”Jos on kokenut lasten syöpäosaston, ei voi sanoa, että kaikella on tarkoitus elämässä.”
”Jos on kokenut lasten syöpäosaston, ei voi sanoa, että kaikella on tarkoitus elämässä.”
Terveys

Oman lapsen syöpä murjoi myös Juliaa, 29, peruuttamattomasti: ”Olen nyt vanha sielu”

Lapsen vakava sairastuminen vei nuoren äidin Julia Hellgren-Tolvasen omille äärirajoille. Elämä näyttää nyt erilaiselta, hän sanoo.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: Sampo Korhonen ja Julia Hellgren-Tolvasen kotialbumi

”’Ensi vuosi ei voi ainakaan olla tätä huonompi’, mietin uudenvuoden aattona 2020, kun kilistelin maljoja perheen kanssa.

Olin kokenut kesän lopussa ison pettymyksen vauvarintamalla: haaveilin mieheni kanssa toisesta lapsesta ja tulinkin raskaaksi, mutta sitten minulta löydettiin kohdunulkoinen raskaus. Jouduin kahteen isoon leikkaukseen, joista toipuminen vei kuukausia.

Tuntuu tänä päivänä tosi kornilta, että saatoin ajatella, etteivät asiat voisi mennä pahemmiksi. Kyllä voivat.

Sain esikoiseni 25-vuotiaana. Olimme eläneet sitä ennen monta vuotta reissuelämää ja muuttaneet jääkiekkoilijamieheni töiden perässä, mutta nyt halusin meille pysyvän kodin. Muutimme Nummelaan, Vihtiin, jossa molempien lapsuudenperheet asuvat.

Muistan Jensin ekat vuodet kullanhohtoisena aikana. Vaikka elimme etäsuhteessa Joonan kanssa – hän pelasi Ranskassa – elämä oli ihanaa, parasta, jonka olen saanut kokea tähän mennessä.

Muistan, miten nautin arjesta ja miten nautin myös treenaamisesta – olen entinen kilpajudoka, liikunta on ollut minulle aina tapa pitää itseni ja mieleni kunnossa.

Jens-vauva ja tuore äiti.

Jens-vauva ja tuore äiti.

Vuonna 2019 Jens aloitti päiväkodissa ja minä palasin töihin omaan yritykseeni. Seuraavana vuonna Joona lopetti peliuransa ja palasi Suomeen. Marraskuussa pojallemme alkoi tulla outoja kohtauksia.

Lääkäri epäili epilepsiaa, mutta tutkimuksissa ei löytynyt mitään.

Helmikuussa 2021 minulle soitettiin kesken päivän päiväkodista ja pyydettiin hakemaan Jens. Hän oli tosi huonovointinen. Vein hänet tutulle lastenlääkärille, ja tällä kertaa verikokeissa näkyi hälyttäviä muutoksia. Tärisin niin paljon, että pyysin, että äitini veisi meidät sairaalaan. Lastensairaalassa tieto vahvistui: Jensillä on leukemia.”

Yksi ajatus ei jättänyt rauhaan

”Luin kerran lehtiartikkelin Afganistanissa sotineista rauhanturvaajista. Siinä kerrottiin, miten heiltä hävisi muisti, kun he joutuivat taistele tai pakene -moodiin. Samastun noihin sotilaisiin. Minultakin hävisi muisti sairaalakeväänä.

”En ollut koskaan tupakoinut, mutta nyt aloitin polttamisen.”

Tunsin olevani kuin keskellä sotatannerta. Olin joutunut uuteen maailmaan, jonka nimi oli helvetti. Yksi ajatus ei jättänyt minua rauhaan: ’Miten voi olla niin, että ne, jotka vasta aloittelevat elämäänsä, sairastuvat syöpään, ja että osa heistä ei selviydy!’

En ollut koskaan tupakoinut, mutta nyt aloitin polttamisen. Kun istuin sairaalan tupakkapaikalla ja kuuntelin samalla täysillä musiikkia kuulokkeista, tunsin, että pääsin hetkeksi irti todellisuudesta.

Välillä soitin äidille tai siskoille ja kerroin osastolla kokemistani kauhuista. En kaivannut lohdun sanoja vaan vain sitä, että sain kertoa: ’Nyt ottaa koville.’

Jensin sairaus tarkentui parissa viikossa: paljastui, että hänellä on kakkostyypin leukemia, jossa on hyvä ennuste. Se helpotti vähän oloani. Tupakoimiseni loppui kuin seinään, kun pääsimme kotiin kesän alussa. Edelleen päivät olivat kuitenkin täynnä hoitotoimenpiteitä. Molemmilta aikuisilta vaadittiin paljon.

Siskoni kysyi hiljattain, miten jaksoin syöpävuoden. Sanoin, että jaksoin, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jaksoin aina yhden päivän kerrallaan.

Iso tuki omassa selviytymisessäni oli Sylva ry:n parisuhdeterapia, johon pääsin mieheni kanssa. Olin lukenut, että monet syöpälasten vanhemmat eroavat, ja siksi hain meille terapiapaikkaa. Saimme apua keskinäiseen kommunikointiimme.

Terapeutti muistutti meitä siitä, että annamme itsemmekin tuntea asioita. Vanhemman roolissa helposti laittaa omia tunteitaan vain sivuun.

Hyppy syvään päähän on muuttanut meitä parina. Meihin on tullut uutta keskittymistä omaan elämään. En mieti enää yhtään, mitä joku muu ajattelee minusta. Ylipäätään en mieti enää merkityksettömiä juttuja. Minuun on tullut hötkyilemättömyyttä.

Mitkään ongelmat eivät näytä kauhean isoilta enää nykyään. En ole myöskään niin mustavalkoinen kuin aiemmin.

– Elämäni ei koskaan ole enää samanlaista kuin ennen Jensin sairautta.

– Elämäni ei koskaan ole enää samanlaista kuin ennen Jensin sairautta.

Viime elokuussa, 1,5 vuotta diagnoosin jälkeen, saimme hyviä uutisia: Jensin, 4, hoidot jatkuvat, mutta lääkäri antoi hänelle luvan palata päiväkotiin.

Tuntuu kuin olisimme saaneet uuden alun. Pitkästä aikaa elämme nyt normiarkea: vanhemmat käyvät töissä ja lapsi on päivät hoidossa.”

Meni pitkä aika ilman tietynlaista elämäniloa

”Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on ollut osallistuminen safarille. Syyskuussa toteutin unelmani. Mukaan Etelä-Afrikkaan lähtivät myös siskoni, äitini ja isoäitini.

Ensimmäistä kertaa Jensin sairastumisen jälkeen en kertonut uusille ihmisille, toisille seuramatkalaisille, että olen syöpäsairaan äiti. Se teki hyvää. En ollut nähnyt 1,5 vuoteen unia, mutta reissussa aloin taas nähdä.

”Olen kasvanut vuosikymmeniä lyhyessä ajassa.”

Oli ihanaa nauttia lasi valkoviiniä ja katsoa mielettömiä Afrikan-auringonlaskuja. Voiko elämä olla näin kivaa! ajattelin mielessäni. Tajusin, että oli mennyt tosi pitkä aika, kun olin viimeksi kokenut samanlaista iloa.

Olen kasvanut vuosikymmeniä lyhyessä ajassa. Olen nykyään vanha sielu. En usko, että minulle tulee esimerkiksi kolmenkympin kriisiä. Koen yhteyttä vanhempieni ikäluokan, viisikymppisten, kanssa, en niinkään oman ikäluokkani kanssa.

Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että en voi palata takaisin huolettomaksi nuoreksi aikuiseksi. Olen nyt joku muu.

Elämäni ei koskaan ole enää samanlaista kuin ennen Jensin sairautta. Mutta olen hyväksynyt muutoksen. En kaipaa sääliä keneltäkään, mutta en halua myöskään väheksyä kokemustamme: olen käynyt mieheni kanssa läpi ison koulun ja siksi olemme nyt, keitä olemme.”

Juttu julkaistiin Annan numerossa 50/2022.

X