Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 38. Onnellinen mies (24/99)

Teksti: Teppo M

VCNiin pysyvät nämä kolme: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Mutta suurin niistä on tasa-arvo. Valitettavasti. Kun veljeys ja tasa-arvo törmäävät, veljeys väistää kuin pyöräilijä Kauppatorin pyörätiellä haahuilevaa tätiä: pakon edessä ja kiroten. Vanhoina hyvinä aikoina tasa-arvo tarkoitti, että jokainen mies on tasa-arvoinen muiden miesten kanssa (mikä ei luonnollisesti sekään ole koskaan pitänyt paikkaansa), mutta jonkun kammottavan historiallisen virheen vuoksi se on alkanut tarkoittaa sitä, että naisten on oltava samaan aikaan naisia ja miehiä, kun taas miehet eivät saa olla kumpiakaan.

Miehellä on kolme biologista tarvetta, joiden tyydyttäminen on onnellisen elämän perusedellytys: siementää, metsästää ja taistella. Naisella taas on tarve perustaa pesä, pitää se siistinä ja hoivata pieniä ja suloisia olentoja, joilla on suuri pää ja suuret silmät. Jonkin hämmästyttävän ovelan juonen avulla naiset ja muut sosialistit ovat muokanneet naisten tarpeista yhteiskunnallisesti ja moraalisesti hyväksyttyjä ja toivottuja tavoitteita samalla, kun miesten tarpeista on tehty joko tarpeettomia, epähaluttavia tai suorastaan tuomittavia.

Miehelle tarve nostaa minihameessaan takapuoltaan keikuttava hedelmällisen näköinen nainen samantien lähimmän auton konepellille ja naida siinä paikassa molemmilta taju kankaalle on yhtä perustavaa laatua, kuin naisten tarve vilkutella vaunuissaan jokeltaville rumille ihmisraakileille ja sanoa: ”gugelibubelibuu”. Sen, että me miehet olemme yhteiskuntasopimuksessa luvanneet olla toteuttamatta itseämme kysymättä minihameen omaa mielipidettä ensin, on oltava riittävä myönnytys. Mikäli nainen sattuu itse olemaan halukas, ei tervettä miestä voi enää syyllistää tapahtumasta sen enempää kuin lapsille jokeltelevaa naistakaan.

Nainen harvoin pistää pahakseen sitä, että mies hiippailee hänen puolestaan yöllä alakertaan tarkistamaan oven narahdukselta kuulostaneen ääneen aiheuttajaa, mutta unohtaa arvostaa sitä, kun mies ylläpitää kykyään puolustaa laumaansa painimalla lankomiehen kanssa juhannuksena naisen japaninhappomarjapensaassa. Luulen, että tämä kaikki on jotenkin yhteydessä käsitteeseen: naisen logiikka.

Ihminen tulee onnelliseksi toteuttaessaan itseään ja omaa tarkoitustaan. Naisia on siunattu sillä lahjalla, että naiseuden toteuttaminen on mahdollista perinteisin keinoin modernissakin maailmassa, mutta me miehet joudumme etsimään mammutinmetsästykselle ja sotaretkille korvaavaa toimintaa esimerkiksi golfin pelaamisen tai formuloiden seuraamisen parista.

Suloisen raukea onnellisuus laskeutuu suomalaisen pientalon sunnuntairauhaan, kun talon emännälle sallitaan itsensä toteuttaminen pesää siivoilemalla sekä lapsia hoivaamalla samalla, kun isäntä hakee sisäistä miehuuttaan kalastelemalla tai seuraamalla EM-futista televisiosta. Tällainen onnellisuus on kuitenkin pelkkää harhaa, jonka meille paljastaa pian paikalle ryntäävä tasa-arvovaltuutettu. Hän pakottaa miehen kylpyhuoneeseen pesemään kuopuksen kakkapyllyä ja naisen kylmään virtaan tappamaan limaisia kaloja. Hetken kuluttua he molemmat taas muistavat, että elämä on todellisuudessa ahdistavaa sekä merkityksetöntä ja ainoa tarjolla oleva lohtu on lupaus siitä, että jonain päivänä se sentään meiltä itsekultakin päättyy. Tasa-arvoviranomainen voi siis todeta tuiman tyytyväisenä maailman olevan jälleen hieman ankeampi paikka elää. Sukupuoliroolit nyt kun kertakaikkiaan eivät ole mikään naurun asia!

Suurin este todelliselle tasa-arvolle parisuhteessa on kuitenkin se, että naisella on lähes aina suhteessa kaikki valta. Minun on hyvin vaikea keksiä esimerkkiä pariskunnasta, jossa naisella ei olisi lopullinen sananvalta siitä, mikä parin yhteinen näkemys mihin tahansa asiaan on. Mikäpäs siinä, jollainhan se valta on oltava. Vain täydellinen idiootti perustaisi yrityksen, jonka osakkeet jakautuvat kahden osakkaan kesken täsmälleen 50-50. Vaikeaksi asian tekee kuitenkin se, että parisuhteen molemmat osapuolet joutuvat näkemään valtavasti vaivaa, ettei asioiden todellinen tila paljastuisi heille itselleen.

Viimeistään avioliittolupauksen jälkeen nainen kuitenkin alkaa käyttää yhtiön allekirjoitusoikeuttaan puhumalla omista mielipiteistään monikon ensimmäisessä persoonassa.

– Me olemme kyllä sitä mieltä, että Suomen kesä on niin kaunis ettei täältä kesällä kannata mihinkään lähteä, perustelee nainen ystävilleen sitä, että perhe viettää kesäloman vaimon vanhempien kesämökillä.
– Vaimo haluaa viettää kesän Suomessa, selittää mies samaan aikaan omille kavereilleen kesäsuunnitelmia saunan puolella. – Ja onhan se kyllä lastenkin kannalta hyvä niin, hän järkeilee perään ja muut nyökyttelevät myötätuntoisesti.

On olemassa kahdenlaisia naisia. Toiset saavat tahtonsa läpi itkemällä ja nalkuttamalla kun taas toiset tekevät sen hymyilemällä ja viekoittelemalla. Lopputulos on periaatteessa sama, mutta ensimmäisen naisen tahtoon taipuva mies on onneton samalla kun toisen naisen tahtoon taipuva mies on onnellinen. Olettaisin, että myös jälkimmäinen nainen itse on ensimmäistä naista onnellisempi, mutta tällaisesta asiasta on tietenkin vaikea olla aivan varma. Se on kuitenkin varmaa, että jälkimmäinen menetelmä on huomattavasti ensimmäistä tehokkaampi. Pelottavan paljon tehokkaampi.

Kirjani viimeistelyvaiheessa tapasin Lost & Foundissa Ullan, jonka olemus lupaili heti jotain selvästi tavoittelemisen arvoista. Ullassa yhdistyivät poikkeuksellisella tavalla ylpeys omasta sukupuolesta sekä kyky kantaa omaa vartaloa seksikkäästi ystävällisyyteen ja avoimuuteen lähestyviä miehiä kohtaan. Ulla ei ollut nuorin eikä kaunein paikalla olevista naisista, mutta hän tiesi olevansa herkku ja antoi tämän tiedon tuoman itsevarmuuden valaista ympäristöään kuin paritteluhaluinen kiiltomatonaaras. (Eivätkä kireät, mustat nahkahousutkaan millään lailla vähentäneet naisen haluttavuutta silmissäni.)

Ulla näytti ottavan jokaisen tarjokkaan ystävällisesti vastaan, mutta lähetti heidät nopeasti ja aivan yhtä ystävällisesti tiehensä heti kyllästyttyään. En osannut arvioida, mitä Ulla haki, mutta vaikutti siltä, että tämä arpa olisi ainakin nopeasti katsottavissa.

– Moi, oletko sä hetero? minä kysyin.
– No heipä hei, olen minä. Ainakin enimmäkseen, Ulla vastasi.
– Kiva juttu.
– Entä jos en olisi?
– Jaa-a… Tietäisinpä sitten olla tuhlaamatta sinuun liikaa aikaani.
– Röyhkeä mies.
– Olenko?
– Olet, mutta se toimii. Jatka vain!

Liian hyvä alku tuottaa yleensä paineita. (Sanotaan vaikka, että satut aloittamaan blogin, jonka ensimmäiset tekstit saavat aivan erityisen lämpimän vastaanoton.) Silloin kun ei enää oikein jää tilaa ylittää itseään ja kohde joutuu ennemmin tai myöhemmin pettymään. Asiakkaan odotukset pitäisi aina ylittää vain marginaalisesti. Kaikki muu vain ulosmittaa tulevaisuuden pelivaraa ilman varsinaista hyötyä. Onnistuin kuitenkin joten kuten viihdyttämään Ullaa reilun tunnin, jonka jälkeen hän itse ehdotti, että jatkaisimme iltaa hänen luonaan.

Ulla ei ollut aivan tavallinen nainen, mutta mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen, mitä Ullan luona kohtasin. Ja joka luulee nyt arvaavansa, on hänkin väärässä. Seksi ei ollut mitenkään erityisen poikkeuksellista. Makuuhuone antoi kyllä takorautasänkyineen ja massiivisine kynttilänjalkoineen ymmärtää, että yllättäviäkin ehdotuksia voisi tulla vastaan, mutta kun ei niitä tullut, en alkanut sellaisia kyselemäänkään. Seksi oli joka tapauksessa hyvää, kiihkeää ja äänekästä eikä minulla ollut mitään valitettavaa. Ulla jäisi varmasti listalle numeroksi (25/99), jonka uusiminen ei olisi lainkaan vastenmielistä, jos sellaiseen tilaisuus ja aikaa sattuisi syntymään. Session aikana nainen puhui mielellään rivoja ja kertoi selvästi ääneen, mitä toivoi minun milloinkin tekevän. Eipä kuitenkaan mitenkään ennenkuulumatonta sekään.

Vasta lopetettuamme huomasin sisustuksessa jotain, joka ei aivan tuntunut kuuluvan huoneeseen.
– Ai sulla on lapsi, minä totesin.
– Eikä ole, kuinka niin?
– Eikös tuo ole itkuhälytin, kysyin ja osoitin yöpöydällä olevaa aivan selvää Philipsin itkuhälytintä.
– Ai niin tuo. Se on minun miestäni varten.

Silloin tällöin joku pääsee yllättämään niin, että ajatukset kertakaikkiaan tippuvat hetkeksi raiteiltaan. Useimmiten osaan sentään ennakoida lähitulevaisuutta kohtuullisella menestyksellä, mutta kun keskustelu kääntyy aivan yllättäen suuntaan, jota en tiennyt edes olevan olemassa, saattaa jo hieman maailmaa nähneeltäkin päästä tahaton ähkäisy.

– Öh… minä sanoin ja yritin löytää keskustelusta kohdan, jossa voisin hypätä uudestaan kyytiin.
– Hän kun niin tykkää kuunnella, Ulla jatkoi. – Pikku otus parka.
– Sinä siis… tai siis… sinun miehesikö kuuntelee meitä jossain? kysyin ja vilkuilin ympärilleni peläten näkeväni jossain myös videokameran punaisen varoitusvalon.
– Hmm-mm. Minä lukitsin hänet vierashuoneeseen ennen kuin lähdin ja siellä se oma kultini nyt istuu ja kuuntelee. Luultavasti runkkaisi samaan aikaan, jos ei olisi köytetty.
– Ahaa, minä sanoin kun en keksinyt muutakaan. – Vai niin… jatkoin. – Ahaa, sanoin hetken päästä uudelleen. – Siis ihan vapaaehtoisestiko se…
– Oi, sehän oikein itse tätä minulta pyytää! Pelkää parka ettei yksin minulle riitä… Ja on tietysti siinä ihan oikeassa myös, Ulla sanoi ja nauroi sydämellisesti.
– Noh… jaa… kai sitä tyhmempiäkin juttuja on… En nyt kyllä ihan heti keksi yhtään, mutta varmaan keksisin kyllä, jos oikein alkaisin miettimään.

Minusta alkoi tuntua, että olisi aika lähteä. Ulla kysyi enkö haluaisi nähdä hänen miestään ja minä kieltäydyin kohteliaasti. Aivan samoin kuin tunnen kipua nähdessäni toista miestä potkaistavan munille, olisin kokenut kollektiivista nöyryytystä nähdessäni perheen pään tilan. Kiittelin kovasti miellyttävästä ja mielenkiintoisesta illasta, mutta lisäsin aivan yllättäen juuri muistaneeni, kuinka aikainen herätys minulla aamulla olisikaan ja paljon muitakin hyviä syitä poistua omille teilleni.

Taksin takapenkillä kotiin päin matkatessa oivalsin, ettei Ullan miehessä ollut mitään erityisen poikkeavaa. Ulla itse vain oli sikäli poikkeuksellinen nainen, ettei häntä kiinnostanut olla sukupuoleton ja tasa-arvoinen olento, vaan hän oli valmis hyödyntämään kaikki ne edut, jotka saattoi saada olemalla vain ja ainoastaan nainen. Loppujen lopuksi useimmat miehet olisivat todennäköisesti aseettomia Ullan edessä. Ulla ei kanssasisarien tavoin teeskentele, että hänen mielipiteensä olisi pariskunnan yhteinen ja siksi oikein, vaan myöntää suoraan, että hänen mielipiteensä yksin on oikein.

Tänäkin iltana kai jossain joku Kolehmainen tai Saastamoinen köytetään kiinni patteriin, kun rouva lähtee illaksi seikkailemaan. Jostakin syystä ajatus ei lakkaa häiritsemästä minua. ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” kirjoitan ensimmäiseen kappaleeseen. Pysähdyn. Kaadan itselleni ison lasillisen viskiä, sillä tätä lukua en aio kirjoittaa selvin päin. Vapaus. Sitähän se kaikki on.

X