Terveys

Syöpää sairastava Sanna, 43: ”Sairastunutta ei saa kohdella kuin kuolemaantuomittua”

Sanna Akkanen, 43, kuuli puolitoista vuotta sitten sairastavansa syöpää. Hän haluaa tulla kohdatuksi ihmisenä, joka on elossa, ei potilaana, joka odottaa kuolemaa. Ja syöpä, se pitää ehdottomasti ajatella uusiksi.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Arto Wiikari/Otavamedia

– On tärkeää saada itsensä ulos huonoinakin päivinä. Päivänpaistattelu parvekkeella tai merenrannassa nostaa aina mielialaa, sanoo syöpää sairastava Sanna Akkanen.

Sanna Akkanen, 43, kuuli puolitoista vuotta sitten sairastavansa syöpää. Hän haluaa tulla kohdatuksi ihmisenä, joka on elossa, ei potilaana, joka odottaa kuolemaa. Ja syöpä, se pitää ehdottomasti ajatella uusiksi.

Ääni oli voimakas, se tuli syvältä.

– Lopeta! Lopeta heti! En halua kuulla enää kertaakaan tuota äänensävyä omassa kodissani.

Äiti uskoi kerrasta.

Muutama tunti aikaisemmin Sanna Akkanen oli saanut kuulla sairastavansa levinnyttä paksusuolensyöpää. Pian sen jälkeen vanhemmat ja pikkuveli kokoontuivat Sannan kotiin Helsinkiin puhumaan tilanteesta ja tekemään toimintasuunnitelman.

– Äidilläni on tietty äänensävy, jolla hän kauhistelee. Tajusin, että jos haluan selvitä tästä rastista, kaikki voivottelu pitää jättää. Surkuttelu ei tuo mitään hyvää, se vain vie, Sanna sanoo.

Siksi hän painotti perheelleen, että tästä lähtien hänen ovestaan kävelee sisään vain sellaisia asioita ja ihmisiä, jotka voivat joko asenteellaan tai muilla tavoin auttaa häntä.

– Koska minun piti sairastuttuani koota voimani, suljin alussa ulos kaiken sellaisen, joka vie mielialaani alas. En halunnut osallistua kauhisteluun, surkutteluun tai päivittelyyn.

Perhe ymmärsi. Sukulaisista ja ystävistä jäivät ne, jotka pystyivät pitämään lupauksen Sannalle.

– Valitsin elämän. Päätin, että haluan elää niin täyttä elämää kuin se näissä rajoissa on mahdollista. Koska juuri nyt, tällä hetkellä olen elossa ja tarkoitus on olla elossa vielä jonkin aikaa, eikä kukaan ihminen voi sanoa, mikä elonaikani on.

”Itkin, huusin ja kiroilin”

Syöpä löytyi vahingossa. Sanna meni työterveyslääkärin vastaanotolle jalan pinnallisen laskimovaivan takia. Kun Sannaa kuvattiin, maksassa nähtiin muodostumia, jotka näyttivät syövän etäpesäkkeiltä. Kolme viikkoa myöhemmin syöpä varmistui.

– Itkin, huusin ja kiroilin. Myös veljeni silmistä valuivat kyyneleet, kun hän sanoi minulle, että jotenkin tästä mennään läpi. Kaikesta huolimatta minulla oli samanlainen tunne. Päätin, etten lähde miksi juuri minä -kyselyn tielle.

Ennen sairastumistaan Sanna eli täyttä elämää. Hän rakasti työtään työyhteisöjen valmentajana ja pyöritti omaa pientä yritystään. Koti oli juuri remontoitu kauniiksi, ja fyysisesti Sanna oli paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen – hän kävi salilla ja treenasi personal trainerin kanssa useana iltana viikossa.

Sosiaalisessa elämässä Sannalla oli menossa vilkas kausi, ja neljä kertaa vuodessa hän matkusti Tukholmaan opiskelemaan ryhmäanalyysiä.

Äkkiä elämä oli vaarassa kaventua liikaa. Sanna koki tarvitsevansa muiden apua siihen, että normaali elämä jatkuisi.

Kun syöpähoidot alkoivat viikko diagnoosin saamisen jälkeen, Sanna perusti absurdin ilon porukan. Salaisesta Facebook-ryhmästä tuli tärkeä osa Sannan selviytymistä.

”Hei ystävä, rakas ja tärkeä ihminen! Ollaan elämän puolella. Kaikki, mikä pitää ajatuksia kiinni normaalissa elämässä, on tervetullutta. Kun mahdollisuus sallii, otetaan yhdessä lasillinen kuohuvaa!”

Ystävät tulivat hätiin. Joku postasi palstalle kuvan hassusta kahvimukistaan, joku lapsensa jäljiltä löytyneestä virityksestä: keittiön yleiskoneeseen köytetyn telkkarin kaukosäätimen. Joku lähetti kuvan sydämen mallisesta kivestä, joku toinen videon kissanpennuista.

– Pyysin ihmisiltä, että pitäkää mut kiinni arjessanne. Parasta on normiarki. Se on ihaninta, mitä tiedän. Aina on iloa. Jos elämäntilanne on synkkä, iloa ei aina näe, mutta se on silti läsnä.

”On tärkeää saada itsensä ulos huonoinakin päivinä”

Sanna värikoodasi kalenterinsa. Jokaisessa viikossa pitäisi olla punaista eli lämpöä tuovia asioita: perhettä ja ystäviä, vihreää eli hyvinvointia tuovia asioita: akupunktiota, lääkärikäyntejä, liikuntaa ja sinistä eli työelämää.

– Halusin jatkaa harjoittelua personal trainerin kanssa. Tuntui tärkeältä säilyttää kontakti kehoon. Kevensimme vain treeniä niin paljon kuin oli tarpeellista.

Toinen asia, johon Sanna haki asiantuntija-apua, oli syöminen. Hän halusi syödä mahdollisimman ravinnetiheää ravintoa.

Hoitokierto oli alussa kolme viikkoa. Ensin tuli tiputuspäivä. Silloin Sanna jaksoi vain maata kotona sängyssä ja joku ystävistä tuli hänelle kaveriksi.

Ruoanhajut ällöttivät, mutta silti piti syödä. Sannan äiti teki ruokaa valmiiksi jääkaappiin, josta se mikrotettiin nopeasti ilman käryjä.

Kun tiputus oli ohi, Sanna pakotti itsensä liikkeelle.

– Rutiinit pelastivat. Pilkoin asiat niin pieniksi kokonaisuuksiksi, että sain tehtyä ne. Sanoin itselleni: Sängystä noustaan niin, että jalat laitetaan lattiaan ja sitten ponnistetaan. Ulos mennään niin, että laitetaan säänmukaiset vaatteet ja sitten siirretään oikeaa jalkaa, sitten vasenta ja sama toistetaan.

Tiputuksesta toipuminen vei kuusi päivää ja muusta lääkityksestä toipuminen seitsemän päivää lisää. Sanna oli niin uuvuksissa, että 300 metrin taivallus merenrantaan oli hänelle saavutus.

– On tärkeää saada itsensä ulos huonoinakin päivinä. Päivänpaistattelu parvekkeella tai merenrannassa nostaa aina mielialaa.

Mitä tekisin, jos en olisi sairas? Mistä unelmoisin?

Sitten seurasi viikko, jolloin Sanna pystyi tekemään asioita, joita hän todella halusi. Sanna buukkasi tapaamisen personal trainerin kanssa (vihreää), rentouttavaa akupunktiota (vihreää), tapaamisia keskustassa ystävien kanssa (punaista), veljen lasten viemistä muskariin (punaista) ja työpalavereja (sinistä)…

– Olen koko ajan halunnut säilyttää kontaktin työelämään sairaudesta huolimatta. Viime aikoina olen työskennellyt jonkin verran. Yksi tai kaksi päivää kuukaudessa ei kuulosta paljolta, mutta pääni ja aivoni tarvitsevat sitä.

Hyvinä päivinä Sanna saattoi kysyä itseltään: Mitä tekisin, jos en olisi sairas? Mistä unelmoisin?

Kun hän erään kerran oli tulossa tietokonetomografiakuvauksesta sairaalasta, hän huomasi vastaavansa itselleen: Menisin ravintolaan ja tilaisin katkarapuvoileivän ja kuohuviiniä.

Ja niin hän teki! Raputoast maistui taivaalliselta.

Kesäkuussa, kolme kuukautta hoitojen alun jälkeen, absurdin ilon ryhmään tuli ”kuin kaksi marjaa”-kuva Sannasta ja hänen veljestään hymyssä suin. Hetkeä aikaisemmin veli oli ajanut Sannan paksun tukan, joka oli alkanut lähteä. Sisarukset näyttivät kuvassa melkein kaksosilta. Seuraavassa valokuvassa veli sovittaa Sannan itsellensä hankkimaa peruukkia. Veljentytär hymyilee hämmentyneenä isänsä sylissä.

Saako syöpäpotilas tuhlata kauniisiin vaatteisiin?

Sanna ei halua sairaan identiteettiä.

– Usein tuntuu siltä, että hyvän potilaan tulisi olla tahdoton osa tuotantolinjaa. Hänen pitäisi laittaa pyjama päälleen ja olla mitään tajuamattomana objektina.

Viime vuoden syksynä, puoli vuotta sairastettuaan Sanna huomasi yhtäkkiä, että kaikista normaalin elämän rutiineista ja hyvistä pyrkimyksistä huolimatta sairaan identiteetti oli salakavalasti hiipinyt hänen ihollensa. Hän alkoi vältellä sosiaalisia tilanteita: Olisiko hän enää kelvollinen ystävä sairaana? Kiinnostaako ketään tutustua tällaiseen ihmiseen?

– Vaikka tein jatkuvasti töitä sen eteen, että olin elämän puolella, yhtenä päivänä löysin itseni kotoa rikkinäisissä verkkareissa. Kaikki muut vaatteet olivat jääneet isoiksi.

Se herätti. Vielä samana päivänä Sanna käveli keskustaan ja osti itselleen kolme kaunista vaatekertaa, joita hän voisi käyttää elokuvissa ja kahvitreffeillä. Sitten iski morkkis: saako syöpäpotilas tuhlata kauniisiin vaatteisiin?

– Sairaan identiteettiin kuuluu, että suostuu asettumaan sivuun elämästä, nurkkaan. Pitää olla vähän röyhkeäkin, että siinä tilanteessa sanoo: Ei. Haluan elää ja olla ihmisten keskellä. En suostu vetämään peittoa pääni yli ja kuolemaan pois.

”Päässäni pyörivät terhokodit ja loppu”

Joulukuussa tulivat huonot uutiset: tauti oli uusinut. Maksaan oli tullut uusia etäpesäkkeitä, eikä niitä voinut leikata pois. Oli selvää, ettei syöpä ollut enää parannettavissa. Sanna eläisi sen kanssa elämänsä loppuun asti.

– Kaiken kivun ja pettymyksen keskellä olisi ollut helppo käpertyä itsesääliin ja suruun ja mennä johonkin kapseliin odottamaan kuolemaa.

Sen sijaan Sanna ja hyvä ystävä menivät hotelli Kämpin terassille ja tilasivat lasilliset samppanjaa.

– Teimme listaa pienistä, toteutettavista asioista. Taisimme vähän haaveillakin.

Tammikuussa tehtiin iso leikkaus, josta toipuminen kesti viikkokausia. Huhtikuussa Sanna sai taas huonoja uutisia: syöpä oli levinnyt uudestaan pahasti. Sytostaattihoidot tehtäisiin nyt kahden viikon välein. Hyviä, normaalissa elämässä kiinni pitäviä päiviä jäi hoitojen väliin vain muutama.

– Sanoin itselleni: ’Sanna, nyt on vakava paikka.’ Tipuin vain, en saanut kiinni mistään. Päässäni pyörivät terhokodit ja loppu.

Käänteen toi lääkärin antama rohkaisu.

– Kun sain vähän koottua itseäni, ajattelin, että syöminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä. Jatkan niitä. Testasin ajatusta lääkärillä ja hän sanoi: ’Tee niin.’

Se riitti. Sanna koki lääkärin vastauksen rohkaisuksi. Taas oli toivoa.

– Olen miettinyt paljon lääkäreiden kommunikaatiota. Arvostan lääkäreitä, jotka ujuttavat puheeseensa toivon siemenen. Enkä puhu nyt epärealistisesta toivon herättämistä vaan ainoastaan siitä, ettei potilasta jätetä tyhjän päälle.

Lääkäri on auktoriteettihahmo. Jos hän sanoo yhdenkin myönteisen lauseen, johon potilas voi synkässä tilanteessa tarttua, sillä on merkitystä potilaan jaksamisen kannalta.

– Riittää, että tukee muutamalla lauseella ihmisen omaa halua elää tavoilla, jotka ovat realistisia.

Eteenpäin. Se on se suunta, jonne sairastunut haluaa.

Tapaamisen jälkeen Sanna päätti syödä hyvin eli vihersmoothieita, lohta, vihanneksia, ei sokeria. Hän jatkoi joogaa, kävelyä ja pyöräilyä.

Anna syöpää sairastavan elää

Heti ensimmäisessä tapaamisessa onkologin kanssa keväällä 2015 Sanna teki selväksi, ettei hän halua kuulla elinaikaennusteitaan.

– Olen kuullut, että niitä annetaan vieläkin, vaikka se on epäinhimillistä.

Koska kukaan ei tiedä tai voi ennustaa, miten solut käyttäytyvät, sairastunutta ei saisi kohdella kuin kuolemaantuomittua. Sannan mielestä koko syöpä pitäisi ajatella uusiksi.

– Syöpä koskettaa jopa kolmasosaa suomalaisista jossakin vaiheessa elämää. Voisimmeko oppia uuden tavan reagoida siihen?

Ainakin antaa syöpää sairastavan elää.

– Pyysin ystäviltäni, etteivät he kysyisi: Miten sun hoidot? Miltä susta tuntuu? En halua toistaa ikävää tekstiä. Se vain vie jaksamiskapasiteettiäni. Tauti itsessään ja raskaat hoidot ovat hirveitä joka tapauksessa.

Hoidon etenemisestä hän päivitti tietoja absurdin ilon porukalle, ja se sai riittää. Ystäviä Sanna kehotti kysymään esimerkiksi: mitä olet puuhaillut?

– Vaikka ihminen tarkoittaisi hyvää, en vain halua kuulla, että jonkun tuttu on myös sairastunut johonkin toiseen syöpään tai ehkä juuri kuollut siihen.

Toinen lause, jota Sanna inhoaa, on: minun murheeni ovat pieniä sinun huoliisi nähden.

– Silloin tuntuu kuin kaikki maailman murheet laskettaisiin juuri minun harteideni kannettaviksi.

Minulla on sinulle hyviä uutisia

Elokuussa 2016 tuttu onkologi katsoi Sannaa silmiin.

– Nyt on niin onnellisesti, että minulla on sinulle hyviä uutisia.

Lääke oli antanut hyvän hoitovasteen. Osa etäpesäkkeistä oli pienentynyt tai sulanut pois maksasta ja vatsaontelosta.

Seuraavaa hoitoa siirrettäisiin viikolla eteenpäin. Sanna ei ollut uskoa uutista todeksi. Nyt hän voisi toteuttaa unelmansa eli matkustaa Ranskaan sukulaisten luo.

Jo muutaman päivän päästä Sanna istui lentokoneessa matkalla Nizzaan.

– Kun matkustin junassa kohti lomapaikkaa, tajusin, että olen onnellinen. Kyyneleet valuivat silmistäni.

Banyuls-sur-Merissä Sanna ui monta kertaa päivässä Välimeressä. Aamuisin hän teki pitkän kävelylenkin vuorelle ja läheisille viinitarhoille. Absurdin ilon ryhmä sai kuvia turkoosiin maksimekkoon pukeutuneesta fiilistelijästä.

– Eräänä iltana sanoin serkulleni: ’En ole miettinyt sairauttani koko päivänä. Tältäkö tuntuu elää normaalia elämää? Olin jo unohtanut.’

Lue lisää:

Rankoissa rintasyöpähoidossa käyvä Heidi Sohlberg: ”Puhuminen on minun tapani selviytyä”

Kun syöpä osuu kohdalle – Hidasta elämää -sivuston Pequ Niemisen ja hänen ex-vaimonsa vinkit

Syövän sairastanut Hidasta elämää -sivuston perustaja Pekka ”Pequ” Nieminen: ”Vastoinkäymiset eivät ole sattumaa”

Kaksi kertaa syövän selättänyt Maarit Feldt-Ranta: ”Olen niin rakastunut, etten halua vielä lähteä”

X