestäänselvyydet, jotka kuka tahansa muukin ymmärsi, jos vain seurasi silloin tällöin lähimmäistensä käyttäytymistä edes hieman uteliaana.

Oluthuoneilla istuin tietenkin siksi, ettei siellä kukaan kaivannut itselleen kaatajaa, eikä minun siis tarvinnut potea tuskaa siitä, että jättäisin selviä tapauksia käyttämättä. Jos joku nainen joskus katsoi minua pidempään, minä nyökkäsin, nostin hieman lasiani ja katsoin sitten pois. Mikäli olisin vielä iskenyt silmään, hän olisi ehkä saattanut tulla juttelemaan ja sitten minun olisi ollut pakko naida häntä ja se vaihtoehto alkoi kuulostaa koko ajan entistä vaivalloisemmalta. Jos kerran häviäisin vedon joka tapauksessa, niin kuinka paljon kunniakkaampaa olisi kaataa 50 naista kuin 30? En tiennyt, enkä tiedä vieläkään.

Vaikka kaatoja ei kertynytkään, tapahtui laskurissa kuitenkin yksi muutos, kun keskustelin R:n kanssa puhelimessa muutama päivä Kaisan yllättävän vierailun jälkeen.

– Mitenkäs teillä sujuu? minä kysyin.
– No, kyllä kai tämä tästä selkiintyy, R vastasi.
– Se on hyvä.
– Tuota… Kaisa kertoi, että yritti saada sinut sänkyyn siellä.
– Kertoiko tosiaan?
– Niin, onko se totta?
– Jaa-a, jos Kaisa niin väittää, niin kyllä kai sitten.
– Mutta sä et pannut sitä? R kysyi hieman huolestuneena.
– No, se nyt on kai täysin selvä asia? Enkä minä usko, että Kaisakaan sitä oikeasti edes halusi.
– Jaa, niin… Ehkä ei… Voihan se olla. No, kiitos sinulle joka tapauksessa. Kun on kuitenkin se veto ja kaikkea. Vaikka voidaan me kyllä minun puolestani nyt unohtaakin se veto. Jos haluat.
– Eihän sitä voi enää unohtaa, minä vastasin, vaikka ajatus kyllä siinä vaiheessa kieltämättä houkuttelikin. – Tämä on jo niin paljon isompi juttu. Mutta minulla jäi kyllä yksi kaato nyt sitten ottamatta…
– Laske toki Kaisa mukaan, jos se tilanne kerran oli niin selvä. Kyllä se minulle sopii. Niin… mutta kyllä sekin sitten sotkee vähän tilastoja…

***

Viime keskiviikkona käsikirjoitus sitten lopulta lähti painoon ja torstaiaamuna heräsin yllättäen kymmenen vuotta nuorempana. Tiesin ettei kirja ollut minusta vieläkään valmis, mutta tiesin myös ettei se koskaan olisi ollut. Tieto siitä, etten itse enää voinut sisältöön mitenkään vaikuttaa vapautti minut siitä vastuusta, jonka superegoni oli niskaani huomaamatta lastannut. Ainoa asia, mitä minun enää oli tehtävä oli seistä sanojeni takana ja minä en ole koskaan katunut yhtään sanomaani sanaa. En, vaikka olisin ollut kuinka väärässä.

Torstai-iltana pyörähdin jälleen Oluthuoneella ja huomasin heränneeni eloon. Jokainen ihminen tuntui jälleen ratkaisemisen arvoiselta arvoitukselta ja kauniit naiset tietenkin monin verroin sellaisilta. Nurkkapöydän seurueessa istui nainen, jonka arvelin nähneeni aiemminkin. Hän vilkuili minua muutaman kerran ja minä katsoin takaisin, hymyilin ja iskin silmää. Nainen punastui hieman ja käänsi katseensa pois. Kun seuraavan kerran huomasin hänen katselevan minua viitoin naista tulemaan pöytääni ja yllätyksekseni hän myös tuli. Oliko tämä tosiaan näin helppoa? Kuinka olin ehtinyt jo unohtaa sen?

– Anteeksi nyt kauheasti, mutta tunnetaanko me? nainen kysyi.
– Tuskinpa. Kuinka niin? minä vastasin ja nousin seisomaan.
– Ai… Minä ihan luulin…
– Minä kyllä toivoisin kovasti tuntevani, jatkoin ja tarjosin hänelle tuolia.

Nainen hymyili ilahtuneena ja istui alas. Nyt minä viimeistään olin unohtanut kaiken aikaisemman tuskani. Oli aivan sama kuinka vedon kävisi. Tämän kissan minä joka tapauksessa halusin täksi illaksi alastomana sängylleni mouruamaan. Elämä vaikutti jälleen lohdullisen yksinkertaiselta.

Useimmiten on älykkäämpää vedota noin puolen tunnin keskustelun jälkeen kiireisiin ja poistua paikalta, mutta pyytää samalla kohteen puhelinnumero. Jos nainen ei siinä vaiheessa anna numeroaan, ei hän olisi myöhemmin antanut mitään muutakaan ja toisaalta on aina paljon parempi pyytää numeroa ennen pakkeja, kuin vasta toisena vaihtoehtona epäonnistuneen vonkausyrityksen päätteeksi. Tämä tietysti vain, jos on ylipäänsä valmis näkemään useamman päivän vaivan.

Minä halusin kuitenkin depressiivisen kauden jälkeen saman tien takaisin satulaan ja kun naisen alkuperäinen seurue ilmeisesti hajaantui koteihinsa, mutta Veera jäi edelleen kanssani pubiin, tilanne vaikutti riittävän lupaavalta uhkayritykseen. Veera oli myös sikäli harvinainen nainen, että hänen kanssaan saattoi todella keskustella asioista ja jouduinkin pitämään varani, etten intoutunut itse puhumaan liikaa. Olimme jo molemmat nähneet Rakennustaiteen museon Pietilä(t)-näyttelyn olimme paitsi samaa mieltä itse näyttelystä myös siitä, kuinka noloa heitä oli hehkuttaa nyt, kun se jo oli muotia.

Loppuillasta kävelimme meren rannan kautta kotiini ja minä sain Veerasta vihdoin uuden viivan seinään (24/99). Valitettavasti Veera ei kuitenkaan onnistunut osoittamaan vääräksi sitä uskomusta, että tyhmät naiset ovat älykkäitä naisia parempia sängyssä ja vaikka kaato olikin ollut pitkästä aikaa nautinto olin kaadon sinetöinti tällä kertaa pelkkä suoritus. Kun Veera sitten tarjoutui lähtemään yötä vasten kotiin, minä tilasin hänelle melko helpottuneena taksin.

– Noh… Minä kai lähden tästä nyt sitten, Veera sanoi oviaukossa.
– Niin. Oli kyllä oikein mukava tutustua sinuun, minä sanoin rehellisesti.
– Oli tosi ihanaa.
– Niin olikin, minä sanoin ja valehtelin hieman.
– Sinä et taida haluta soitella sitten?
– Olen pahoillani, mutta minä todella harvoin haluan. Taidan olla vähän tunnevammainen tai jotain vastaavaa.
– Just…

Suutelin Veeraa hyvästiksi ja avasin vielä sähköpostin, johon kustannustoimittajani oli lähettänyt kirjani kannen. Tunsin itseäni kohtaan raukeaa tyytyväisyyttä ja päätin palkita itseni vielä yhdellä kylmällä oluella.

X