Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 47. Finale: Amoroso (ma non troppo)

Teksti: Teppo M

VC ”Roisto, tässä on ilmankostuttimesi. Minä olen lähtenyt. Olen lähtenyt ikuisiksi ajoiksi, senkin retku! Kun tunnet itsesi yksinäiseksi voit runkata näihin [pikku]housuihin. Lydia” – C. Bukowski.

Lydian jäähyväiskirje on mielestäni maailmankirjallisuuden kauneimpia hyvästejä. Se on todellinen romaanin sisään piilotettu runo. Tietokoneeni näytöllä se muodostaa kaksi riviä ja yhden rivienvälin. Rivit ovat herkkiä, eroottisia ja aitoja. Rivien välissä on se, mitä minä kuvittelen ymmärtäväni rakkaudesta. Astrid Lindgren muotoilee saman asian näin: ”Jospa te nyt menisitte kotiinne […], sillä jollette mene kotiin, ette voi tulla takaisin. Ja se olisi vahinko.”

Koska en osaa tiivistää ajatuksiani suuren esikuvieni lailla, saatte tyytyä pidempään ja sekavampaan versioon, mutta hyvästit nämä nyt joka tapauksessa ovat. Lohdutukseksi voin kuitenkin vihjata heille, joiden äidinkielen opettaja ei muistanut lisätä Bukowskia ja Lindgreniä pakollisten luettavien listalle, että Lydia tuli takaisin aivan kuten Tommi ja Annikakin. Panemisesta ja kaatamisesta olen sanonut sen, mitä minulla on aiheeseen annettavaa ja valitettavasti paljon enemmänkin, mutta projektista seuranneet spin offit pitänevät huolen siitä, ettei Teppo M sittenkään aivan kokonaan katoa. Ehkä.

Blogini alkoi alunperin sanalla ”Minä”, mikä on aina hyvä ja rohkea tapa aloittaa. Kun sain mahdollisuuden uuteen aloitukseen, käytin sen tietenkin hyväkseni ja aloitin kirjani sanalla ”Äiti”, mikä lienee ainoa vielä ”minääkin” parempi valinta ensimmäiseksi sanaksi. Kirjani muissa sanoissa saattaa paikoitellen olla parannettavaakin, mutta ensimmäiseen sanaan asti se on ehdotonta maailmankirjallisuuden huippua. Kahden kiistämättä nerokkaan aloituksen jälkeen olenkin kokenut suurta painetta blogini viimeistä sanaa kohtaan. Viimeinen luku ilmestyy nyt noin viikon myöhässä pääasiassa juuri siksi että pelkäsin viimeisen sanan kohtaamista. Kaiken kaikkiaan luulen, että sain sen lopulta oikein.

Haluan esittää nöyrän ja sydämellinen kiitokseni kaikille lukijoilleni ja aivan erityisesti niille uskollisille sieluille teistä, jotka olette jaksaneet matkassani alusta asti tuotosteni vaihtelevasta laadusta ja vähintäänkin satunnaisesta julkaisutahdistani huolimatta. Laittakaapa kaikkein pisimpään mukana olleet yhteystietonne osoitteeseeni teppom (at) suomi24.fi, niin laitan nopeimmille tai onnekkaimmille vapaakappaleen kirjastani konkreettiseksi kiitokseksi. (20 tuntia myöhemmin: Arvon lahjuskirjat (8 kpl) ensimmäisen sadan ilmoittautuneen kesken, mikä luku tuli täyteen puolessa vuorokaudessa. Palautetta saa toki lähettää edelleenkin, vaikken voi valitettavasti mitenkään luvata vastata kaikille henkilökohtaisesti.)

Olen lukenut kaikki saamani kommentit, vaikka en juuri keskusteluun osallistunutkaan. Uskon hiljaisuuden olleen oikea ratkaisu, sillä jokaisen lukijan tuomio tekstistäni on oikea ja jokainen yritys selittää tarkoituksiani olisi siten ollut väkivaltaa jonkun toisen tulkintaa vastaan. Kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta olen kaikkein ylpein siitä, kuinka aktiivista ja värikästä keskustelua olen blogiini saanut. Negatiivinenkin palaute on mahdollisuus, joka on voitava ottaa vastaan, mutta luonnollisesti olen erityisen kiitollinen siitä valtavasta, paikoin ylitsevuotavan positiivisesta kannustuksesta, jonka loisteessa olen saanut kylminä öinä kirjoittaessani sieluani lämmitellä. Sellaisen palautteen vastaanottaminen on harvinaislaatuinen etuoikeus ja mitä todennäköisimmin myös ainutkertainen kokemus.

Vaikka paljon tapahtuneesta jääkin kertomatta, niin muutama jälkikertomuksen kaltainen episodi minun on kuitenkin vielä kanssanne jaettava: Minun olisi kuulunut saada Lydian kirje Susannalta sinä iltana, kun hän vaati selittämään, mistä minun elämässäni oikein oli kyse. Se olisi ollut draamallisesti hieno käänne, johon koko blogin olisi voinut päättää. Susanna tivasi, miksi minä tarkoituksellisesti ja toistuvasti kiusasin häntä kuljettamalla öisin luokseni vieraita naisia hänen ovisilmänsä ohi? Jos olin seksiaddikti, miksi en sitten käynyt naimassa häntä useammin? Sain kuulla olevani nälkäisen neekerilapsen avuttomien silmien alla rasvaisia hampurilaisia ahnehtiva lihava, valkoinen, länsimainen paska.

Kuinka moni pystyy muuttamaan henkilökohtaisen kriisin globalisaatiopoliittiseksi kannanotoksi yhtä sulavasti kesken negatiivisen tunnereaktion? Sellaista ei voi olla ihailematta. Kun naisella on paha olla, hänellä ei yleensä riitä sosiaalista omatuntoa edes viereisen kassajonon ihmisten armahtamiseksi oman tuskansa parahduksilta. Yritin selittää jotain vedonlyönnistä, mutta Susanna keskeytti minut paljastamalla jotain, mitä en ollut tiennyt.

– Minä sentään hylkäsin hyvän ja kunnollisen miehen vain sinun vuoksesi! Susanna huusi.
– Enhän minä ole pyytänyt sinua tekemään mitään sellaista, vastasin.
– Et tietenkään ole! Ethän sinä paska koskaan pyydä mitään! Pyytäisit! Vihjaiset edes, että tarvitset minulta jotain!

Olin ymmälläni.

– Jos se toinen mies olisi antanut enemmän, miksi et ottanut häntä? Millä lailla tämäkin voi muka olla minun vikani?
– Typerä idiootti! Koska minä rakastan sinua!

Siinä se nyt oli. Se oli sanottu ja mitä sellaiseen voi vastata, jos uskoo oppineensa rakkauden Bukowskilta? Niinkö? Rakastat? Ajatella. Tosi… hieno homma… Minä en sanonut mitään. Susanna tuijotti minua hetken ja syöksyi sitten ulos asunnostani yrittäen paiskata oven mennessään kiinni (mikä ei onnistu asunnossani yleisesti vallitsevan ylipaineen johdosta). Huusin hänen peräänsä rappukäytävään, että ulko-oveani on turha paiskoa asuntoni mikroilmastoon johtuvista syistä, joita hän ei koskaan voisi ymmärtää. Olin hyvin ylpeä siitä, että sain riidan viimeisen sanan, joka vielä kaiken lisäksi oli henkistä kypsyyttä ja luonnontieteellistä älykkyyttäni hienovaraisesti korostava.

Minulta on kysytty ylinumeroituva määrä kertoja rakkaudesta ja Susannan draamallisesta roolista elämässäni. Minä olen vastannut joka kerta etten tiedä, mutta se ei ole totuus.

Ihminen on valintojensa summa. Meillä on käytössämme rajallinen aika ja äärettömät mahdollisuudet. Valitsemalla sen kourallisen tekoja, mitä ehdimme elettäväksemme saadussa silmänräpäyksessä todeksi muuttaa, määrittelemme sen mitä olemme. Valitsemillamme teoilla luomme itsemme. Niin puhui (mm.) Zarathustra ja oli tietenkin oikeassa. Mielen puolustusmekanismimme toki tekevät parhaamme vietelläkseen meidät uskomaan toisin. Olemme mielestämme urheilullisia vaikkemme urheile, suoria ja rehellisiä vaikka puhummekin selän takana paskaa ja rakastettavia vaikka – niin – vaikka emme tekisi yhtään rakastettavaa tekoa. Kuka murhaa on Murhaaja – kuka rakastaa on Rakastaja.

On myös vaihtoehtoinen tie. Voimme päättää olla valitsematta ja heittäytyä kohtalon viskeltäväksi, lastuksi laineille. Luopumalla oikeudestamme päättää teoillamme itse sen, mitä olemme, luovumme ihmisyydestämme. Lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme ruokaa ulosteeksi prosessoivaksi biotekniseksi kojeeksi.

Susanna oli valinta, jonka olin kieltäytynyt tekemästä. Se on ollut Susannan draamallinen rooli tässä kuvaelmassa. Olisin milloin tahansa voinut valita toisin, lopettaa ja ilmoittaa että tehtävä jäi kesken, koska rakastuin. Se ei olisi ollut totta, mutta se olisi ollut mahdollista. Olisin myös voinut jättää Susannan vain yhdeksi kaadoksi ja estää näin Susannaa kiintymästä minuun, mutta en tehnyt sitäkään. Piilouduin sen tosiasian alle, etten vaatinut keneltäkään mitään ja aloin syödä, paskantaa ja panna silloin tällöin naapurin hehkeätä naista. En tarkoita, että olisin tehnyt mitään väärää, enkä pyydä toimintaani anteeksi keneltäkään. Susanna valitsi itse oman osansa. En tehnyt väärin, mutta osoitin ihmisenä velttoutta omaa itseäni kohtaan ja se on tässä maailmassa loppujen lopuksi ainoa todellinen synti.

Ai niin se paneminen… En ole aivan varma pysyinkö laskuissa loppuun asti. Tuntuu ettei uusista naisista enää saanut mitään kovin kiinnostavaa irti. Ei ainakaan mitään julkaisukynnyksen ylittävää. Olisiko niin, että kun on kaatanut parikymmentä naista on kaatanut ne kaikki? Ehkä? Minä vaikenen aivan pian. Päättäkää itse. Vaikka luku 31 ei välttämättä olisikaan täsmälleen oikein, siihen on nokkelaa päättää, sillä nyt voin todeta, että 69 jäi kokematta. Ajatella, jotain niin klassista! Mutta jotain on jätettävä tulevaisuuden varalle, jotta teillä rakkaat, sietämättömät selittämättömät naiset olisi minulle vielä jotain uutta jaettavaa.

Minä hävisin, mutta häviäminen on vähintään yhtä arvokasta kuin voittaminenkin niin kauan kun edes yrittää. Häviäjä oppii omat rajansa, voittaja ei niitä löydä. Juha Mieto tietää, että mustikkakeiton voimalla pääsee yhden sadasosasekunnin päähän olympiakullasta. Talviurheiluhistoria ei tunne yhtään Mietoa suurempaa voittajaa – pienempiä voittajia sitäkin enemmän. Minä tiedän, että minun lahjoillani ei pääse lähellekään sataa naista vuodessa, mutta kymmenien tuhansien lukijoiden ainakin ajoittaisen huomion kohteeksi, kirjajulkaisuun, yhden kesän pikku puheenaiheeksi ja elokuvasopimuksen saajaksi minusta sen sijaan on. Mielestäni se on aika hyvin hävitty.

Kymppitonnin laitoin R:n tilille 24.9. se on suurin häviämäni yksittäinen veto, mutta sittenkin toki vain rahaa. En ole saanut vielä verottajalta lopullista vastausta siihen, voinko vähentää sen tulonhankkimiskuluina. Ottaen huomioon projektista tulleet tulot pitäisin kohtuullisena, että voin. Te taas voitte vapaasti olettaa, minun siinä onnistuneen, sillä sellaisesta on kiva olla katkera silloin, kun tekee mieli harmitella jotain yleismaailmallista epäreiluutta, johon ei voi itse vaikuttaa.

Susannan jäähyväiskirjelappu olisi ollut hieno tapa lopettaa, mutta sellaista ei siis seuraavana päivää tullut. Sen sijaan tuli soitto Supernovalta, joka kertoi olevansa matkalla synnytykseen. Yritin olla yhtä aikaa empaattinen ja etäinen, mutta kun tyttö puhui koko ajan ”meidän vauvasta” en lopulta kestänyt.

– Minä olen aivan varma, että käytin kumia. Ei se ole meidän vauva, vaikka sinä kuinka paljon niin jostain käsittämättömästä syytä toivotkin.
– Teppo hei, mun täytyy tunnustaa… (supistuksen aiheuttamaa epämääräistä voihkintaa)
– Jaa… hmm… okei… (odottelua)
– (voihketta ja huohotusta)
– Hengittele nyt vain rauhassa siellä, minä lopulta sanoin kannustavasti. (Näin kuuluu sanoa, vaikken tosin tiedä onko kukaan synnyttävä nainen tukehtunut unohdettuaan hengittämisen. Ehkä sellainen on mahdollista. On myönnettävä, etten tiedä synnyttämisestä kovinkaan paljoa.)
– … niin siis mun täytyy tunnustaa sulle jotain. Aa-uh. Kyllä tämä… ihan oikeasti on sun lapsi.
– (hiljaisuus) Niin?
– Silloin toisella kertaa… kun mä menin käymään vessassa… (Uuteen supistukseen asiaankuuluvia ääniä. Liekö synnyttäminen oikeasti tuskallista vai näyttelevätkö naiset vain saadakseen sympatiaa? Miehinä me emme koskaan voi olla aivan varmoja. Hermostuttavaa.)
– Kun mä otin sen kortsun mukaani… Niin… mä en heittänyt sitä roskiin.
– Vaan? kysyin ja päätäni alkoi yhtäkkiä pyörryttää uhkaavasti.
– …tungin sen sisääni.
– Sinä tungit sen sisääsi?
– Niin. Nurinpäin. Nyt se tulee taas. Aaargh…

En voinut kuin mykistyä ihailusta. En itse teosta, mutta tunnustamisen ajankohdan valinnasta. Miehet oppivat jo pieninä poikina taidon tunnustaa syntejään silloin, kun heille on kaikkein vaikeinta olla vihainen. Jos sattuu likaamaan pyhävaatteensa ulkoleikeissä, säästyy äidin toruilta, kun tulee itkemään muka satuttamaansa polvea.

Tunnustaminen keskellä synnytystuskia oli torujen välttelyn lajissa Suomen curling-joukkueen olympiamitalin tasoinen suoritus. Kaikkein empaattisimmissa miehissä synnytyksen kerrotaan jopa aiheuttavan aivan aitoa myötätunnosta koettua kipua. Oma vaimoni epäili aikanaan sinänsä perustellusti kykyäni myötätuntokipuun ja jakoi varmuuden vuoksi kipukokemuksen kanssani puremalla minua supistuksen aikana kaikin voimin kämmeneen.

– Okei okei… puhutaan tästä sitten jälkikäteen. Keskity nyt vain siihen synnyttämiseen.
– Minä vain halusin, että tiedät… (niisk)
– Tottakai. Ymmärrän. Kaikki ihan ok, minä valehtelin.

Jouduin avaamaan itselleni uuden pullon viskiä sulatellessani uutista. Olisi pitänyt laskea, montako tällaista olin vuoden aikana korkannut. Enemmän kuin naisia, olettaisin. Ristiriitaisista tunteista huolimatta en voi kieltää, etteikö ajatus lisääntymisestä aina kuitenkin kiehdo miehen mieltä. Perheen perustaminen ahdistaa ja poikiessaan lopullisen aivottomaksi muuttuvat naiset saavat raivon partaalle, mutta itse lisääntyminen saa olon tuntumaan miehekkäältä. Tätä voittajatunnetta ei myöskään millään lailla vähennä se objektiivinen havainto, että nainen tekee ihmisten valmistamisessa suuremman työn.

Tunnin verran asiaa pähkäiltyäni päätin lähteä naistenklinikalle. Pihalla tapasin Susannan, joka kertoi miettineensä asioita ja päättäneensä antaa minulle anteeksi.

X