Synnytyksen jälkeinen masennus: Hennan paraneminen alkoi, kun hän oivalsi vielä tarkemman syyn sairauteensa
Henna Härkin-Korhonen, 29, sairastui kuopuksensa syntymän jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kun elämä pysähtyi, aukesi uusi kuva itsestä.
Synnytyksen jälkeinen masennus yllätti – koskaan aiemmin Henna ei itkenyt.
Henna Härkin-Korhonen, 29, sairastui kuopuksensa syntymän jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kun elämä pysähtyi, aukesi uusi kuva itsestä.
”Tiesin jo teininä, että haluan äidiksi ja että haluan saada lapset nuorena. Nuoruuteni oli villi. Kokeilin rajojani. Ehkä siksikin olin valmis rauhoittumaan äidin rooliin jo parikymppisenä. Ei ollut tunnetta, että olisi jäänyt elämää elämättä.
Esikuva äitiyteen tuli läheltä: oma äitini. Ihailen hänen tapaansa olla vanhempi. Meillä on ollut aina erityinen suhde. Koen, että hän on aidosti läsnä minulle ja oikeasti kiinnostunut minusta. Puhumme kaikesta.
Olin 17, kun tapasin tulevan mieheni. Opiskelimme samassa ammattikoulussa. Minuun vetosi puolisoni rauhallisuus. Olen hänen vastakohtansa eli tosi temperamenttinen. Kiihdyn sekunnissa nollasta sataan.
Muutimme yhteen. Olin 20, kun esikoisemme syntyi. Olin aina kuvitellut, että vauvat vain syövät ja nukkuvat, mutta oma vauvamme ei nukkunut ollenkaan. Hän valvoi ja itki yöt ja päivät ensimmäiset kolme kuukautta. Vasta vuosien jälkeen tajusimme mieheni kanssa, että esikoisella oli luultavasti koliikki. Kun tilanne oli päällä, emme osanneet hakea apua perheellemme. Yritimme vain selviytyä.
Muistan tosi raskaita hetkiä, kun mies oli töissä ja olin yksin. Vaikka äitinikin kävi auttamassa vauvanhoidossa, en osannut ilmaista edes hänelle tunteitani.
Ajattelin, että ongelma oli siinä, että olin uusi äiti: en osannut tarpeeksi hyvin asioita. Kuvittelin, että minun pitäisi pystyä parempaan. Selvisin vauvavuodesta, mutta se jätti näkymättömiä arpia.
Kuopustamme aloin odottaa viisi vuotta myöhemmin. Tänä päivänä näen selvästi, että synnytyksen jälkeisen masennuksen merkit olivat ilmassa jo raskausaikana. Olin tosi huolekkaalla mielellä. Mietin usein sitä, miten jaksaisin vauva-ajan. En tietenkään muistanut jakaa näitä ajatuksia kenellekään – en edes puolisolle.
Keväällä 2019 synnytin. Kuopus oli kaksiviikkoinen, kun romahdus tuli.
Vauva oli terve, kaikki oli hyvin, mutta minä olin pelkkää itkua. Pelkäsin, että kuopuksellekin puhkeaisi koliikki, enkä pystynyt rauhoittumaan. Mieheni tiesi heti, että nyt tarvitaan apua. Hän soitti synnytyssairaalaan, ja meidät kutsuttiin lääkärin vastaanotolle. Tapasin myös psykiatrin ja sain diagnoosin: synnytyksen jälkeinen masennus.”
Onneksi oli vastuita, Henna kokee: ”Tein minimin, mutta tein kuitenkin”
”Minulla on vain vähän muistikuvia sairastumisen ajasta, mutta muistan jatkuvan pelontunteen: ”Meneekö tämä koskaan ohi?” Masennus oli ihan uusi asia minulle ja lähipiirilleni.
”Mitä jos en parantuisikaan? Mitä jos tästä olotilasta tulisi pysyvä?”
Suurin osa ihmisistä osasi ottaa sairastumiseni tosi hienosti, mutta joku töksäytti minulle: ”Koska sä sitten paranet?” Se osui kipeään kohtaan. Juuri tätä kysymystä pääni pyöritteli non-stop: Mitä jos en parantuisikaan? Mitä jos tästä olotilasta tulisi pysyvä?
Seuraavalla viikolla pääsin terapiaan, ja siitä tuli paras apu selviytymiseeni. Kävin kerran viikossa puhumassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Terapia sopi hyvin tällaiselle puheliaalle ihmiselle. Olen muutenkin aina tykännyt puhua avoimesti vaikeista asioista ystävieni kanssa.
Voimattomuus ja alavireisyys kestivät kuukausia. Olin järkyttävän pettynyt itseeni. Miksi olen tällainen, kyselin itseltäni.
Vasta vähitellen osasin kuunnella, kun terapeutti sanoi, että raskauden jälkeinen masennus ei johdu itsestä. Se voi tulla kenelle tahansa riippumatta koulutustaustasta tai varallisuudesta, eikä kukaan ole suojassa sairaudelta. Kun sisäistin tämän, oloni helpottui vähän.
Huomasin, että paras kuntouttaja oli kodin pyöritys. Oli hyvä juttu, että esikoista piti viedä ulos ja hänen kanssaan piti leikkiä. Tein minimin, mutta tein kuitenkin. Havahduin jossain kohtaa siihen, että vaikka minä olin pysähtynyt, kaikkien muiden elämä ei ollut pysähtynyt. Maailma pyöri edelleen. Se lohdutti.
Vasta seuraavana syksynä aloin nähdä toivon pilkahduksia, sain ”Kyllä tästä selvitään!”-ajatuksia. Käännekohta oli, kun sain oivalluksen, että kaikki johtui ehkä edellisestä vauva-ajasta. Jotain jäi silloin käsittelemättä, ja siksi synnytyksen jälkeinen masennus tuli. Ihmismieli on sellainen, että se haluaa aina löytää syyn kaikelle.
Kun sain mahdollisen syyn sairastumiselleni, aloin parantua.
Lasken masennuksen yhdeksi tärkeimmistä tapahtumista elämässäni. Ilman sitä en olisi tutustunut itseeni niin hyvin. Pidän itseäni rohkeana ja räiskyvänä. Sairauden kautta löysin myös toisen tyypin: ujon ja epävarman. Olin kasvattanut itselleni tosi kovan kuoren. Nykyään hellin myös hiljaisempaa puolta itsessäni.
”Eniten kasvoin ehkä siinä, että löysin omat rajani.”
Otan pieniä hetkiä itselleni: vetäydyn lukemaan kirjaa rauhassa tai annan itseni ottaa nokoset. Vanhassa elämässäni ennen sairastumista en koskaan itkenyt, mutta nyt olen opetellut itkemään. Itku tekee välillä niin hyvää.”
Seura.fi: Itku on luonnollista – miksi joillakin voi mennä jopa vuosikymmeniä itkemättä?
Synnytyksen jälkeinen masennus sai nojaamaan äidin lempilauseeseen – nyt Henna toistaa sitä lapsilleen
”Eniten kasvoin ehkä siinä, että löysin omat rajani. Olen tekeväistä sorttia. Aikaisemmin minun oli vaikea tunnistaa jaksamistani. Jos joku kaveri ehdotti spontaanisti lähtöä jonnekin, vastasin aina kyllä. Jos astianpesukone vaati tyhjennystä, tartuin aina heti hommaan.
Nykyään saatan sanoa ystäville, että tänään ei sovi, ja lämmittää sen sijaan saunan kotona. Jos tiskikoneen tyhjentäminen ei huvita, en pakota itseäni. Tiedän, että maailma ei siihen kaadu. Tiskit kyllä odottavat.
Nyt näen selvästi sen, että opin sairastumisen ansiosta jotain elämän hallitsemattomuudesta. Hyväksyn, että kaikki asiat eivät ole oman päätökseni alla. Jos lapsi esimerkiksi sairastuu ja lomamatka peruuntuu, osaan ottaa tilanteen rauhallisesti.
Äitini lempilause on ollut aina: ”Asioilla on tapana järjestyä!” Muistan lapsena, kun hän toisteli sitä eri tilanteissa. Kun sairastuin masennukseen, hän sanoi, että kaikki kyllä järjestyy. En heti uskonut ajatusta, mutta se rauhoitti silti. Nykyään kuulen itseni sanovan omille lapsilleni usein saman repliikin.
Ehkä nyt vielä sanon sen osittain ulkoa opeteltuna litaniana, mutta pikku hiljaa alan päästä siihen, että oikeasti uskon lauseeseen. Elämässä aina sattuu ja tapahtuu, mutta sen kanssa pärjätään.”
Juttu on julkaistu Annan numerossa 16/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous