Äitiyslomalla alopeciaan sairastunut kirjailija Eva Frantz: ”Elämäni oli täynnä vain tummia irtonaisia hiuksia”

Eva Frantzin päästä lähti hiustuppoja. Lopulta tukkaa oli jäljellä niin vähän, että hän ajeli päänsä kaljuksi. Uuteen peilikuvaan totutteleminen ei ollut helppoa, mutta parissa vuodessa Eva oli jo sinut asian kanssa. Sitten tapahtui ihme.

Taas harja täynnä hiuksia! Oli joulunalus vuonna 2009, ja Eva Frantz oli miehensä, kahden pikkutyttönsä ja vanhempiensa kanssa New Yorkissa. Sen piti olla unelmamatka ihanaan kaupunkiin, mutta Evaa huolestuttivat tyynyyn ja harjaan jääneet hiustupot.

Hiuksia oli lähtenyt paljon jo ennen matkaa, mutta koska Eva oli äitiyslomalla, hän oli arvellut sen johtuvan hormonitoiminnasta. Matkalla tilanne alkoi valjeta hänelle koko kaameudessaan. Hän keräili hiustuppoja, itki ja tajusi, että kyse ei ollut mistään normaalista hiusten uusiutumisesta – ne kerta kaikkiaan tippuivat pois.

”Elämäni oli täynnä tummia irtonaisia hiuksia”

Matkan jälkeen hän kirjoitti kotona blogiinsa, että hiustenlähtö ei lopu, se ei voi olla enää normaalia: ”Hiustenpesu on painajaismaista, tummia hiuksia tarttuu käsiin ja niitä on joka puolella. Tämä on ollut kauheaa. Yritän jo ajatella elämää kaljuna naisena. Eiväthän hiukset ole koko maailma. Kävin lääkärillä ja odotan jännittyneenä tutkimustuloksia. Toivottavasti taustalla ei ole mitään vakavampaa.”

Kun tuli joulu, Evan päässä oli isoja paljaita läikkiä. Miehensä avustuksella hän ajeli koko päänsä kaljuksi.

– Se oli nuorimman tyttäreni ensimmäinen joulu, mutta minun elämäni oli täynnä vain tummia irtonaisia hiuksia, jotka tuntuivat täyttävän koko kodin, Eva muistelee nyt.

Vaikeuksia tottua peilikuvaan

Kalju äiti. Sellainen Evasta vähitellen tuli. Jo se oli itsessään rankkaa, mutta vielä karmeammalta tuntui, kun hiusten lisäksi lähtivät ripset ja kulmakarvat.

– Lapset tottuivat uuteen ulkonäkööni heti, ja vaikka mies oli huolissaan, hän oli yhtä kannustava ja rakastava kuin ennenkin. Minulla itselläni oli kuitenkin vaikeuksia tottua peilikuvaani. Tunsin, etten ole lainkaan naisellinen. Itketti ja masensi, Eva muistelee.

Myös diagnoosin saaminen kesti aikansa, ja epätietoisuus oli ahdistavaa.

Lopulta Eva sai kuulla sairastavansa alopeciaa eli pälvikaljua. Kyseessä on hiuksettomuutta ja karvattomuutta aiheuttava ihotauti, joka luokitellaan autoimmuunisairaudeksi.

Evan taudin nimi on alopecia universalis – siinä katoavat paitsi kaikki hiukset myös kehon ihokarvat.

Tautiin ei liity kipuja eikä tuntemuksia, eikä sen syytä tiedetä, mutta stressi voi sysätä sen liikkeelle. Eva muistaa, että diagnoosin saamisen jälkeen hänen oli vaikea tunnustaa, että hän olisi ollut erityisen stressaantunut.

– Minulla oli kaksi tyttöä sekä ihana aviomies ja rakennutimme taloa Espooseen, jonne olimme muuttamassa. Olin mielestäni onnellinen – kaikki oli kunnossa. Nyt myönnän, että tosiasiassa minua varmaankin lapsiarjen keskellä huolestutti, riittävätkö rahat ja saavatko lapset hoitopaikan uuden kodin läheltä.

Eva valitsi avoimuuden

Kerron heti kaikille. Niin Eva päätti jo kaljun elämänsä ensi viikkoina, heti alkusokista selvittyään. Hän jatkoi blogipäivityksiään, otti itsestään kuvia ja julkaisi ne. Tältä näytän nyt ja syy on tämä, hän halusi kertoa. Avoimuus oli hänelle luonnollinen valinta. Eva sai bloginsa lukijoilta paljon kannustavaa palautetta ja kiitosta positiivisesta asenteestaan.

Eräs lukija kertoi, että sairasti samaa tautia mutta oli halunnut salata sen ja että Evan avoimuus antoi hänelle lohtua ja rohkeutta. Oli helpottavaa, kun asiasta saattoi puhua suoraan.

Kirjoittaminen ja palaute auttoivat Evaa omassa sopeutumisessa, joka ei suinkaan sujunut ongelmattomasti myönteisestä asenteesta huolimatta.

Eva yritti sinnikkäästi totutella uuteen ulkonäköönsä ja ajatella, että ehkä hänellä ei enää koskaan olisi hiuksia. Hän ei kuitenkaan heti hankkinut peruukkia, koska se olisi tuntunut tilanteen liialliselta hyväksymiseltä. Ensimmäiset kuukaudet hän käytti kodin ulkopuolella pipoja ja huiveja. Asia painoi häntä koko ajan, vaikka hän yritti keskittyä muihin asioihin.

– Äitiyslomani loppui samana talvena, ja ennen töihin paluuta lähetin työtovereille sähköpostiviestin, jossa kerroin tilanteestani. Vakuutin, että vaikka näytän tältä, minulla ei ole hengenvaarallista sairautta, ja että olen alopeciasta huolimatta täysin terve ja normaali.

Töihin lähtiessä piti piirtää kulmakarvat

Sitten Eva kävi myös peruukkikaupassa ja hankki mahdollisimman kauniin varatukan.

– Oikeastaan peruukissa oli puolensa. Illalla valitsin hiukseni ja kampasin ne valmiiksi, ja sen kuin vain aamulla laitoin tukan päähäni, olihan se vaivatonta, hän muistelee ja naurahtaa.

Töihin lähtiessään hän myös piirsi kulmakarvat, ja joskus, esimerkiksi juhlameikissä, hän käytti ripsinauhoja.

– Noin puolessa vuodessa totuin omaan uuteen kuvaani. Päätin, että minulla on sentään moni asia hyvin, miksi murehtisin ulkonäköäni. Sitä paitsi kaikki ystäväni ja kaverini suhtautuivat minuun tosi ihanasti. Heidän silmissään tunsin edelleen olevani kaunis ja naisellinen, Eva kertoo.

– Kiinnostavaa oli myös se, että kun menettää jotain, tajuaa menetettyjen asioiden todellisen merkityksen. Nyt ymmärrän esimerkiksi sen, miksi ihmisellä on mitäkin karvoja: paljasta päätä palelee, ilman kulmakarvoja vesi valuu silmiin kasvoja pestessä ja nenäkarvojen puuttuminen saa kaikki hajut ja tuoksut tuntumaan tosi voimakkailta, hän listaa.

Huvittaviakin hetkiä Eva muistaa: Kerran hän esimerkiksi huomasi päiväkodin ilmoitustaululla varoituksen täivaarasta. Ei ole minun ongelmani, hän ajatteli.

”Opin hyväksymään itseni paremmin”

Mikä on tärkeää? Alopecian puhkeamisen jälkeen Eva joutui pohtimaan, millä asioilla lopultakin oli hänelle merkitystä:

– Sairastuttuani opin hyväksymään itseni paremmin. Tukattomuuden hyväksyminen teki minusta entistä rohkeamman.

Hän keskittyi bloginsa kirjoittamiseen yhä tarmokkaammin ja aloitti uuden tilanteensa innostamana myös juoksuharrastuksen.

– En voinut vaikuttaa hiustenlähtöön mutta omaan kuntooni pystyin vaikuttamaan. Halusin todistaa itselleni, että olen terve nainen ja haluan olla hyväkuntoinen, hän sanoo.

Euroviisukommentaattoriksi ja kirjailijaksi

Eva oli ollut aina euroviisufani, mutta vasta sairauden jälkeen hän uskaltautui hyödyntämään harrastustaan työssään.

– Ensin minua pyydettiin euroviisukommentaattoriksi, sitten syntyi ajatus, että tehtäisiin ennakkokatselu, jossa minä olisin juontajana. Olin radiotoimittaja, enkä olisi uskonut, että minusta voisi tulla tv-juontaja. Ilman alopeciaa olisin tuskin uskaltautunut projektiin mukaan.

Niin syntyi tv-ohjelma, Euroviisaat, joka on sittemmin saanut palkintojakin.

– Siitäkään en ole varma, olisiko minusta koskaan tullut kirjailijaa ilman alopeciaa, Eva pohtii.

Hän päätti nimittäin neljä vuotta sitten mennä kirjoittajakurssille. Siellä hän sai mentorikseen Monika Fagerholmin, joka muuten on myös euroviisufani, ja niinpä mestari ja oppilas ymmärsivät heti toisiaan.

Viime vuonna Eva julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Sommarön, ja elokuussa ilmestyy toinen kirja Blå villan, joka käännetään saman tien myös suomeksi nimellä Sininen huvila (suom. Ulla Lempinen).

”On tärkeää myöntää, että kyseessä on rankka juttu”

Saa olla itsekäs ja saa olla surullinen hiusten menetyksestä. Näin Eva sanoisi, jos hän yrittäisi lohduttaa hiuksensa menettänyttä kohtalotoveria.

– On tärkeää myöntää itselleen, että kyseessä on rankka juttu. Ja jos tuntuu, ettei jaksa yksin, niin kannattaa hakeutua terapiaan tai vertaisryhmään purkamaan tunteitaan.

Hänen kohdallaan auttoi avoimuus ja läheisten ihmisten ystävällisyys ja tuki. Eva muistuttaa, että tukattomuuteen ei pidä jumiutua. Kun kohtuullinen suruaika on ohi, elämän täytyy jatkua.

– Keksi jotain uutta kivaa elämääsi, aloita harrastus, toteuta vaikka pienikin haave, Eva neuvoo.

Hän arvelee nyt, että ehti itse sopeutua tukattomuuteen melko hyvin parissa vuodessa.

Lääkärit ennustivat hänelle, että koska kaikki karvat olivat lähteneet, ne eivät todennäköisesti koskaan kasva takaisin.

– Hyväksyin sen, että tämä on nyt minun elämääni. Minulla on sentään ihana perhe ja kiinnostava työ. Koin, että monet asiani ovat todella hyvin.

Hiukset kasvoivat takaisin

Omat, kauniit hiukset. Sellaiset Evalla on nyt ollut päässään yli viisi vuotta.

Pari vuotta alopecian toteamisen jälkeen tapahtui nimittäin ihme – tai ainakin jotain, minkä piti olla erittäin epätodennäköistä.

– Hiukseni alkoivat kasvaa reilut pari vuotta sairastumiseni jälkeen. Siinä vaiheessa olin jo tottunut uuteen ulkomuotooni enkä haaveillut uudesta uljaasta tukasta. Mutta sitten huomasin päälaellani pientä läikittäistä sänkeä, joka tuntui ensin vain hankalalta peruukin alla. Tukan alkua tuli ja meni, enkä edes osannut oikein iloita siitä.

Vähitellen päässä oli kuitenkin yhä selvempää ja tasaisempaa tukkaa. Sitten hiukset kasvoivat entistä nopeammin. Uusi tukka oli Evan entisiä hiuksia tummempi.

– Muistan, kuinka töissäni otettiin mainoskuvia uutta radio-ohjelmaa varten. Riisuin peruukkini ja katselin itseäni. Tajusin, että tämä lyhyt tukkahan näyttää jo ihan tukalta. Niinpä menin kameran eteen ilman peruukkia, ja kuvat onnistuivat hyvin. Minulla oli taas tukka – se oli mahtava tunne!

Sittemmin Evan hiukset ovat kasvaneet täysin normaalisti.

– Minulla on harvoin huonoja hiuspäiviä. Enimmäkseen katselen peilikuvaani aika tyytyväisenä. Ja kun tukka oikein kiiltää ja on nätisti kammattu, niin ajattelen, että ah tätä onnea.

Hiusten jälkeen kasvoivat takaisin myös nenäkarvat, kulmakarvat ja ripset. Niistäkin on riittänyt paljon iloa ja hyvää mieltä.

– Ainoastaan säärikarvat eivät koskaan kasvaneet – enkä pane sitä mitenkään pahakseni, Eva sanoo.

Jonain päivänä tauti voi uusia

Tauti voi uusia. Niin Evalle on kerrottu, ja tavallaan hän on varautunut siihen, vaikka yrittääkin olla ajattelematta asiaa.

– Näen yhä silloin tällöin unta siitä, että olen hotellihuoneessa ja huomaan aamulla hiustuppoja tyynylläni. Sitten herään ja rauhoitun, kun tajuan, että se on vain unta. Joitain pelkoja minulla ilmeisesti vieläkin on.

Todennäköisesti hiusten menetys olisi hänelle yhtä rankka juttu toisellakin kerralla.

– Toisaalta alkujärkytyksen ja sokin jälkeen tietäisin, kuinka toimia. Ehkä osaisin sittenkin sopeutua tilanteeseen vähintään yhtä hyvin, Eva pohtii.

– Elämäni jatkui silloin seitsemän vuotta sitten, ja se jatkuisi varmasti taudin mahdollisen uusimisen jälkeenkin. Nauttisin niistä asioista, jotka ovat hyvin.

Julkaistu Annassa 31/2017.

Lue myös:

Miksi hiuksia lähtee paljon? 9 syytä, joista hiustenlähtö voi johtua

Selitys hiusongelmiin: kehon hiljainen tulehdus?

10 oiretta, jotka viittaavat, että hormonitasapainosi ei ole kunnossa