Katariina Souri
Katariina haluaisi elää oikein vanhaksi. – En tahtoisi kuolla äkillisesti vaan tietäen, että minulla on aikaa niin ja niin paljon jäljellä, jotta voisin prosessoida kuoleman kunnolla. Haluaisin tietää, millaisia ajatuksia lähestyvä kuolema herättäisi ja miten sitä käsittelisin.
Terveys

Katariina Souri ei häpeä puhua mielenterveysongelmistaan: ”Ahdistus on raju paine rintakehässä”

Katariina Sourin, 50, mielialat seilaavat äärilaidasta toiseen. Katariina kertoi alkuvuodesta, että nyt hän on vihdoin saanut psykiatrilta diagnoosit, jotka tuntuvat oikeilta.
Teksti: Maria Tojkander Kuvat: Sampo Korhonen/Otavamedia

Kukaan ei voi olla noin rehellinen. Mutta Katariina Souri, 50, on. Hän nauraa itseironista nauruaan ja puhuu niin suoraan, että se on jo hurjaa.

Hän puhuu rakastumisesta ja traumoista, vanhenemisesta, viinin välttämättömyydestä, mielialoista, jotka heittelevät. Ja siitä, mitä tapahtui, kun hän marraskuussa 2016 sai psykiatrilta kaksi diagnoosia ja lääkereseptiä.

– Olen aina puhunut myös kipeistä asioista. Vanhemmiten olen muuttunut tässä suhteessa vain siten, että välitän entistä vähemmän siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tärkeistä asioista pitää uskaltaa puhua, hän sanoo.

Helpottava, pelottava ikääntyminen

”Olen keski-ikäinen, elämän taitekohdassa. Huomaan iän tuomat ulkoiset merkit varsinkin valokuvista.

Kolmisen vuotta sitten laitatin Botoxia otsaan ja silmäkulmaryppyihin ja hiukan Restylanea ylähuuleen ja nenän ja suun välisiin juonteisiin. Kävin pari kertaa piikitettävänä. Jotkut sanoivat, että näytin tosi hyvältä, mutta itse en tykännyt. Ensinnäkin piikittäminen on inhottavaa, ja toiseksi otsan alue jotenkin turposi ja mielestäni minulle tuli sellainen toljottava katse.

En halua itseäni enää piikitettävän, mutta viiden vuoden kuluessa varmaan käyn kevyesti kiristyttämässä alakasvojani. Minulle on nimittäin tulossa helttaa leuan alle.

En silti suhtaudu kehooni pakkomielteisesti. Koen, että persoonani on tässä iässä jo niin vahva, ettei ole niin väliä sillä, miltä näytän.

Toivon, että eläisin vanhaksi. Isosetäni Aarne, jota rakastin yli kaiken, eli yli satavuotiaaksi ja oli tosi skarppi. Olisi mielettömän hienoa kokea se. Kun jo nyt viisikymppisenä tuntuu, että on paljon perspektiiviä elämään, miltä tuntuu 100-vuotiaana?

Vaikka vanheneminen on helpottavaa, se on pelottavaakin. Isälläni on Alzheimerin tauti, ja pelkään sairastuvani jonakin päivänä itsekin muistisairauteen.

Kun olen kuormittunut, saatan olla todella hajamielinen, ja tuskatiloihini liittyen minulla on joskus aivosumua. Silloin mietin, että apua, minulla on Alzheimerin tauti – vaikka ei tietenkään ole, pelkään vain sitä niin paljon.

Ottaisin melkein minkä tahansa muun sairauden mieluummin kuin sen. Ajatus siitä, että kadottaisin kykyni ajatella, tuntuu pahalta.”

Katariina Souri

Ammattikuvaajan otos 1990-luvun puolivälistä.

Fyysinen luomistyö

”Kirjoitan kirjoja ja maalaan taideteoksia. Siinä missä kirjoittaminen on älyllistä pinnistelyä, maalatessani en ajattele mitään.

Varsinkin isojen töiden tekeminen on ihanaa, koska se on niin fyysistä. Saan olla seisaallani, kyykistyä alas, kurottaa ylös.

Työhuoneeni Suomenlinnassa on niin iso, että siellä voin tehdä yli kaksimetrisiä töitä. Aloitan aina niin, että kangas on lattialla ja roiskin kankaalle väriä. Sitten nostan työn pystyyn ja rupean rakentamaan kuvaa.

Minulla on aloittaessani jokin idea. Sitten tiedostamattomasta vain nousee asioita, ja ne siirtyvät teokseen.”

Maskuliinista energiaa

”Nykyinen avioliittoni on minulle neljäs. Pisin aikani ilman parisuhdetta on ollut varmaan vuosi. Olen vakaa ja voin hyvin ilman suhdetta, mutta kun minä vain rakastun!

Rakastun ihan hirveästi.

Ennen Eliyaa, 30, olin päättänyt, etten enää halua parisuhdetta. Mutta sitten tuli Eliya, joka olikin nainen, ja minä ajattelin, että ehkä se olisi erilaista naisen kanssa.

Osittain on ollutkin.

Poukkoilevuuteni aiheuttaa kyllä meidänkin suhteessamme välillä vaikeuksia. Pahimmillani raivoan, pakotan toisen henkisesti selkä seinää vasten. Minulla on tarve saada toinen tutkimaan itseään niin kuin minä tutkin itseäni. Jollei hän tee niin, höykytän ja pusken ja manipuloin häntä, ja se on ihan kamalaa, mutta minulla on jokin kauhea totuuden tarve.

Eliyan kanssa olen kuitenkin saanut paljon enemmän vapautta olla minä. Minussa on niin paljon maskuliinista energiaa, että heterosuhteessa siitä on seurannut joko ristiriitoja siitä, kuka päättää mistäkin, tai sitten mies on kokenut minut uhkaavaksi tai jotenkin alistunut, minkä seurauksena minä olen kokenut miehen epäkiinnostavaksi.

Myös isääni liittyvät lapsuuteni aikaiset traumat ovat varmaan vaikuttaneet miessuhteisiini. Koin lapsena ja nuorena turvattomuutta, jonka aiheutti yksin jääminen ja yksin jättäminen. Miesten kanssa olen joutunut sellaiseen todella rajuun tilaan, jossa koen, että minut hylätään taas. Olen kokenut aina ahdistusta suhteissani miehiin.

Koen olevani melko sukupuoleton. Miellän itseni panseksuaaliksi, jos jokin nimitys pitää antaa.

Muut koen heidän persoonansa ja läsnäolonsa kautta. Yhtä lailla voisin olla transsukupuolisen kanssa.”

Rennosti vegaani

”Kolme vuotta sitten osallistuin Vegaanihaaste-kampanjaan. Olin jo aiemmin vähentänyt lihan syöntiä, ja olin valmis kokeilemaan vegaaniutta. Eettisistä, ekologisista ja terveyssyistä.

Olin ollut vegaani joitakin kuukausia, kun tajusin miettiväni joka kerta lähtiessäni Sipoon-tilaltani Helsinkiin, miten ihmeessä selviytyisin päivästä.

Minulla oli anemia.

Monet vegaanit pärjäävät hienosti, mutta minulla on raudan-imeytymisongelma.

Toivoisin voivani olla täysvegaani, mutta asetan terveyteni ja jaksamiseni etusijalle. Ruokavalioni on yhä pitkälti kuin vegaanin, mutta en ole enää ehdoton. Hemoglobiiniarvoni on nykyään hyvä.”

Monta minää, aaltoileva mieli

”Minussa on monta, keskenään hyvinkin erilaista puolta.

Persoonallisuudessani on ikään kuin saarekkeita, ja hyppelen saarelta toiselle. Nuorena tein aina myös ulkoisia muutoksia, vaihdoin ulkonäköä ja esimerkiksi mielipiteitä. Elämäni oli repaleista. Se oli identiteetin etsintää mutta myös ahneutta elämälle.

Jungilaisen psykoanalyysin avulla löysin saarekkeitteni alta peruskallion, syvemmän minän. Minä olen saarivaltio. Nykyään hyppelen saarelta toiselle vain henkisellä tasolla.

Joskus olen omiin ajatuksiini käpertynyt erakko, toisinaan taas todella puhelias ja seurallinen.

Mielialani vaihtelee sykleittäin. Syklin pituus on seitsemisen päivää. Ensin on nousuvaihe, jossa tulee ideoita, niitä tulee valtavasti, keksin että joo, tämä on seuraavan kirjani juoni, alan maalata niin, etten malta kahvia keittää. Tätä kestää kaksi kolme päivää. Sitten mielialani alkaa mennä ärtymyksen puolelle, ja se juuri on pelastukseni. Jos mielialani jatkaisi kohoamistaan, saattaisin päätyä maniaan.

Onneksi minulle ei kuitenkaan käy niin, vaan minusta tulee kärttyinen. Pinnani on lyhyt ja saatan haastaa riitaa. Ja seuraavana päivänä ei sitten kannata yrittää yhtään mitään. En pysty toimimaan tässä maailmassa, minulta menevät hermot kaikkeen.

Silloin menen omaan huoneeseeni ja olen yksin. Perheeni on tottunut siihen; he tietävät, että niin on parempi. Matalalentoa kestää yhden päivän, ani harvoin kaksi.

Sitten tulee yksi tai kaksi normaalia päivää, ja sitten kaikki alkaa alusta.

Äärilaidasta toiseen seilaaminen kuormittaa kehoa. Ahdistus on raju paine rintakehässä, silloin tuntuu, etten mahdu kehooni. Raivotilassa tärisen, apatiassa painan 5 000 kiloa. Ja mieletön inspiraatio, se on painottomuuden tila!

Tavoittelen aina vakautta ja rauhaa, mutta kun olen päässyt lähelle sitä tilaa, niin herrajumala että olen kaivannut persoonani ääripäitä.”

Katariina Souri

Katariina juo keskimäärin kaksi lasia viiniä päivässä. – Toivon tietenkin, että löytäisin jonkin toisen, henkisen ratkaisun, mutta nyt olen hyväksynyt sen, että tällä hetkellä tarvitsen viiniä.

Raskausajan autuus

”Olen kokenut raskausajat onnellisimpina ajanjaksoina elämässäni. Minä, joka olin aina tuntenut universaalia yksinäisyyttä, olinkin kaksi. Mieletön autuus. Kunpa saisin sen olotilan olematta raskaana.

Kasimir syntyi, kun olin 23. Olin äärettömän onnellinen hänestä, mutta elämä jatkui, ja vauva meni siinä sivussa. Kiana syntyi 12 vuotta myöhemmin. Hän ei nukkunut yhtä hyvin kuin Kasimir, kehoni ei palautunut yhtä nopeasti, ja minulla oli järjetön huoli siitä, että lapselle käy jotakin tai menetän hänet.

Oli kauhea ahdistus maailmantilasta ja kaikesta. Nyt kun Kiana on teini, olen viisikymppinen ja ollut niin kauan kiinni lapsissa, että kaipaan jo omaa vapautta. On helppo päästää irti.”

Diagnoosien viidakossa

”Joidenkin ihmisten mielestä ainoa ongelmani on se, että aina mietin, mikä sairaus minulla on.

Kun olin kolmekymppinen, minulla diagnosoitiin yleinen ahdistuneisuus, johon liittyi paniikkihäiriö. Toivuin siitä, mutta taipumus ahdistua on minussa edelleen.

Kuutisen vuotta sitten olin sitä mieltä, että minulla on persoonallisuushäiriö. Kävin muutaman kerran psykiatrin vastaanotolla, ja hän diagnosoi minulla epävakaan persoonallisuuden.

Marraskuussa 2016 hakeuduin toisen psykiatrin vastaanotolle burnoutin, päihdeongelman ja hirvittävän stressin takia. Olin niin heikossa kunnossa, etten pystynyt tekemään muuta kuin maalaamaan.

Psykiatri uskoi, että minulla olisi epävakaan persoonallisuushäiriön lisäksi kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja määräsi siihen lääkityksen. Mutta minä pelkään lääkkeitä. Kokeilin joskus kolmekymppisenä lääkettä paniikkihäiriön hoitoon, ja se ei todellakaan sopinut minulle.

Sekin huoletti, mitä lääkkeet tekisivät luovuudelleni. En edes hakenut niitä apteekista. Päätin yrittää ensin muita keinoja. Ulkoilin päivittäin, noudatin säännöllistä unirytmiä, vältin stressiä ja kaikkea sellaista, mikä voisi saada minut kiihtymään. Söin terveellisesti. Meditoin. Se auttoikin.

Siksikin minun oli vaikeaa uskoa, että minulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Olisin voinut hyväksyä diagnoosin, jos se olisi tuntunut osuvalta. Mutta en ole koskaan masentunut. Enkä ole koskaan ollut psykiatrisessa sairaalassa, olen maksanut laskuni, asiani ovat hanskassa.

Lopulta hakeuduin psykiatrille, joka oli hoitanut minua aikoinaan tiiviisti vuosia paniikkihäiriön ja ahdistuneisuuden takia ja tuntee minut hyvin. Diagnoosit muuttuivat. Minulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, jossa on piirteitä paitsi epävakaasta myös eristäytyvästä persoonallisuudesta. Minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä vaan syklotymia eli mielialan aaltoiluhäiriö. Se on kaksisuuntaista mielialahäiriötä lievempi tila.”

Alkoholilla normaaliksi

”Minulla on ollut päihdeongelma. Juomani alkoholin – käytännössä viinin – määrä on vaihdellut elämäntilanteiden mukaan. Kun täytin 35, lopetin sosiaalisen viikonloppukännäämisen, jota elimistöni ei enää kestänyt. Nykyään en juo itseäni humalaan vaan juon itseni normaaliksi.

Marraskuussa 2016 yritin lopettaa kokonaan. Olin yrittänyt tuhat kertaa ennenkin, mutta nyt olin vakaasti päättänyt onnistua. Olin motivoitunut; olin saanut hurjat diagnoosit ja olin burnoutissa ja koin, että alkoholin pois jättäminen on olennaisen tärkeää.

Juomattomuus teki minut vakaaksi, mutta mitä pidempään olin juomatta, sitä enemmän erakkomainen puoleni korostui. Lopulta vetäydyin niin, etten lähtenyt kotoa mihinkään. Ajatus kauppaan lähtemisestäkin alkoi olla jo mahdoton. Olin vain omissa maailmoissani.

Olin muutamaa yhden päivän retkahdusta lukuun ottamatta viisi kuukautta raitis.

Sitten tuli kevät ja minulle tunne, että haluan elämäni takaisin. Rupesin kokeilemaan alkoholia taas, ja se vaikutti heti niin, että tahdoin ihmisten pariin. Kun juon ihan huikan, kaksi, saan rauhan loputtomalta kelaamiseltani. Viini on lääke sietämättömään yksinäisyyden tunteeseeni.

Lopulta valitsin alkoholin.

Tiedän, että olen vaaravyöhykkeellä, ja joudun vahtimaan sitä, kuinka paljon juon. Juon keskimäärin kaksi lasia viiniä päivässä, mutta enää en välttämättä juo joka päivä. Ellen pysty juomaan järkevästi, minun on lopetettava. Toivon tietenkin, että löytäisin jonkin toisen, henkisen ratkaisun, mutta nyt olen hyväksynyt sen, että tällä hetkellä tarvitsen viiniä.”

Itsekritiikistä kiitollisuuteen

”En ole koskaan ollut perinteistä kaunotartyyppiä vaan pikemminkin hätkähdyttävän näköinen. Se on ehkä pelastanut minut: on ollut pakko kehittää persoonallisuutta.

19-vuotiaana poseerasin Playboyn keskiaukeamatyttönä. Se loi paineita. Minusta tuntui, että piti säilyttää se ulkonäkö, ja laihuudesta tuli pakkomielle. Olisi ollut kauhea häpeä, jos olisin lihonut ja jengi olisi miettinyt, että mikä keskiaukeaman tyttö tuo muka on, sehän on kauhea läski.

Välillä en syönyt paljon mitään, välillä söin ääriterveellisesti ja välillä ahmin. Minulla oli syömishäiriö 35-vuotiaaksi, jolloin päätin, että lopetan kaikki dieetit enkä käy enää vaa’alla.

Pääsin itseni rääkkäämisestä ja aloin pitää enemmän kehostani – jopa jaloistani, jotka olivat pitkään murheenkryynini. Ne kun ovat lyhyet ja paksut. Jalkateräni ja varpaani ovat vauvamaiset pötikät. Mutta Eliya rakastaa niitä! Hänestä ne ovat ”maailman söpöimmät polakat”.

Jalkani ovat kuljettaneet minut moneen paikkaan. Olen tästä kiitollinen samoin kuin siitä, että kaikista psyykkisistä ongelmistani huolimatta kehoni on muuten terve.”

Juttu on julkaistu alun perin Annassa 04/2018.

X