Terveys

Noora, 39, toipuu kolmatta vuotta koronasta, joka vei häneltä kävelykyvyn: ”Diagnoosi oli henkisesti tärkeä, vaikka hoitoa ei ole”

Noora Aalto oli juuri selättänyt sitkeän koronan, kun jalat pettivät kesken koiran ulkoilutuksen. Pitkittynyt koronatauti vei kävelykyvyn ja toi väsymyksen, aivosumun ja liudan muita outoja oireita. Koska sairauteen ei ole hoitoa, kuntoutuminen on vienyt vuosia. Noora on silti toiveikas.

Teksti:
Tiina Suomalainen
Kuvat:
Sampo Korhonen

"Sähkömopon myötä elinpiirini laajeni, ja elämään tuli vapautta", long covidia sairastava Noora Aalto sanoo.

Noora Aalto oli juuri selättänyt sitkeän koronan, kun jalat pettivät kesken koiran ulkoilutuksen. Pitkittynyt koronatauti vei kävelykyvyn ja toi väsymyksen, aivosumun ja liudan muita outoja oireita. Koska sairauteen ei ole hoitoa, kuntoutuminen on vienyt vuosia. Noora on silti toiveikas.

Koti tuntui tyhjältä sen jälkeen, kun Noora Aalto, 39, ja hänen poikansa Konsta, 12, joutuivat luopumaan suomenlapinkoirastaan Haltista. Vaikea päätös piti tehdä, koska Noora ei jaksanut enää lenkittää koiraa. Hänen voimansa on vienyt pitkittynyt koronatauti eli long covid.

Huumori ja kyky nauraa itselle ovat silti tallella.

Haltista luovuttuaan Aallot ottivat kaksi kissaa, jotka ovat tuoneet elämää taloon. Nykyään Noora ulkoiluttaa niitä, mikä aiheuttaa huvitusta naapurustossa. Hän naureskelee vastaantulijoiden kanssa, että kun koiraa ei enää ole, on opetettava kissat kulkemaan hihnassa.

Jalat eivät enää kantaneet

”Sairastuin koronaan maaliskuussa 2020. Oireet olivat influenssan tyyppisiä: oli kuumetta, yskää ja nuhaa. Koronatestiin en päässyt, koska en ollut käynyt ulkomailla.

Tauti istui sitkeässä, mutta kolmen viikon kuluttua aloin vihdoin parantua. Viikon päivät ehdin voida ihan hyvin, kunnes tuli ensimmäinen pudotus.

Olin ulkoiluttamassa Haltia, kun jaloistani lähtivät yhtäkkiä tunto ja voimat. Jalat olivat kuin spagettia. Sydän hakkasi hulluna ja tajusin, että en kerta kaikkiaan pysty enää kävelemään.

Selviydyin kotiin, kun pysähdyin vähän väliä lepäämään. Ystävä kyyditsi minut terveyskeskukseen.

Sain heti lähetteen jatkotutkimuksiin neurologiselle puolelle. Pää ja selkäranka kuvattiin, ja minulta otettiin selkäydinnestenäyte.

En ollut sairastunut MS-tautiin, ja koska muutakaan selittävää tekijää ei oireille löytynyt, neurologi ei voinut auttaa minua enempää.

Toinen pudotus seurasi, kun roskia viedessä iski yhtäkkiä hirvittävä huimaus ja kupsahdin nurin pihapuskaan.

Kummallisia oireita alkoi tulla lisää: oli sydämen rytmihäiriöitä, migreenityyppistä päänsärkyä, lihaskipuja, väsymystä, aivosumua ja heikentynyttä rasituksensietokykyä. Oireet tulivat, menivät ja vaihtuivat toisiin.”

Mitään hoitoa ei ollut tarjolla

”Olin opiskelemassa lasten ja nuorten ohjaajaksi ja opinnot olivat joitakin teoriaosuuksia ja yhtä näyttöä vaille valmiit. Jouduin jättämään opinnot tauolle.

Kesäkuussa meidän oli luovuttava Haltista. Se oli aivan hirveää. Onneksi Halti sai uuden kodin ystäväni luota.

Ensimmäinen koronakesä meni sumussa. Pelotti, koska jalat eivät toimineet. Pelotti, että entä jos oireet eivät helpota. Pelotti se, miten Konsta pärjää, jos vointini heikkenee.

Se oli raskasta aikaa, ja jäin yksin oireideni kanssa, koska terveydenhuolto ei kyennyt auttamaan minua. Terveyskeskuslääkäri otti kyllä oireeni tosissaan, mutta ei hänelläkään ollut mitään hoitoa tarjota.

Lääkäri antoi minulle diagnoosin kroonisesta väsymysoireyhtymästä. Myöhemmin opin, että vaikka väsymysoireyhtymän ja long covidin oireet ovat samankaltaisia, kyseessä on aivan eri tauti.

Arkeen saimme apua ystäviltä ja perheeltä. He kävivät siivoamassa ja ripustamassa pyykkejä.

Osasin yhdistää oireeni sairastamaani koronaan. Olin liittynyt koronaviruksen saaneiden ja edelleen oireilevien Facebook-ryhmään, josta löysin kohtalotovereita. Ensimmäisiä raportteja long covidista alkoi tulla kesällä 2020. Ryhmässä käytiin aiheesta keskustelua.”

Long covid -diagnoosi tehtiin lopulta

”Rollaattori ja pyörätuoli ilmestyivät kotiimme sairastumista seuranneena syksynä. Vaikka apuvälineet helpottivat arkea, kynnys niiden käyttämiseen oli korkea. Se oli jotenkin hurjan kiusallista ja vaivaannuttavaa.

Kun menin ensimmäisiä kertoja pyörätuolilla kauppaan, jännitin valtavasti.

38-vuotissynttärilahjaksi sain sähäkänsinisen sähkömopon. Siinä vaiheessa olin jo tottunut apuvälineisiin.

Sähkömopon myötä elinpiirini laajeni, ja elämään tuli vapautta. Jos sain päähäni lähteä kaupungille, pystyin tekemään sen ilman, että kyselin kyytiä ystäviltä.

Aina oireitani ei uskottu. Tuntuu hassulta, että joku olettaisi minun keksivän huvikseni vaikka sen, että en pysty kävelemään.

Tiesin itse, että sairastan long covidia. Minulta puuttui kuitenkin todistus sairastetusta taudista, ja se vaikutti myöhemmin myös siihen, miten minuun suhtauduttiin terveydenhuollossa.

Aina oireitani ei uskottu. Tuntuu hassulta, että joku olettaisi minun keksivän huvikseni vaikka sen, että en pysty kävelemään.

Monet long covidiin sairastuneet ovat kokeneet vähättelyä. Joitakin on ohjattu jopa mielenterveyspuolelle. Voiko muka olla niin, että suuri joukko ihmisiä olisi yhtä aikaa vinksahtanut?

Joulukuussa 2021 sain vihdoin diagnoosin pitkittyneestä koronataudista. Se tehtiin oireiden ja niiden keston perusteella. Henkisesti oli tärkeä nähdä diagnoosi kirjattuna Omakantaan.”

Long covidia sairastava Noora Aalto neuloo sohvalla, kissa istuu vieressä.
Kun jalat eivät kantaneet, Noora keskittyi käsillä tekemiseen. Sairas­taessaan hän on innostunut kirjoneulonnasta. Lankakerät kiinnostavat myös Tinja-kissaa.

Oireet lievittyvät mutta vointi vaihtelee

”Hoidon kannalta diagnoosin saaminen ei muuttanut mitään, koska long covidiin ei ole hoitoa. Hoito on oireiden lievittämistä.

Itse olen saanut apua venyttelyistä ja hengitysharjoituksista. Ne purkavat stressiä ja vähentävät liikkumattomuudesta johtuvia jumeja kropassa.

Ensimmäiset kahdeksan, yhdeksän kuukautta olivat vaikeimmat. Sen jälkeen oireet ovat vähentyneet ja lieventyneet. Tällä hetkellä elämääni vaikeuttavat eniten huono rasituksensietokyky ja huimaus. Sydämen muljahtelut tuntuvat ilkeiltä.

Yksi tärkeimmistä opeista on ollut tauottaminen eli levon ja aktiivisuuden rytmittäminen. Se auttaa jaksamaan. Oli sisäistettävä se, ettei enää voi tehdä yhtä paljon asioita kuin aiemmin, vaan pitää säännöstellä tekemisiään.

Vointini vaihtelee paljon. Hyvänä päivänä voin imuroida kodin, ulkoiluttaa kissoja ja käydä sähkömopolla hoitamassa asioita tai vaikka vastaanottaa vieraita – kunhan muistan levätä välillä. Jos intoutuu liikaa, se kyllä kostautuu.

Huonon päivän tuntee heti aamusta. Lihakset ovat voimattomat ja pää sumussa. Sellaisena päivänä jaksan tehdä ehkä yhden asian.

Sohvannurkka on tullut tutuksi. Olen viimeisen parin vuoden aikana neulonut hurjat määrät sukkia ja lapasia. Vaikka jalat eivät pelaisi, kädet pelaavat.”

Tähtäimessä valmistuminen ja työ päiväkodissa

”Nykyään pystyn hyvänä päivänä kävelemään jopa kolme kilometriä uuvahtamatta. Uskon, että vointini kohenee koko ajan – hitaasti mutta varmasti.

Toivon, että kuntoni voisi palautua jopa ennalleen. Tällä hetkellä olen osatyökykyinen.

Haaveilen siitä, että saisin suoritettua opintojeni viimeisen näytön ja pääsisin päiväkotiin töihin. Aina päiväkodin ohi kulkiessa ajattelen, että tuossa on tavoitteeni.

Syyskuussa aloitin kokemusasian­tuntijakoulutuksen. Kun hakemuksessa kysyttiin, mistä asioista minulla on kokemusta, olisin voinut ruksata aika monta kohtaa. Minulla on long covidin lisäksi kokemusta yksinhuoltajuudesta, leskeydestä, läheisen syöpäsairaudesta ja omaishoitajuudesta. Mieheni menehtyi imusolmukesyöpään seitsemän vuotta sitten. Jäin 31-vuotiaana leskeksi ja 4-vuotias Konsta ilman isää.

Kaikista rankoista kokemuksista huolimatta olen jaksanut henkisesti yllättävän hyvin. En ole mikään synkistelijä, vaan yritän löytää hyvät puolet kaikesta.

Nyt ajattelen niin, että olen ainakin saanut olla poikasen kanssa paljon kotona.”

Juttu on julkaistu Kotilääkärin numerossa 9/2022.

X