Stressivapaa vyöhyke: Parisuhde peilaa kasvutarpeitamme

Ihmisten välinen vuorovaikutus on metka juttu. Hakeudumme toistemme pariin täydentääksemme niitä puolia, jotka itsessämme ovat piilotettuina tai kehitystä kaipaavina. Toiset ihmiset ovat siis meille kuin alitajuntamme peilejä.

Kun vaellamme lapsuudeksi kutsutun ihmisviidakon halki, joudumme pitämään monia asioita muilta piilossa. Syystä tai toisesta meissä leimataan pahaksi, tuomittavaksi tai muuten vain sietämättömäksi tiettyjä piirteitä. Perheemme tai sukulaisemme eivät halua meidän näyttävän surua, tuskaa, iloa tai mitä tahansa tunneskaalan monista vivahteista. Näistä sävyistä tulee varjojamme: niitä olemuksessamme olevia puolia, jotka kerran itsessämme kiellettyinä näyttäytyvät enää toisten kautta. Siitä, joka kerran oli ”minä” tulee nyt ”ne” tai kauimmillaan ”se”.

Samaten opimme kasvaessamme erilaisen, itsellemme tyypilisen selviytymisstrategian. Sen tarkoitus on joko laajentaa tietoisuuttamme skannaamaan ympäristöämme tai supistaa ja rajata tietoisuutemme omaan itseensä. Jos opimme selvitymään ottamalla ympäristömme huomioon ja ennakoimaan sen tapahtumia, tilanteita ja ihmisiä, meistä tulee vastuunkantajia. Asetamme muiden tarpeet itsemme edelle, koska olemme oppineet sen edistävän selviytymistämme ihmisviidakossa. Voimme toistaalta myös oppia tavan käpertyä laajentumisen sijaan: vetäytyä omaan maailmaamme, mielikuvitukseemme ja hetkessä elämiseen. Ennakoinnin ja vastuullisuuden sijaan meistä tulee visionäärejä, suurien suunnitelmien ja spontaanin elämän asiantuntijoita.

Elämässä tarvitaan monenlaisia ominaisuuksia. Voidaan kai sanoa, että elämä on arvoneutraali pelikenttä, joka välillä vaatii syöksymistä, välillä odottelua, välillä takalaidalle lyötyjä kunnareita ja välillä taas hillittyjä näpyjä. Ihmisyyden pesäpallopeli suosii monipuolista pelaajaa.

Vain harva meistä on tällainen elämisen moniosaaja. Meille valikoitunut selviytymisstrategia on useimmiten ohjannut ominaisuuksiamme erikoistumaan. Olemme yleensä joko vastuunkantajia tai hetkessä eläjiä; vain harvoin molempia. Samaan aikaan meissä on vaisto kohti tasapainoa. Tuo vaisto heijastaa elämän luonnollista moniulotteisuutta. Tuon vaiston avulla me suuntaudumme kohti ymmärryksemme ja taitojemme laajentamista: kohti kasvua, joka vastaa maailman vaatimuksia sekä elää hetkessä että kantaa vastuuta.

Koska monet luonnollisista ominaisuuksistamme ovat varhaisella iällä tulleet joko kielletyiksi, tai ne eivät ole käyneet yksiin selviytymisstrategiamme kanssa ja jääneet kehittymättä huippuunsa, kohtaamme noita ominaisuuksia toisten ihmisten kautta. Usein parisuhde on niiden selkein. Ja hyvin usein juuri nuo piirteet, jotka todellisuudessa ovat omiamme, mutta joita emme vielä omista, ärsyttävät toisessa suunnattomasti.

Yleensä suhteeseen mahtuu yksi vastuullisuuden ja yksi spontaaniuden huippuosaaja. Tämänkaltainen kyvykkyyksien jakauma kahden ihmisen välillä voi aiheuttaa toiselle epäoikeudenmukaisuuden ja toiselle rajoitetuksi tulemisen tunnetta.  

Jos osaisimme kohdata parisuhteessamme esiintyvät ärsytyksen aiheet tarkoituksenmukaisesti – jos osaisimme Gurdjieffin sanoin kärsiä tietoisesti – voisimme parantaa sekä suhteemme että oman elämämme laatua. Voisimme löytää kadotettuja ja kasvua vaativia piirteitämme toisen kautta sen sijaan, että tuskastuisimme näennäiseen erilaisuuteemme.

Kasvattamalla itsessämme raakileeksi jääneitä ominaisuuksia kasvamme itse kokonaisemmaksi ihmiseksi, emmekä näin ollen ole enää riippuvaisia kumppanimme meille tarjoamasta todellisuuden puolikkaasta. Ja veikkaanpa, että oman kasvutarpeemme tunnistaminen, hyväksyminen ja toteuttaminen saattaisi olla se kaikkein tasapuolisin kahden kauppa.