Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 41. Liekkisonni (26/99)

Teksti: Teppo M

VC Teppo M:n viestintätoimiston on pian aika laittaa lomien ajaksi lappu luukulle ja siirtyä sanoista taas vaihteeksi tekoihin. Käyttämäni teknisesti hämmästyttävän edistyksellisen julkaisualustan (tämän lauseen ironinen piikki on niin taitavasti piilotettu, ettei sitä edes huomaa) ominaisuuksien ansiosta Tepon kesäkuun uroteot ja ihmeelliset seikkailut kuti-kuti-maassa ilmestyvät luettavaksi satunnaisesti valittuina heinäkuun päivinä, kun itse samaan aikaan vietän aikaani aivan jossain muualla.

Sitä ennen kuitenkin jotain paljon ajankohtaisempaa. Taiteilijan on valitettavasti lähes mahdotonta osallistua keskusteluun teoksestaan esitetystä kritiikistä. Kritiikin kiittäminen kun on nuoleskelua ja siitä valittaminen taas huonoa urheiluhenkeä. Minulle on sikäli aivan sama, mitä mieltä tekstistäni ollaan, mutta tällaisena epätaiteilijana ja kiistanalaisena mukailmiönä olen tietenkin kovin imarreltu siitä, että kirjani on kuitenkin katsottu perustellun mielipiteen muodostamisen arvoiseksi korkeakulttuurin ja valtakuntamme päämedioiden toimesta.

Vaan ei saa laulaa Heikinheimosta. Heikinheimo on kuollut. Keskiluokkaistunut ja sosialidemokratisoitunut korkeakulttuuri hyväksyy kaiken ja tukehduttaa jokaisen kapinan myhäilemällä sen osaksi jotain, mitä kutsuu tämän päivän ilmiöksi. Jos joku paskantaisi keskelle Aleksanterinkatua ja julistaisi läjän yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, yhteiskunta suojelisi teoksen ja ylpeilisi siitä, kuinka ihanan reippaasti nuoriso meillä kapinoikaan. Ei sillä, etteikö minulle kelpaa valtavirran suosio, mutta kyllä tässä kuoliaaksi ymmärtäjien maassa on tehty helvetin hankalaksi olla väärin ymmärretty nero.

Jotain ennennäkemätöntä lienee kuitenkin se, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus antoi artikkelissaan omat naistenkaatovinkkinsä. Toisaalta aitoa kritiikkiä voi kirjoittaa vain aiheen sisältä käsin, hyväksyen teoksen esittämän maailman sinänsä mielekkääksi ja todeksi. Tämän lähtökohdan ymmärsi myös se erään toisen päivälehden naiskriitikko, jonka mukaani kirjani suurimpia puutteita oli, ettei 25 panon hankkiminen puolessa vuodessa edes ole temppu eikä mikään. Tunnettu tosiasiahan on, että kriitikot itse osaisivat kirjoittaa paremmin (mikä todennäköisesti useimmiten myös pitää paikkansa), mutta olin sulaa ihailusta, kun kriitikko julisti myös pystyvänsä hoitamaan peli- ja panohommatkin minua paremmin (mikä sekin saattaa aivan hyvin pitää paikkansa).

Hesarin neuvo etsiä piirakkaa* taidenäyttelyistä sen sijaan oli niin hyvä, että sitä on aivan pakko vielä jossain välissä kokeilla. Kun naiset kerran naivat sosiaalisesti, taloudellisesti ja mielellään myös sivistyksen tasossa ylöspäin ja samaan aikaan elävät pidempään, kouluttautuvat pidemmälle ja kuluttavat enemmän korkeakulttuuria, on tilastollinen väistämättömyys, että taidenäyttelyt suorastaan pursuilevat kroonisessa puutteessa elävää torttua.

Kuinka sitten kaataa tämä hienolla sukunimellä varustettu kylttyrelli daami taidenäyttelystä? Asiaa sietää tutkia, mutta olettaisin, että ainakin jonkinlainen peiteymmärrys taiteesta on välttämätöntä. Jos nainen haistaa, että mies on vain etsimässä vaihtelun vuoksi hieman älykkäämpää panoa, se saattaa hyvinkin heikentää onnistumisprosenttia. Tietenkin mikäli sattuu omistamaan suuren päivälehden pressikortin ja kulttuurisivuilta tutun nimen, homma lienee sillä selvä, mutta meidän muiden on pärjättävä ilman.

Onneksi taiteesta on aivan yhtä helppo omaksua syvällinen ymmärrys, kuin vaikkapa viskeistä. Tärkeintä on olla jotain mieltä ja väistää sitten haasteet liian asiapitoisiin väittelyihin. Tekniikka perustuu samaan ideaan kuin ruotsin ylioppilasaineet tai poliitikkojen haastattelut. On siis opeteltava ulkoa muutama hyvä lause ja ujutettava ne tarvittaessa ronskiakin väkivaltaa käyttäen osaksi mihin tahansa kysymykseen annettavaa vastausta: ”Även om det känns jobbigt ibland så är det verkligen skönt att… ”, ”…joka tapauksessa olen sitä mieltä, että meidän on turvatta peruspalvelut nyt ja tulevaisuudessa.”, ”Pointillismi on vain tarpeettoman vaivalloinen tapa luoda pikseligrafiikkaa.”

– Itse pidän amerikkalaisia maissiviskejä kaikkein parhaimpina. Ei ole Jack Danielsin voittanutta, sinä sanot.
– Hah, vastaa haastaja. – Eihän se tiskivesi edes ole viskiä. Kyllä ainoa oikea on skotlantilainen single malt.
– Jaa-a, ehkäpä, mutta kyllä tärkeintä on juoda se Riedelin laseista. – Amen. Pienet sille!

Maalaustaiteessa voisi esimerkiksi väittää, ettei impressionismin jälkeen ole tehty mitään mielenkiintoista. Vaikka tämä on räikeä epätotuus, se kuulostaa silti syvällisen älykkäältä mielipiteeltä. Nykytaiteessa mikä tahansa voi olla taidetta, jos taiteilija haluaa sillä jotain sanoa. Samaan aikaan on taideteoksen tulkinta kuitenkin kokonaan irrotettu taiteilija alkuperäisestä sanomasta. Toisin sanoen Teppo M:n likaiset kalsarit eivät ole taidetta lattialla lojuessaan, mutta muuttuvat taiteeksi, jos Teppo M haluaa sanoa jotain asettamalla ne näytteille. Lauseessa paino on sanalla ”jotain”, sillä Teppo M:n omalla tulkinnalla teoksestaan ei ole mitään erityisasemaa muiden teoksen nähneiden tulkintojen joukosta.

Kun Teppo M. kertoo oman sanomansa olleen, että nykytaide on yhtä tärkeää kuin likaiset kalsarit, yleisö nyökyttelee hyväksyvästi. ”Kuinka oivaltavasti todettu!” ”Paljonko tämä teos maksaa?” Sen jälkeen joku selittää näkevänsä kalsareissa symbolisen vastalauseen ilmastonmuutoksesta ja joku toinen innostuu huomaamaan, että taide-esineen läpihän on tosiaan suodatettu litrakaupalla taiteilijan itsensä tuottamia kasvihuonekaasuja. Päätän poistua paikalta, ennen kuin saan kuulla naistutkimuksen näkemyksen teokseeni ladatusta symboliikasta.

Koska mikä tahansa voi olla taidetta ja mikä tahansa mielipide on arvokas, on taiteentuntijana helpompi esiintyä kuin viskien ymmärtäjänä. Kaikkein oleellisimmat kotiläksyt on kuitenkin tehtävä. Jos maalaustaide kuoli impressionismiin, on syytä tietää kuka oli Monet ja saattaa olla tarpeellista osata perustella, miksi Carl Barks oli Salvador Dalía merkittävämpi taiteilija. Ei siis kuitenkaan mitään sellaista, mitä peruskoulun suorittanut normaaliälyinen mies ei pystyisi omaksumaan puolen tunnin nettisurffailun aikana.

Kaikki teitä, jotka vihaatte blogini kaupallisia piirteitä luultavasti ilahduttaa kuulla, että sain kutsun Mallaskosken panimon lonkero-kondomi-kampanjan avajaisiin. Ei se ainoa kutsu ole, jonka olen vastaanottanut, mutta tänne satuin jopa löytämään paikalle. Panimo vihjaa melko suoraan, että tölkin sisällön nauttiminen lisää mahdollisuuksiaan päästä itse sisällöksi tölkin mukana tulevaan kortonkiin. Tätä faktaa ei tietenkään kukaan täysijärkinen ihminen käy kiistämään (ei sillä etteikö kiistäjiä löydy, mutta täysijärkisyys onkin kovin niukka ja hitaasti uusiutuva luonnonvara).

Joskus taisi olla sellainenkin laki, että jotain niinkin itsestäänselvää tosiasiaa, kuin alkoholin kykyä lisätä seksuaalista haluttavuutta ei saisi mainoksilla korostaa, mutta herrathan nyt keksivät kaikenlaisia lakeja, jotka sitten itse unohtavat kaikkein ensimmäisinä. Koska kuitenkin otan oman roolini nuorison esikuvana vakavasti, haluan tässä yhteydessä korostaa, että alkoholi on tarkoitettu nautittavaksi vain sen maun vuoksi ja seksi taas kuuluu pelkästään vakiintuneeseen parisuhteeseen ja siinäkin sen pääasiallinen tarkoitus on tuottaa jälkeläisiä. Ai niin ja ruohon polttaminen johtaa ennen pitkää väistämättä heroiiniaddiktioon.

Mallaskosken tarjoamien pohjien jälkeen tungin mukaan annetun pelivälineen taskuuni ja päätin yrittää hyödyntää sponsoroidut pohjat pistäytymällä kotimatkalla Teatterin terassilla. Huurteisen mukaan saatuani etsin itselleni sopivaa pöytää, kun joku huusi takanani Teppoa ja minä käännyin. Fuck. Valtava – aivan valtava virhe. Jokainen lapsena Salapoliisin käsikirjan huolellisesti opiskellut tietää, ettei peitenimeen saa reagoida. Ammattivirheenä se on samaa luokkaa, kuin jos hammaslääkäri lohduttaisi potilastaan sillä, että häntä itseään pelottaa vastavalmistuneena ja ensimmäistä juurihoitoaan tekevänä varmaan vielä enemmän.

Luotettavien lähteiden mukaan Helsingissä ja vähän muissakin suomalaisissa kaupungeissa Tepoksi baareissa esittäytyvien miesten määrä on ollut viimeisen yhdeksän kuukautta jatkuvasti kasvussa. Olen jopa saanut aidoilta Tepoilta sähköpostiini kiitoskirjeitä, kun kysyntä on yhtäkkiä alkanut ylittää keskivertomiehen kykyjen rajoissa olevan tarjonnan. Mikäpäs siinä, omaan tahtiin – saa suorittaa, mutta itse olen siis joutunut pärjäämään ilman, sillä en tietenkään käytä tätä blogia varten luomaani nimimerkkiä pelikentällä.

Juuri ohittamastani pöydästä minulle vilkutti nainen, jonka tunnistin minusta kirjoittaneeksi toimittajaksi. Jostain syystä kaikki luokseni lähetyt toimittajat ovat olleet kauniita ja älykkäitä naisia. Haluaisin uskoa sen johtuvan siitä, että heillä on vara itse valita kiinnostavimmat aiheet, mutta voihan kyse olla siitäkin, että toimituspäälliköt toivovat minun yrittävän jotain ja lähettävät luokseni kaikkein edustavimmat houkutuslintunsa.

Toisaalta toimittajan työhän ei juurikaan eroa naisten kaatamisesta. Täytyy herättää luottamusta, olla kiinnostunut kohteesta ja saada hänet avautumaan. Ainoa ero on oikeastaan siinä, että pelimiehen ei tarvitse kuunnella eikä toimittajan panna. Lienee lähinnä makukysymys, kumpi pääsee helpommalla. Hetken aikaa pöydässä istuttuani alkoi kuitenkin näyttää siltä, että tämä köyhän miehen Lois Lane oli halukas tekemään molemmat.

Nainen oli houkutteleva, mutta oliko hän töissä? Toisaalta hänhän vain sattui istumaan oikeassa ravintolassa ja… Paitsi, että jollekin heistä minä mainitsin Teatterin terassin vakiopaikakseni… En ehkä kuitenkaan Loiselle. Aloin tuntea itseni vainoharhaiseksi. Vai olinko ollut sitä jo pitkään. Onko normaalia kääntää katseensa pois nähdessään japanilaisen turistin nostavan aseensa? En ole varma.

Asialla ei toki sinänsä ollut mitään merkitystä. Kun torttua tarjotaan säällisessä pakkauksessa on se tietenkin otettava vastaan, sen olen lukijoilleni velkaa. Rupattelimme niitä näitä ja hieman lähinnä enää vain näitä. Molemminpuolisen luottamuksen merkiksi Lois kuiskasi minulle lähes varmaan huhuun perustuvan tiedon eräästä ministeristä yksityiselämästä ja minä paljastin vastavuoroisesti numerosta 8 jotain sellaista, mitään kukaan muu ei vielä tiedä. Mikään ei kiihdytä ihmismieltä kuten yhteiset salaisuudet. Kuiskaa jotain tuntemasi naisen korvaan niin, että muut naiset huomaavat ja tunnin päästä huhu siitä, että teillä on suhde, on muuttunut jo yleisesti tiedetyksi julkiseksi salaisuudeksi.

Kävelimme Loisen asunnolle ja esileikkinä kävimme kiivaan keskustelun ihmisten medialukutaidoista. Kirjoitetulla sanallahan on kannettavanaan raskas, kristinuskon sille sälyttämä taakka. Antiikin Kreikan näytelmät vielä pursuivat puhdasta iloa siitä, että universumilla voi leikkiä ja mahdollinen on tarpeeksi. Sittemmin teksti mediana pyhitettiin pelkälle Jumalan sanalle, mikä tarkoittaa, että se menetti viimeisenkin kosketuspintansa todellisuuteen samalla kun siitä tehtiin kiistämätön totuus. Opeta siinä sitten ymmärrystä kansalle, joka on opetettu lukemaan katekismuksella. Tämä on vakavamielinen kansa. Niin kovin, kovin vakava.

Seksin (27/99) jälkeen sängyssä loikoessamme vainoharhaisuuteni nosti taas päätään.

– Aiotko sinä kirjoittaa tästä, kysyin.
– Mistä? Tästä? E-en kai… Entä itse?
– Totta kai, kyllähän sinä sen tiedät.

Lois mietti asiaa hetken ja nousi sitten istumaan päälleni.

– Pelkäätkö että saisit huonot arviot, hän kysyi kiusoittelevasti.
– Hah, minä en saa huonoja arvioita. – Sitä paitsi se nyt on sinänsä ihan sama, mitä väittäisit. Joka tapauksessa puolet kansasta uskoisi ja toinen puoli ei. Ihmiset ymmärtävät lukemastaan vain sen, mikä vahvistaa heidän ennakkokäsityksiään.
– Hmm… jonkinlainen Teppo M. koeajossa artikkeli voisi kyllä toimia… Nainen venytteli käsiään kohti kattoa ja alkoi visioida. – Kiitämme: ulottuvuuksia, asennetta ja öhöm… uuden miehen tuoksua.
– Vai niin, nauroin mukana. – Entä moitteet?
– Jaa-a… Heikko ohjattavuus, äänekkyys ja surkeat perheominaisuudet nyt ainakin.
– Okei, kyllä mä voin tuon kanssa elää. Toimituksen valinta todistettavasti kuitenkin.

*) Piirakka muuten on ryppyinen, laaja ja suolainen leivos ihan niin kuin olivat Kekkosen ajan emännätkin. Sileä, makea ja suussa nopeasti sulava pipari toimii paljon paremmin 2000-luvun modernissa kaupunkiympäristössä. Maailmaa muuttuu, Eskoseni.

X