Terveys

Nuori, kaunis ja ahdistunut

22.10.2007 Teksti: Anna.fi

AhdistunutTiedättekö tapauksen? Noin 20-30 -vuotias nainen, jolla on opiskelupaikka tai työpaikka tai molemmat, kämppä, harrastuksia ja ystäviä, mahdollisesti poikaystävä; hän on kaunis ja ollut aina mielestäsi ihanaa seuraa. Sitten hän ilmoittaa käyvänsä terapiassa, koska on masentunut /ahdistunut /kärsinyt jo pitkään paniikkihäiriöistä, unettomuudesta tai syömishäiriöstä.

Harvan ystäväpiiri on viime vuosina välttynyt terapia-aallolta. Ovatko nykynaiset herkempiä kuin ennen? Ylianalysoivat ongelmiaan, ylireagoivat ja tämän seurauksena ylihoitavat itseään? Vai vaatiiko informaatioyhteiskuntamme kehitys maksunsa mielenhäiriöinä ja henkisenä pahoinvointina?

Miten auttaa ihmistä, jolla on niin sanotusti kaikki hyvin ? Useimmiten terapiassa käyvä nainen, varsinkin jos hän on herkkä, on todella tietoinen siitä mikä hänen ulkoinen kuvansa on. Hän on selvillä siitä, että ulkopuolisten mielestä hänen elämänsä on täysin reilassa. Tämä itse asiassa vain lisää ahdistusta – se vie kaiken oikeutuksen pahaan oloon, koska hänellähän on kaikki hyvin.

Nainen tuntee itsensä entistä sekapäisemmäksi, koska kuristava tunne ei liukene sillä, että hokee itselleen että on ihmisiä joilla on ”oikeita” ongelmia ja itse pitäisi olla kiitollinen siitä että saa elää. Jos itkettää joka aamu, kiitollisuus elämän jatkuvuudesta saattaa tuntua aika kaukaiselta ajatukselta.

Ahdistus, joka ei kohdistu mihinkään, on myös hyvin pelottavaa. On eri asia surra suhteen päättymistä tai pelätä vaikka haastavaa työtehtävää. Tällaiset ongelmat ovat tarpeeksi konkreettisia, että pahan olon syyn tietää ja niihin on helpompi pyytää tukea kuin selittämättömään pahaan oloon. Läheisten on myös luontevaa reagoida tarjoamalla apuaan kun surulla on selkeä kohde.

Osaksi terapiaan hakeutumisessa on kyse myös omien läheisten säästämiseltä. Kun paha olo pitkittyy, saattaa tuntua väärältä vyöryttää sitä ystävän olkapäälle, varsinkin kun varsinaisia ratkaisuja ei välttämättä ole. Masennusta psykologilla hoidattava nainen ei siis ole itsekeskeinen ja yliherkkä omalle pahoinvoinnilleen – hän on saattanut hakeutua hoitoon vasta vaiheessa, kun hän ei enää voi peitellä ongelmaa, eikä toisaalta tahdo huolestuttaa läheisiään kertomalla alakulostaan.

Kaikki ei ole ihan hyvin

Työkykyä pidetään tietynlaisena terveyden mittarina, mutta toivottavaa olisi, että sitä ei tarvitsisi menettää jotta paha olo otettaisiin vakavasti. Ihminen saattaa keskittää kaiken energiansa kyetäkseen jatkamaan opintojaan tai käymään töissä – ja vapaa-aika kuluu apaattisesti sohvalla.

Kaikki tarvitsevat lepoa ja ohjelmoimatonta aikaa itsekseen, eikä viikonlopun vietto punkanpohjalla tee kenestäkään masennuspotilasta. Jos oma mieli on kuitenkin päivästä toiseen haluton ja olo itkuinen tai turta, olisi asiasta hyvä puhua, vaikka ihmisten ilmoilla jaksaisikin vielä käydä. Työkyvyn ylläpito on aina helpompi projekti kuin sen palauttaminen.

Nöyryytyksen kokemusta välttääkseen nainen saattaa sairastaa hyvin yksin, jopa avopuolisoltansa salaa. Se mikä näyttäytyy tasaisena ja hallittuna elämänä, voikin olla saavutus hienosti piilotetuista ongelmista ja tyhjyyden kokemuksesta. Moni järjestelee terapiakäyntinsä kalenteriin siten ettei poissaoloja luennoilta tai töistä huomattaisi.

Itsetuhoisuus, joka voi ilmetä esimerkiksi oman kehon vahingoittamisena tai päihteiden käyttönä, hävettää. Itsensä viiltely, hiusten repiminen tai yksin kotona juominen ovat tabuja nuorten aikuisten iloisessa maailmassa.  Syömishäiriökin mielletään tyttöjen murrosikään liittyväksi: miksi kolmeakymppiä lähestyvä nainen yhä ”leikkisi ruoalla ja terveydellään”?

Toisaalta nainen, jonka ahdistus ei oireile näkyvästi, esimerkiksi laihtumisena tai paniikkihäiriöinä, saattaa kokea ettei hänellä ole oikeutta valittaa ahdistuneisuudestaan.. Olisi hyvä muistaa että kun nuori ihminen menettää elämänhalunsa, ongelma ei ole koskaan mitätön. Ahdistus ja masennus ovat aina subjektiivisia ja jakamattomia kokemuksia, mutta se ei tee niistä vähemmän todellisia. 

Missä vika?

Ahdistunut nainen usein syyttää itseään huonosta olostaan. Ajatellessaan kielteisesti itsestään ja elämästään, hän on samalla vihainen itselleen omista ajatuksistaan. ”Kunpa vain en ajattelisi tällaisia!”.

Paradoksaalisesti moni toivoo, että heidät pelastettaisiin ulkopuolelta, että tapahtuisi jotain, ja paha olo ja ajatukset katoaisivat. Moni toivoo rakkautta pelastuksekseen, osa elämän nytkähtämistä muuten eteenpäin: valmistumista, uutta työpaikkaa tai kotipaikkaa.

Kun mieli sairastaa, ihminen ei voi vain riuhtaista itseään niskasta kiinni ja piristyä. Apealla mielellä on syynsä ja ennen kuin niiden juurille voi päästä, täytyy hyväksyä se, että mieli on musta. Tärkeintä on muistaa oma arvonsa masentuneena ja ahdistuneenakin. Ajatusmallia pitäisi hitaasti kääntää toiste päin: en ole itse syypää huonoon oloon, mutta voin itse pelastaa itseni.

Onko apua saatavilla?

Terapiassa käynti ei pelasta ketään surun kokemiselta. Suru, ajoittainen alakulo ja pettymykset kuuluvat elämään. Terapiassa voi kuitenkin saada välineitä joilla pitää elämänhalunsa elävänä murheiden läpi.  Monen nuoren aikuisen elämä on niin paineistettu ja kiireinen, että vastoinkäyminen saattaa murtaa heidät ja syöstä masennuksen pimeään kuiluun. Terapian myötä kuilut tasoittuvat: vastoinkäymiset sattuvat edelleen, mutta niitä kohdatessa pystyy jatkamaan matkaa.

Toisella laidalla ovat nuoret, joiden elämän verkkaisuus ja tapahtumattomuus ovat ahdistuksen syy.  Heille terapia voi antaa kyvyn nähdä oma elämä kiinnostavana ja kokemisen arvoisena, vaikka se olisi jo vuosia tuntunut merkityksettömältä ja ennalta-arvattavalta.

Toivoa kehityksestä on. Terapiassa käyvä ystäväni totesi yhteisellä lomamatkallamme ohimennen että nyt hän on voinut niin hyvin, ettei enää muista milloin on viimeksi itkenyt. On mahdollista elää niin, että surullinen tai ahdistava olo on poikkeus pääsääntöisesti hyväntuulisesta elämästä.

www.tukinet.fi
www.nuortenkriisipiste.com

Teksti: Tua Harno

Lue myös

Suosittelemme