Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 45. Esse est percipi? (30/99)

Teksti:
Teppo M
VC

Olemassaolo on havaittuna olemista, totesi kaukonäköinen piispa Berkeley jo paljon ennen Big Brotheria ja blogi-julkkiksia. Esimerkiksi häkkikanalat, Kiinan ihmisoikeusloukkaukset ja kasvihuoneilmiön kiihtyminen eivät ole olemassa. Joka muuta väittää on houkka tai hullu, mutta tätä ei tietenkään houkka tai hullu itse ymmärrä. Pitäisi tietenkin sanoa houkka ja hullu, sillä onhan kai mahdotonta olla noista kahdesta vain toista, mutta toisaalta silloin lukijoistani jokainen äidinkielen opettaja kiroaa, kirjoittaa marginaalin punakynällä ”ratsastaja ratsastaa hevosella” ja laittaa vielä perään huutomerkin. Äidinkielen opettajat ovat puutteista huolimatta yleensä kuitenkin hyviä ihmisiä, sen olen havainnut. Houkka voi tietenkin puolustautua sillä, että meillä on Kantin transsendentaalisen idealismin ansiosta sentään perusteltu syy uskoa, että koska lautasellani on muna ja broilerin koipireisi, on myös ollut olemassa kana ja broileri, mutta siihenpä suurten ajattelijoiden apu tässä asiassa jääkin.

Jossakin kerrostalolähiössä muumioituu sohvallaan tällä hetkellä pala materiaa, joka on joskus ollut ihminen. Televisio on ehkä auki, mutta viimeisen vuoden tai puoli vuotta se on näyttänyt pelkkää lumisadetta koska muumio ei tullut hankkineeksi digisovitinta. Tämä unohdettu entinen vanhus, nykyinen ruumis ei varsinkaan ole olemassa. Ellei tätä tosiasiaa ymmärrä, on vaarassa tehdä tunteeseen perustuvia päätelmiä ja kadottaa kosketuksensa tieto-opilliseen todellisuuteen.

Kysytte, mitä vittua minä nyt sekoilen ja kuinka se siihen vittuun liittyy ja olette tietenkin aivan oikeassa. Kysymys on aiheellinen. Pohdin sitä samaa itsekin ajellessani kotiin R:n mökiltä seuraavana aamuna. Vaimo istui vieressä ja oli hiljaa, oli ollut koko aamun, niin kuin kaikki muutkin. Lähdimme aikaisin, ehkä liian aikaisin, mutta sellaista se nyt vain on. Paikallaankaan ei voinut enää olla. Täytyisi sanoa ex-vaimo, mutta se on jotenkin hankalaa. Kun yhtä ja samaa ihmistä on kutsunut vaimoksi lähes kymmenen vuotta, tavasta on kovin vaikea päästä irtikään. Onneksi en koskaan kutsunut häntä äidiksi, kuten joillain sairailla ihmisillä on tapana vaimoaan perheen sisällä kutsua. Äidit ovat hienoja ihmisiä, mutta äitejä ei panna. Vaimojakaan ei ehkä kovin usein panna, mutta silloin tällöin sentään ja naiset tarvitsevat tulla säännöllisesti pannuksi. Se jos mikä on tullut minulle selväksi. Ottaen huomioon kuinka suuressa munan puutteessa Suomen naiset elävät, on oikeastaan melko yllättävää kuinka vaikeaksi miehet kokevat kuitenkin päästä tilaisuuksiin panna naista. Muun muassa tässä kohtaa maailmassa on virhe, mikä edelleen todistaa, ettei Jumala ole kaikkivoipa tai ettei häntä ole olemassa. Jumalan olemassaolo sinänsä on toki kiistämätöntä, sillä niin elävästi häntä jatkuvasti havaitaan. Piispa Berkeley-parka taas ei koskaan oivaltanut, että alistamalla Jumalan olemassaolon ihmisen havainnolle alisteiseksi Jumalan olemassaolo tulee kiistatta todistetuksi. Sen sijaan Berkeley todisti Jumalan olemassaolon osoittamalla, että ilman Jumalan jatkuvaa havainnointia ihminen ei voisi olla olemassa ja erehtyi siinä samalla kiusalliseen kehäpäätelmään, josta selvisi kuiville yksinkertaisesti jättämällä koko ongelman havaitsematta, jolloin kehäpäätelmää ei luonnollisestikaan ollut myöskään olemassa.

Kun siis ajoimme hiljaisina molemmat päänsärkyämme potien nelostietä kohti Helsinkiä, pohdin sitä, mikä oikeus minulla oli tulla havaituksi ja muuttua sitä kautta todelliseksi, kun tuo tuntematon muumio joutuisi odottamaan vielä vuosia omaa vuoroaan ja saisi senkin jälkeen vähemmän olemassaoloa osakseen, kuin olisi ehkä ansainnut hiljaisella ja naapureita häiritsemättömällä elämällään. Vastaus on tietenkin, ettei mitään sellaista oikeutta ole. Minä olen olemassa enemmän vain siksi, että olen vahvempi. Vanhuksen ruumis on hävinnyt taistelun ontologisessa evoluutiossa ja tullut syödyksi. Tosiasia on, että Teppo M. syö muumioituneita vanhuksia ja voin puolustautua vain sillä, että ellen huuda itseäni olevaksi, Maskun kesäkalusteiden loppuunmyynti syö minut. Voit vain taistella tai asettua makaamaan sohvalle odottamaan kuolemaa. Ja minä olen päättänyt taistella. Taistelen syyskuun loppuun, kirjoitan vielä koskettavan tarkkanäköisen päätöslauseen ja sen jälkeen on minun vuoroni kadota ja luottaa siihen, että olen antanut omille meemeilleni niiden tarvitseman elinvoiman jatkaa elämäänsä ja kehittyä suureksi ja vahvaksi. Jopa Maskua vahvemmaksi ehkä, kuka tietää?

Kävimme vaimon kanssa aamiaisella ABC:llä. Vaimo pahoitteli olleensa yöllä hieman sekavassa mielentilassa ja minä pahoittelin olleeni idiootti, kun jätin noin upean naisen hoitamatta. Se oli tietenkin liioittelua, mutta sellainen on alkanut tulla minulta luonnostaan. Vaimo hymyili kiitollisena ja korjasi hieman mekkonsa ryhtiä. Kysyin kuinka lehtorin kanssa sujuu.

– Ihan hyvin, kiitos.
– Onko teillä jotain suunnitelmia tulevaisuudeksi?
– Ei. Katsellaan nyt. Suunnitteleminen on kovin monimutkaista nykyään.
– Jaa. Ehkä, en voi tietää, minä vastasin.
– Niinkö? Ennenhän sinä suunnittelit aina kaiken etukäteen.
– Ehkä minä olen parantunut…

Kehä I:llä kysyin haemmeko lapset nyt heti vai käydäänkö ensin viettämässä rietas puolituntinen vanhassa aviovuoteessa. Vaimo äänesti rietasta puolituntista, joten herrasmiehenä taivuin hänen tahtoonsa ja sain yhden viivan lisää jo lähes säälittävältä näyttävään kirjanpitooni. Seksi oli suorastaan helvetin hienoa. Samaan aikaan äärettömän tuttua ja kuitenkin eksoottista. Molemmat olivat oppineet jotain uutta tai sitten muistimme vain asioita, joita emme tienneet osanneemmekaan. Pitäisi olla olemassa laki, jonka mukaan exiä saa aina silloin tällöin höylätä ilman seuraamuksia muihin ihmissuhteisiin. Existä on keskimäärin niin paljon harmia, että olisi sentään reilua saada jotain hyötyäkin sellaisen omistamisesta.

Osasyy aktin nautinnollisuuteen oli sekin, että pääsin vetämään paljaalla. Jos ei vaimoa niin ketä sitten? Ja se nyt kuitenkin on se ainoa oikea tapa, josta olosuhteiden pakosta olen kuitenkin joutunut luopumaan. Supernova toki pysyy edelleen tiukasti kertomuksessaan, että olisin unohtanut joskus talvella kerran jotain oleellista. Supernovan kuulumisista pitäisi kai joskus kertoa hieman jotain, mutta olen yrittänyt säästää teidät puhtaasti ihmissuhteelta kuulostavilta päivityksiltä. Täytyy kunnioittaa genreä, muuten menettää uskolliset lukijansa, vaikka olen kyllä aktiivisesti rikkonut tätäkin sääntöä. Tämä on oikeastaan hyvin kuriton blogi, joka harvoin antaa sitä, mitä lupaa. Oikeastaan kenenkään, joka uskoo tuotelupauksiin ja arvostaa omaa aikaansa, ei pitäisi minua lukea. Ja toisaalta – ehkäpä ei luekaan? Oikeastaan se kuulostaa hyvinkin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Ja melko hienokin mahdollisuus se on, sillä en keskimäärin pidä ihmisistä, jotka uskovat tuotelupauksiin ja arvostavat liikaa omaa aikaansa. Tosin jos aivan totta puhutaan, en ylipäänsä pidä ihmisistä kovin paljon, mikä vähentää tuon sinänsä tarkkanäköiseltä kuulostavan havainnon arvoa.

Itse asiassa minä pidän ihmisistä. Voisin suorastaan sanoa rakastavani ihmisiä noin yleisesti ottaen ja olen lähes sairaalloisen kiinnostunut ihmisistä, mutta samaan aikaan ihmisten läsnäolo alkaa ennemmin tai myöhemmin ahdistaa minua. Rakastan siis jotain sellaista, jonka lähellä oleminen on minulle ahdistava kokemus. Ehkäpä se selittää sen, että olen useimpien tuntemieni ihmisten mielestä sietämättömän rasittava? Rakkauden kohteensa läheisyyden ahdistama ihminen on hyvin todennäköisesti sietämättömän rasittava. Jos tässä tekstissä on yksi tosi lause, niin se oli tuo. Olen myös ehkä hieman liian humalassa kirjoittaakseni tätä, mutta toisaalta pakkohan minun on joskus kirjoittaa ja selvin päin ollessani minun on hoidettava työni. Parempi näin päin. Luulen, että kännissä oleminen laskee vähemmän blogini tasoa kuin laskisi päivätyöni tasoa. Se on ainakin hyvin todennäköistä.

Tietoisku nuorille: Paljaalla panemisessa on riskinsä. Ensinnäkin oven taakse saattaa ilmestyä nainen joka aikoo tuoda maailmaan ihmisen, jonka olemassaolemisesta joudut vastaamaan ainakin parikymmentä vuotta ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän koko loppuikäsi. Eikä tässä tapauksessa olemassaolemisesta vastaamiseksi riitä olemassaolemisen kohteen havaitseminen, sanoin piispa Berkeley mitä tahansa. Tosin jo aito havaitseminen on enemmän kuin useimmat vanhemmat lapsilleen suovat ja juuri siksihän meillä on lapsimurhaajia vähän siellä ja täällä. He haluavat vain olla olemassa ja ymmärtävät vaistonvaraisesti sen vaativan sitä, että heidät havaitaan, mikä voi pidemmän päälle johtaa ympäristön kannalta epämiellyttävään toimintaan. Tämähän nyt on itsestäänselvä asia kaikille Berkeleynsä lukeneille, mutta ei välttämättä muille, jotka taas tuntuvat olevan selvä enemmistö Suomen kansasta. Jos ongelmasta haluaa syyttää yhteiskuntaa, mikä onkin näppärää, niin ongelma syntyy siitä, ettei peruskoulussa opeteta Berkeleyta yhtä paljon kuin sijamuotoja ja kaikkia kunnia sijamuodoille, mutta Berkeley ansaitsisi ainakin yhtä paljon huomiota kuin inessiivikin. Vanhemmat ikäluokat olemme jo menettäneet, mutta jos alamme toimia nyt, niin kolmenkymmenen vuoden päästä meillä saattaa olla täällä nuoria, joiden vanhemmat tietävät, että ollakseen olemassa, nuori on havaittava. Tämäkin olisi hyvä saavutus, sillä kolmenkymmenen vuoden päästä alan itse olla iässä, jossa nuoret muuttuvat pelottaviksi.

Paljaalla panemisessa on myös se riski, että sen jälkeen kalu alkaa ikävästi kutista tai kirvellä ja sellainen on ikävää. Oliko ex-vaimon paneminen paljaalla kutinan arvoista? Siitä kerron enemmän ensi kerralla.

X