Kaisa Pöyhiä pitelee sylissään kissaansa. 
Sähköhoito palautti Kaisa Pöyhiän elämään värit. Tassuterapiaa hän on saanut rakkailta kissoiltaan.
Terveys

Syvästä masennuksesta kärsinyt Kaisa Pöyhiä ehti kokeilla sekä terapiaa että lukuisia lääkityksiä – lopulta avun toi sähköhoito: ”Ehkä minä sittenkin selviydyn tästä”

Vaikka sähköhoito vei Kaisa Pöyhiältä, 43, muistin kolmeksi kuukaudeksi, oli se hänen pelastuksensa. Kun masennus väistyi, elämään palasivat värit ja kyky nauttia.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Anna-Katri Hänninen

Herranjestas, on kesä! Kaisa Pöyhiä oli juuri astunut ulos Etelä-Karjalan keskussairaalan psykiatriselta osastolta ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Lehmukset suhisivat lämpimässä tuulessa, aurinko pani siristelemään silmiä, nenässä tuntui kuivan ruohon ja kuuman asvaltin tuoksu.

Kaisa oli aina ollut kesäihminen. Viime kuukaudet hän oli kuitenkin ollut niin syvästi masentunut, ettei hän ollut huomannut talven taittuvan kevääseen ja kevään kesään. Masennus oli kuin luola, jonne ei tullut valoa. Mutta nyt hän seisoi sairaalan pihalla ja näki ja tunsi kesän. Ehkä minä sittenkin selviydyn tästä, hän ajatteli.

Kaisa Pöyhiä.  

Kaisa Pöyhiä ei enää arastele puhua masennuksestaan ja siitä, että hän on saanut sairauteen sähköhoitoa.

Kaisa sairastui masennukseen vuonna 2010. Edellisvuonna hänen isänsä oli yllättäen kuollut, ja Kaisan oli vaikea hyväksyä tapahtunutta.

– En suostunut käsittelemään isän kuolemaa ja suruani millään tavalla. Aina kun asiat tulivat ajatuksiin, kuvittelin mielessäni pyyhekumin, jolla pyyhin ne pois. Eihän sellainen pidemmän päälle vetele.

Mielenterveyden järkkymisen taustalla oli myös pitkään jatkunut kipu. Kaisa oli kärsinyt selkävaivoista jo vuosia, ja kipu rajoitti elämää monin tavoin.

Masennus vei Kaisalta yöunet. Öisin hän nukkui lyhyitä sekavia pätkiä, jotka eivät tuoneet lepoa, ja päivisin hän mietti kauhulla tulevaa yötä. Se oli noidankehä, jossa pyöriessä ei enää tiennyt, johtuuko masennus unettomuudesta vai unettomuus masennuksesta.

Kaisaa hoidettiin keskusteluterapian ja lääkkeiden avulla. Vaikka sopivaa lääkitystä oli vaikea löytää, masennus hellitti hiljalleen otettaan, ja Kaisa pääsi palaamaan lähihoitajan työhönsä. Seuraavat vuodet olivat ylä- ja alamäkeä. Töissä Kaisa jaksoi sairauslomien turvin.

Alkuvuonna 2017 masennus palasi entistä pahempana. Kaisasta tuntui kuin hän olisi vajonnut mustaan koloon.

– Meni päiviä, etten päässyt sängystä ylös. Tai jos pääsin, siirryin sohvalle. Makasin siinä ja tuijotin telkkaria, mutta en tiennyt, mitä sieltä tuli enkä sitä, mitä siellä puhuttiin. En edes tiennyt, mikä vuodenaika oli.

Lohtua toivat kissat, joista aina joku tuli Kaisan mahan päälle kehräämään. Ne olivat hänen lähihoitajiaan.

Kaisan mies otti vetovastuun kodista sekä lapsista, tuolloin 18-vuotiaasta esikoisesta ja 15-vuotiaista kaksosista.

– Mieheni venyi vaikka mihin ja oli koko ajan tukenani. Hän hyväksyi minut sairaanakin. Tuollaisia miehiä ei joka oksalla kasva.

Lue myös: Masennus vie ilon ja voimat – jos huolestut läheisen mielenterveydestä, ota asia puheeksi pian

Kaisa Pöyhiä ja Janne-puoliso pitelevät toisiaan kädestä. 

Kaisalla ja Jannella on takanaan pitkä liitto. Janne ei järkkynyt puolison sairastuttua vakavasti vaan tuki ja ymmärsi.

”Sähköhoito vertautui mielessäni lobotomiaan”

Häpeä ja syyllisyys vaivasivat Kaisaa. Hän koki, että psyykkinen sairaus löi häneen leiman, eikä hän kertonut asiasta kuin perheenjäsenilleen. Kaisan äidille tyttären sairastuminen oli liian vaikea pala purtavaksi eikä hän suostunut puhumaan aiheesta.

– Eniten koin syyllisyyttä siitä, miten sairastamiseni vaikutti lapsiin. Ajattelin, että olin pilannut heidän elämänsä ja että olin huono äiti. En jaksanut olla läsnä, laittaa heille aamupalaa tai auttaa läksyissä. Laahustin yöpuku päällä aamusta iltaan – sekin hävetti. Joskus keräsin voimat ja puin päälle juuri ennen kuin mies tuli töistä kotiin.

Kaisa oli aina ollut se porukan hauskuuttaja ja asioiden käynnistäjä. Se, joka meni ja teki ja veti perässään muut. Nyt hän istui hiljaa paikallaan kuin varjo.

Taistelu lääkityksen kanssa jatkui. Yksi lääke sai Kaisan käymään ylikierroksilla, toinen laittoi kaatuilemaan, kolmas lihotti 20 kiloa, neljännestä menivät pissat housuun. Välillä Kaisa oli niin väsynyt ja voimaton, että hänet otettiin psykiatriselle osastolle hoitoon.

Mielenterveysyksikössä hoitajat vaihtuivat. Kaisa joutui aina uudestaan aloittamaan tarinansa alusta. Eräänä päivänä vastassa oli hoitaja, joka ei piiloutunutkaan kansionsa taakse. Hän katsoi Kaisaa silmiin, kuunteli ja sanoi, että nyt tämä saa riittää. Jos lääkkeet eivät purreet, ja Kaisan vointi vain heikkeni, oli mietittävä muita keinoja. Hän ehdotti sähköhoitoa.

– En tiennyt sähköhoidosta mitään, mutta mielessäni se vertautui lobotomiaan. Minua pelotti. Samaan aikaan kuitenkin luotin minua hoitaviin ihmisiin ja ymmärsin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Vajosin koko ajan syvemmälle ja kärsin myös itsetuhoisista ajatuksista.

Lue myös: Masennus ei parane tsemppaamalla – 5 lausetta, joista on masentuneelle oikeasti apua

Sähköhoito on vaihtoehto, kun hätä on iso

Psykiatrinen sähköhoito eli ECT-hoito on vaihtoehto, kun hätä on iso. Se on mahdollinen hoito esimerkiksi juuri Kaisan kaltaisissa tapauksissa, kun masennus on syvä eikä sopivaa lääkitystä löydy. Sähköhoidon etuna on se, että se tuo vaikeaan masennukseen yleensä nopean ja tehokkaan avun.

Sähköhoidolla oli pitkään huono maine, ja se aiheuttaa edelleen pelkoja ja epäluuloja. Monien mieliin ovat piirtyneet kohtaukset Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta, jossa Jack Nicholsonin esittämälle roolihahmolle annetaan rajuja sähkösokkeja rangaistukseksi huonosta käytöksestä.

Modernissa sähköhoidossa on kuitenkin kyse aivan muusta. Laitteet ja menetelmät ovat vuosien mittaan kehittyneet, ja hoito annetaan nykyään nukutuksessa.

Sairaanhoitaja selitti Kaisalle, että hoidon aikana päähän johdetaan elektrodien kautta hoitoannos sähkövirtaa. Näin aivokuorelle syntyy häiriö, josta aiheutuu epileptinen purkaus. Se saa aikaan muutoksia aivojen välittäjäaineissa, aineenvaihdunnassa ja hermokasvutekijöissä.

Kaisalle kerrottiin myös, että sähköhoito vaikuttaisi väliaikaisesti lähimuistiin. Muistivaikeudet menisivät kuitenkin ohi hoitojen päätyttyä.

Kesä oli kauneimmillaan, kun Kaisa alkoi käydä hoidoissa kolmesti viikossa. Hänelle oli päätetty antaa sähköhoitoa täydet kaksitoista kertaa.

– Muistan välähdyksiä ensimmäisestä hoitokerrasta. Mieheni oli minua saattamassa. Lisäkseni hoitoon oli menossa kaksi muuta, mutta minut otettiin sisään ensin, koska jännitin niin paljon.

Anestesialääkäri kertoi Kaisalle, että hänet humautettaisiin lyhyeen uneen. Lisäksi hänelle annettiin kouristelun estämiseksi lihaksia rentouttavaa lääkettä. Koska kouristus toimii kuitenkin eräänlaisena hoidon mittarina, pitää sen kestoa päästä mittaamaan. Siksi toiseen käsivarteen asetettiin verenpainemansetti, joka piti huolta siitä, että vain käsi kouristi, ei koko nainen.

Viidentoista minuutin kuluttua hoito oli ohi, ja Kaisa käveli itse osastolle tarkkailuun.

Kun hoitoja oli takana kuusi tai seitsemän, jokin oli yhtäkkiä toisin. Kaisa astui aurinkoiseen heinäkuun päivään ja havahtui valoon ja väreihin ympärillään.

Kaisa Pöyhiä kävelee puista laituria pitkin järvimaisema taustallaan. 

Sähköhoitokertoja oli 12. Jo kuuden tai seitsemän hoitokerran jälkeen Kaisa havahtui valoon ja väreihin ympärillään.

Kolme kuukautta katosi muistista

Mitä ihmettä? Kaisa seisoi keittiössä toisessa kädessä kananmuna ja toisessa kattila. Hänen piti keittää kananmunia, mutta hänellä ei ollut hajuakaan, miten se tehdään. Ja kahvinkeitin – se vasta hankala laite oli. Mihin ne kahvinpurut pannaan ja mitä nämä viivat tässä ovat?

Sähköhoito oli tuonut värit takaisin, mutta vienyt muistin. Liki koko kesä 2017 pyyhkiytyi Kaisan mielestä. Mikään ei tarttunut muistiin, vaan Kaisa joutui kysymään samoja asioita aina uudelleen.

Heinäkuun lopulle 2017 osuivat myös kaksosten rippijuhlat – niistäkään Kaisa ei muista mitään.

– En, vaikka olin mukana järjestämässä juhlia. Onneksi on valokuvat. Niistä olen katsonut, että olipa kauniit rippilapset. Mieheltä olen kysynyt, että osasinko käyttäytyä. Kuulemma kyllä.

Kaisa on koulutukseltaan myös muistihoitaja. Muistivaikeudet saivat hänet oivaltamaan, miltä tuntuu ihmisestä, joka on sairastunut muistisairauteen.

– Minä kuitenkin tiesin, että tilanteeni helpottuu. En hetkeäkään pelännyt sitä, että olisin menettänyt muistini lopullisesti. Loppukesästä se alkoikin palautua.

Kaisa oli yllättynyt siitä, miten nopeasti sähköhoito auttoi. Vaikka hän oli edelleen henkisesti heikoilla, hän jaksoi yhä enemmän osallistua perheen arkeen ja kotiaskareisiin. Hän heräsi katsomaan, kun lapset lähtivät kouluun, viikkasi pyykkiä ja laittoi ruokaa.

– Sähköhoito oli pelastukseni. Ilman sitä en olisi nyt tässä.

Sähköhoidon antama apu ei ole välttämättä pysyvää, vaan usein tarvitaan ylläpitohoitoa. Kaisa ei ole sellaista toistaiseksi tarvinnut. Nykyään hän pärjää mielialalääkityksen ja mielenhallintakeinojen avulla. Tarvittaessa hän käy juttelemassa mielenterveys­yksikössä.

– Olen löytänyt sisältäni rauhan. Pystyn järjestelemään asioita mielessäni eri laatikoihin, ja turhat asiat menevät niille kuuluvaan laatikkoon. Saatan edelleen saada myös itsetuhoisia ajatuksia, mutta osaan suhtautua niihin vain tunteina, jotka tulevat ja menevät.

Kaisa Pöyhiän punavalkoraitainen Simba-kissa. 

Kissat tuovat Kaisalle lohtua. Kuvassa Simba.

Rankoista kokemuksista tuli voimavara

Elämä ei ole reilu. Joitakin se tönii vain kevyesti, toisia se moukaroi olan takaa. Helmikuussa 2018 Kaisan perhettä kohtasi uusi tragedia, kun Kaisan äiti kuoli täysin yllättäen. Äidin menetys olisi voinut suistaa Kaisan raiteiltaan, mutta toisin kävi.

– Vaikka se oli hirvittävä järkytys, olin jo aika varmalla pohjalla henkisesti. En tehnyt samaa virhettä kuin isän kuollessa vaan hain heti keskusteluapua ammattilaiselta. Puhuimme asiasta myös perheen kesken yhä uudestaan ja uudestaan.

Vuonna 2019 Kaisa joutui selkäleikkaukseen, jossa vapautettiin puristuksessa ollut hermo. Hermokivut lähtivät, mutta selkä on edelleen Kaisan sanoin ”ihan romuna”. Työnantajan ja työterveyshuollon kanssa pidetyssä palaverissa päätettiinkin, että Kaisan on paras jättää fyysisesti raskas lähihoitajan työ. Nyt hän opiskelee liiketaloutta kuntoutustuella. Työnantaja on luvannut hänelle töitä hallinnosta, kun hän valmistuu.

– Olen tyytyväinen tästä mahdollisuudesta. En ole valmis vielä jäämään eläkkeelle vaan koen, että minulla on annettavaa.

Kaisa on kääntänyt rankat kokemukset voimavarakseen. Käytyään kokemusasiantuntijakoulutuksen hän pystyy nyt tukemaan myös muita.

– Se koulutus oli ehkä elämäni fiksuin teko. Koulutuksessa tutkittiin omaa elämää, sen kuoppia ja kupruja, ja rakennettiin omaa tarinaa. Siinä joutui sanoittamaan tunteitaan ja käsittelemään asioita pohjamutia myöten. Ryhmän antama tuki oli valtava, jokainen hyväksyttiin sellaisena kuin on.

Kaisa löysi koulutuksesta myös uuden ystävän, josta on tullut läheinen ja rakas.

Häpeä on haihtunut. Nykyään Kaisan on helppo sanoa, että hän on sairastanut masennuksen ja että hän on saanut siihen sähköhoitoa. Kokemusasiantuntijana hän kiertää kertomassa tarinaansa muun muassa koululaisille ja sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille.

Kaisan esitys loppuu aina samaan voimarunoon: ”Tuntuu kun nostaisin pääni jostain maan uumenista, kaivautuisin esiin, katsoisin maailmaa ensi kerran. Hei, täältä tullaan, olen viimeinkin pinnalla, uskalsin tulla esiin omana itsenäni.”

On taas kesä. Koivut viheriöivät, ja Kaisan pihamaa puskee liljoja. Parasta Kaisasta on se, kun hän pääsee miehen kanssa kesämökin rauhaan. Siellä hän istahtaa paksusta hirrestä tehtyyn grillikatokseen, kaataa itselleen lasin punaviiniä ja hengittää syvään.

X