Emetofobia on oksentamisen pelko, joka aiheutti vuosikausien piinan – häpesin keinoa, jolla sain fobiani kuriin
Serkkuvauvan kuolema on minun syytäni, päätteli kuusivuotias. Siitä alkoi emetofobia eli oksennuspelko, jossa elämä keskittyi sairaalloisesti pahoinvoinnin välttelemiseen.
Emetofobian on arvioitu olevan neljä kertaa yleisempää naisilla kuin miehillä. Kuvituskuva.
Serkkuvauvan kuolema on minun syytäni, päätteli kuusivuotias. Siitä alkoi emetofobia eli oksennuspelko, jossa elämä keskittyi sairaalloisesti pahoinvoinnin välttelemiseen.
Se hetki ei hevillä unohdu, vaikka jo vuosia on kulunut: 12 vuoden emetofobia-kärsimyksen alkupiste. Istun kuusivuotiaana ruokapöydän ääressä ja kuulen, kuinka äitini puhuu vakavana puhelimessa: enoni lapsi on kuollut kohtuun. Pahoinvointi vyöryy päälle, ruoka jää kurkkuun ja ryntään vessaan yökkimään.
Minun syytäni, päässäni kirkuu. Pieni serkkuni kuoli, koska olin kateellisuuksissani toivonut niin. Halusin niin kovasti pikkuveljeä ja kadehdin serkkujani, joille sellainen oli syntymässä.
Olen paha, ilkeä lapsi. Kuka muu rukoilisi iltarukouksessa vauvan kuolemaa? Lapsenmieleni päättelee, että kauheaan rukoukseeni on sattumanvaraisesti vastattu. Syyllisyys on musertava.
Emetofobia on silkkaa kauhua
Siitä alkoi vuosikausien oksennuspelko. Eikä vain pelko, vaan suoranainen kauhu, jonka ilmaantumiseen riitti oksennus-sanan kuuleminen missä tahansa asiayhteydessä. Korvat herkistyivät äärimmilleen. Oksentaako joku, onko jossakin tautia, saanko minä sen?
Jäin pois esimerkiksi pöpöpesäkkeinä pitämiltäni laivaristeilyiltä ja huvipuistoista, joissa molemmissa oli riski pahoinvoinnille. Jos bussissa joku puhui vierustoverilleen oksentamisesta – tai herra paratkoon oksensi – vaihdoin bussia. Käsiä piti pestä jatkuvasti.
Keskityin pahoinvoinnin merkkien tarkkailuun ja pelkäämiseen. Mitä enemmän oksentamista pelkäsin ja ajattelin, sitä useammin minua oikeasti oksetti. Mahaa kiersi, kuvotti, sylkeä nousi suuhun.
Pakko-oireita ja turvattomuuden tunnetta
Oksentaminen on vastenmielistä useimmille, mutta emetofobiasta puhutaan, kun oksentamisen pelko on liiallista ja haittaa elämää.
– On tyypillistä, että emetofobian laukaisee jokin ikävä tapahtuma, esimerkiksi pelottava oksennuskokemus tai tässä tapauksessa traumaattinen kuolemantapaus, johon liittyy syyllisyyden ja turvattomuuden tunteita, kertoo psykologi, kognitiivinen psykoterapeutti Kirsti Nordin.
Aina alkusyytä ei pysty määrittämään. Fobia voi siirtyä lapselle vanhemman mallin kautta tai laukaiseva tekijä voi jäädä muistin tai torjunnan hämärään.
Emetofobia luokitellaan ahdistushäiriöihin. Niille tyypillisesti turvattomuuden tunne ja kontrollin menettämisen pelko ovat oireilussa ja sen muodostumisessa vahvasti läsnä.
Mikä tahansa oksentamiseen liittyvä asia, ääni tai tilanne on pelottava ja äärimmäisen epämiellyttävä ja saattaa laukaista pahoinvoinnin tunteen. Moni emetofoobikko kärsiikin toistuvasta tai jatkuvasta oksettavasta olosta.
Pahoinvoinnista kertovia merkkejä myös tarkkaillaan herkeämättä. Tällöin helposti tapahtuu psykosomaattinen reaktio, jossa herkistyminen kehon omille signaaleille alkaa tuottaa pahoinvoinnin tunnetta.
Sitä ja pelkoaan hallitsemaan emetofoobikko kehittää itselleen pakko-oireita eli rituaaleja ja toistuvia tapoja.
Häpeällinen tutti oli tehokas oksennustulppa
Pakko-oireet ja jatkuva paha olo tulivat minullekin tutuiksi. Kurkun rykiminen ja naksuttaminen tietyllä tavalla auttoi, samoin juoksupyrähdys tai ulkoilma. Joskus nyrkin pureminen tehosi, joskus salmiakkipastilli.
Lopulta keksin kaikkein tehokkaimman, mutta hävettävän keinon pitää paha olo kurissa: vauvan tutin imemisen.
Minkäs teki. Monin verroin kauheampaa olisi ollut oksentaa.
Keino löytyi jo fobian alkuvaiheissa sattumalta erään vaikean oksetuskohtauksen yhteydessä, kun suuhun oli äkkiä löydettävä joku ”tulppa”. Kotoa löytyi nukkeleikeissä käytetty tutti.
Häpeällistähän se oli, tutin imeminen neljätoistavuotiaana, mutta minkäs teki. Monin verroin kauheampaa olisi ollut oksentaa.
Emetofobia-kärsimys kesti 12 vuotta, puolet lapsuudesta ja ison osan nuoruuttakin. Sinä aikana en oksentanut kertaakaan. En myöskään uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Pidin kaiken sisälläni: oksennuksen, syyllisyyden, häpeän ja turvattomuuden.
Psykoterapeutti Nordin kuvaa tarinaani klassiseksi emetofobiaksi, mutta rankimmasta päästä.
– Massiivinen välttelykäyttäytyminen, pakko-oireet, ylihygienisyys, pelon salailu ja häpeäminen, hän luettelee emetofobian tyyppioireita. Tässä tapauksessa laukaiseva tekijä oli poikkeuksellisen rankka, ja syyt fobian taustalla monitahoisia.
Emetofobia usein helpottaa oksentamalla
Minun fobiani parantui lopulta perinteisellä tavalla: pakkosiedätyksellä. Sain 18-vuotiaana rajun vatsataudin, jonka kourissa eivät mitkään rituaalit tehonneet. Oksensin koko yön.
Ja selvisin siitä! Kaikki oli tullut ulos. Sen jälkeen suhteeni oksentamiseen normalisoitui ja krooninen pahan olon tunne hävisi. En edelleenkään rakasta vatsatauteja, mutta oksennan ongelmitta jos täytyy.
Nordinin mukaan emetofobia usein helpottuu juuri oksentamisen kohtaamisella. En ole ainoa foobikko, jonka pelko on hävinnyt tällä tavoin kokonaan.
– Emetofoobikon tragedia on, että tehokkaan välttelykäyttäytymisen takia hän usein välttyy mahapöpöiltä eikä pelko pääse realisoitumaan. Mitä enemmän välttelee, sitä enemmän joutuu liriin.
Emetofobiaan saa hoitoa myös terapiassa. Nordin kannustaa hakeutumaan asiantuntijan pakeille heti, jos pelko alkaa rajoittaa elämää ja aiheuttaa ahdistusta. Tärkeää on sanoa pelko ääneen, vaikka luotettavalle läheiselle.
– Ei ole kenenkään mielipuuhaa kertoa että on oksennuspelkoinen, varsinkin jos pelkää saavansa osakseen vähättelyä.
Silti pahinta on pitää kaikki vain sisällään.
– Silloin voi käydä niin, ettei kukaan turvallinen aikuinen sano pienelle lapselle että hei, ei ollut syytäsi että serkkuvauva kuoli. Sellaista pelottavaa mahtia ei sinussa onneksi ole.
Lue myös:
Onko kyse normaalista pelosta vai fobiasta? Tunnista pelkosi
Haittaako fobia elämääsi? Psykologi neuvoo, miten pääset eroon häiritsevästä pelkotilasta
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous