Aivovamman saanut Johanna, 44, joutui luopumaan työstään ja suuresta unelmastaan: ”Ymmärsin, ettei paluuta entiseen ole”

Auto-onnettomuudessa vaikeasti vammautunut Johanna Karjalainen on joutunut opettelemaan uuden tavan elää. Eteenpäin häntä kannattelee perhe.

Jouluvalmistelut ovat hyvällä tolalla, Johanna Karjalainen ajatteli, kun hän työnsi läjän vielä paketoimattomia joululahjoja piiloon keittiön kaappiin. Oli joulukuun 14. päivä vuonna 2016. Säkylän Pyhäjoella asuva viisihenkinen perhe odotti malttamattomana juhlapyhää, vuoden kohokohtaa.

Johanna oli käynyt jouluostoksilla läheisessä kauppakeskuksessa pikkusiskonsa kanssa. Kolmelle lapselleen, tuolloin 11-vuotiaalle Emilialle, 9-vuotiaalle Annalle ja 5-vuotiaalle Johannekselle, hän oli ostellut leluja ja vaatteita. Puolisolleen Jarkolle hän hankki joulupukin asun aattoiltaa varten. Se olisi hätävara, jos sovittu pukki ei pääsisikään paikalle.

Johanna kävi laulukvartettinsa harjoituksissa treenaamassa joulukirkossa laulettavia kappaleita. Hieman ennen iltaseitsemää hän lähti hakemaan Emiliaa tämän kaverin luota muutaman kilometrin päästä. Keli oli harmaa ja usvainen.

– Viimeinen muistikuvani on se, että ajoin tuttuun risteykseen ja lähdin ylittämään sitä, Johanna Karjalainen sanoo.

Emilia ja hänen ystävänsä ihmettelivät, missä äiti viipyi. Hetken päästä tytöt huomasivat, että läheinen risteys täyttyi hälytysajoneuvojen sinisistä ja punaisista valoista. Emilia lähti sukkasillaan juoksemaan paikan päälle. Hän ei nähnyt äitiään, mutta tunnisti tämän lyttyyn menneen valkoisen Peugeotin. Johannaa irrotettiin autonromun sisältä pitkään.

– Emilia syytti pitkän aikaa itseään siitä, että olin ajanut kolarin hänen vuokseen.

Lääkärit eivät antaneet takeita selviämisestä

Myöhemmin Johanna sai kuulla, että risteyksessä häneen oli törmännyt 80 kilometrin tuntivauhtia ajanut ajoneuvoyhdistelmä. Johanna ei oikealta tullutta autoa koskaan huomannut. Apuun tulleet löysivät hänet romuttuneesta autosta apukuskin paikalta.

Hän ei edelleenkään muista, oliko laittanut turvavyötä kiinni – todennäköisesti ei, koska oli sen suhteen turhan huoleton.

– Nykyään en suostu lähtemään mihinkään ilman turvavyötä ja vaadin myös kaikkia muita kiinnittämään sen ennen kuin auto liikkuu senttiäkään.

Turun yliopistollisessa keskussairaalassa selvisi, että Johanna oli saanut vaikean aivovamman, ja hänet vaivutettiin koomaan korkeiden aivopaineiden vuoksi. Lista muistakin vammoista oli pitkä: ilmarinta, ruhjeita sisäelimissä, murskaantuneita rintanikamia ja kylkiluita…

Läheisille lääkärit sanoivat, ettei takuuta selviämisestä ollut. Myös aivovamman luonne selviäisi vasta Johannan herättyä.

Johanna tuli tajuihinsa jouluaattona. Silloin hän pystyi ensimmäisen kerran soittamaan kotiin, vaikka ei itse puhelua muistakaan.

Jarkko ei maininnut joulusta sanaakaan, jotta ei pahoittaisi vaimonsa mieltä. Sen sijaan hän kertoi käyneensä lasten kanssa saunassa. Johanna ryhtyi päivittelemään, että muksut taisivatkin olla hyvin likaisia.

– Se jouluaatto oli perheelleni hyvin vaikea, vaikka lähipiirimme oli auttanut valmisteluissa. Jarkko oli hankkinut joulukuusenkin ja paketoinut lahjat.

”Unelman hylkääminen tuntui erityisen kipeältä”

Ennen onnettomuutta kolmilapsisen perheen äidin elämä oli ollut vauhdikasta. Lähihoitajana vanhusten hoivakodissa työskennellyt Johanna aloitti työvuoronsa iltapäivisin vasta, kun Jarkko tuli töistään. Sitä ennen hän oli päivän kotona, kuskaili tyttöjä kouluun ja harrastuksiin ja puuhasteli kotihoidossa olevan Johanneksen kanssa.

– Olin siivoushullu, jynssäsin koko ajan joka paikkaa ja kaiken piti olla tiptop. Kuljin mukuloiden perässä ja keräsin leluja. Lensin ja liihotin enkä osannut pysähtyä olemaan aloillani.

Työvuoronsa jälkeen Johanna siivosi lisää ja teki HIIT-treenejä.

– Olihan se aikamoista rumbaa, mutta mielestäni hyvää elämää.

Johanna haaveili pitkään geronomin eli vanhustyön asiantuntijan opinnoista, sillä vanhusten hoito oli hänelle tärkeä kutsumustyö. Johanna odotti, että lapset kasvaisivat, ja hänellä olisi aikaa opiskella töiden ohella.

– Sen unelman hylkääminen on tuntunut erityisen kipeältä. Mummot ja papat ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Harmittaa, etten voi enää tehdä työtäni.

Pikkuhiljaa vamman vaikutukset alkoivat näkyä

Pikkusisko Maija työnsi väkipakolla Johannan suuhun ranskanperunoita. Se on Johannan ensimmäinen onnettomuuden jälkeinen muistikuva sairaalasta. Pahoinvointi oli niin voimakasta, että ruoka ei maittanut hänelle.

Toipuminen kuitenkin eteni, ja reilun kuukauden kuntoutuksen jälkeen Johanna pääsi kotiin. Hän muistaa hämmästelleensä olohuoneeseen kuivumaan ripustettuja pyykkejä – kotitöihin tottumaton Jarkko oli opetellut käyttämään pyykinpesukonetta. Perhe vietti joulua uudelleen ja Johanna avasi omat lahjansa.

Koska Johannalle ei jäänyt onnettomuudesta ulospäin näkyviä rajoitteita, hän toivoi toipuvansa takaisin tavalliseen arkeen nopeasti – siitäkin huolimatta, että lääkärit olivat sanoneet toisin.

– Alkuun kaikki tuntui kuin unelta. Toivoin joka ilta nukkumaan mennessä, että aamulla autoni on pihalla odottamassa ja voin lähteä töihin.

Pikkuhiljaa aivovamman vaikutukset alkoivat näkyä. Johannan näkökyky oli vaurioitunut niin, että hän näki kaiken kahtena.

– Ja jossain vaiheessa ymmärsin, ettei siivoamisestani tullut yhtään mitään – en tiennyt mistä aloittaa ja mitä tehdä seuraavaksi. En saanut öisin nukuttua, ja pää kävi ylikierroksilla.

Sanojen löytäminen tuotti hankaluuksia ja muisti temppuili. Välillä kännykkä oli kateissa viisikin kertaa päivässä ja saattoi löytyä pesukoneesta.

Johanna väsyi herkästi. Se oli entiselle energiapakkaukselle ahdistavaa. Tunteet ailahtelivat äärilaidasta toiseen.

– Kupit ja kipot lentelivät, kun suutuin yhtäkkiä silmittömästi. Siinä kohtaa ymmärsin, ettei minusta ole enää työelämään.

”Vaikka olen joskus hidas, en ole tyhmä”

Ei missään nimessä avustajia tai siivoojia. Minä hoidan kaiken itse kuten ennenkin. Niin Johanna ajatteli, kun hänelle pian onnettomuuden jälkeen ehdotettiin siivouspalvelua ja omaa henkilökohtaista avustajaa.

– Minun oli vaikea myöntää, että tarvitsin apua. Kun kuukaudet kuluivat, ymmärsin, että en voi enää tehdä samoja asioita kuin ennen – aivovamma on ja pysyy.

Erityisesti ajatus kirkastui onnettomuutta seuranneena kesänä, kun koko perhe osallistui yhdessä Aivovammaliiton järjestämälle kuntoutusleirille. Kohtalotovereiden keskellä Johanna käsitti, ettei ole vammansa kanssa yksin.

– Ymmärsin, ettei paluuta entiseen ole. Nyt otan kaiken mahdollisen avun vastaan.

Johannalla on kaksi avustajaa, ja perheen luona käy siivooja kahdesti kuukaudessa. Hän ei saa ajaa autoa, mutta kunnan järjestämä kuljetuspalvelu auttaa. Kauppareissut hän tekee avustajan kanssa.

– Aloitekykyni ja kyky johdonmukaisuuteen ovat mennyttä. Jos menisin yksin kauppaan, jäisin sinne pyörimään, vaikka minulla olisi lista mukanani.

Avustaja myös asettelee ostokset jääkaappiin, koska Johanna ei hahmota tavaroille sopivia paikkoja.

– Ilman saamaani apua perheemme elämästä ei tulisi mitään. Nyt arkemme pyörii todella hyvin.

Viime aikoina Johannasta on tuntunut, että elämä on muutenkin helpottanut. Kahden silmäoperaation jälkeen hän ei enää näe kaikkea kahtena, ja neuropsykologisessa kuntoutuksessa Johanna on opetellut aikatauluttamaan menonsa niin, että levolle jää aikaa.

Erilaisissa tapahtumissa, kuten SM-tasolla jääkiekkoilevan pikkusiskon peleissä käyminen on Johannan mielipuuhaa, vaikka viekin voimia.

– Väsymys tulee, jos minulla on hälyä ja menoja. Saatan olla vielä seuraavallakin viikolla ihan raato.

Sekin Johannan on täytynyt hyväksyä, ettei hän voi enää auttaa lapsiaan matikanläksyissä. Laskujen hahmottaminen on muuttunut vaikeaksi.

– Vaikka olen joskus hidas, en ole tyhmä. Vammani ei vaikuta älyyni pätkääkään.

Etäisyyksiäkään Johanna ei hahmota, mutta on totutellut liikkumaan tutuissa ympäristöissä, kuten Säkylän keskustassa. Kotona hän törmäilee usein ovenpieliin ja isoihin tavaroihin sillä seurauksella, että kroppa on mustelmilla.

Temppuilevan lähimuistin kanssa hän on opetellut elämään kalenterin avulla. Se helpottaa myös omien voimavarojen jaksottamisessa.

– Jos olen merkinnyt kalenteriin kauppapäivän, tiedän, etten sinä päivänä pese pyykkiä. Olen oppinut jo hyvin, mitä voin yhden päivän aikana tehdä, jotta en ylirasitu.

Trauma kosketti koko perhettä

Vaikein paikka Johannalle on ollut se, että hänen onnettomuutensa jätti jälkensä muuhun perheeseen – erityisesti keskimmäiseen lapseen, nyt 14-vuotiaaseen Annaan, joka täytti yhdeksän vuotta samana päivänä, kun Johanna ajoi kolarin.

Tyttö kärsii edelleen pelkotiloista ja toivoo joka vuosi, ettei kukaan ajaisi autoa hänen syntymäpäivänään.

– Olen kantanut syyllisyyttä siitä, että sain tällaista aikaan. Ei riitä, että minulle kävi näin, vaan perheenikin joutuu kärsimään.

Myös Johannan ja Jarkon parisuhde joutui koville. Erityisesti kolmas onnettomuuden jälkeinen vuosi oli vaikea, sillä Johanna kärsi traumaperäisestä stressihäi­riöstä.

– Aloin syytellä Jarkkoa, että hän on jättänyt minut yksin. Kuvittelin, että hänen työnsä meni edelleni ja jäin aina kakkoseksi, vaikka niin ei ollut.

Yhdessä pari kävi purkamassa tilannetta neuropsykologin vastaanotolla vuoden ajan. Se auttoi.

– Onnettomuuden jälkeen minusta tuli mustasukkainen ja piikittelevä, jopa ilkeäkin väsyneenä. Onneksi Jarkon rakkaus on kantanut vaikeinakin hetkinä.

Ensi kesänä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun heidän rakkautensa alkoi juhannusjuhlilla.

– Välillämme on edelleen kaiken jälkeen kipinää: halailemme, pussailemme ja haluam­me yhä toisiamme.

Kun onnettomuudesta oli kulunut kaksi vuotta, pari järjesti kotonaan yhteiset 40-vuotisjuhlat. Silloin tuttu pappi tuli uudistamaan vihkivalat.

– Hyvin usein huomaan ajattelevani, että voi vitsit miten rakastan tuota miestä. Hän on elämäni.

Kiitollisuus selviämisestä on mielessä joka päivä.

– Tietysti olen joskus katkera kohtalostani. Mutta en jää niihin ajatuksiin pyörimään. On parempi todeta, että näillä eväillä mennään.

Aiemmin Johanna oli hyvin sosiaalinen, mutta nykyisin hän nauttii rauhasta, kun lapset ovat koulussa ja Jarkko töissä.

Vapaahetkinään hän käy kävelemässä luonnossa tai tekee vaativia tuhannen palan palapelejä hiljaisuudessa – jostain syystä niiden teko onnistuu, vaikka vanha suosikkipeli Tetris ei enää suju.

– Onnettomuus oli minun elämäni pakkopysähdys. Työni on olla nyt lapsia ja Jarkkoa varten. Elämäni on sata kertaa parempaa kuin ennen onnettomuutta.

Lue lisää:

• Ihmiset

  Anne Matoniemi sai aivovamman joutuessaan ex-poikaystävänsä puukottamaksi – joutunut kohtaamaan paljon ennakkoluuloja: "Aivovamma on näkymätön, joten ihmiset eivät suostu näkemään sitä"

• Työ ja raha

  Onnettomuus vei lääkäri Raisa Mäkäräiseltä kokoaikatyön, mutta sysäsi hänet keksijäksi: "Ehkä minussa on maahisten kykyjä"

• Ihmissuhteet

  Johanna, 36, halvaantui teininä onnettomuudessa ja ajautui vuosiksi rajuun päihdekierteeseen: ”Nyt olen antanut 16-vuotiaalle itselleni anteeksi”