Terveys

Terveellinen ruokavalio – Ketä kannattaa uskoa?

Teksti: Anna.fi

Erilaisia ravitsemuksen asiantuntijoita on paljon. Kenen neuvoja tässä oikein pitäisi uskoa? Kannattaako leipää esimerkiksi syödä vai ei?

omena ja kirjat

Leipä tekee terveydelle hyvää. Leipä on kaiken pahan alku ja juuri. Mitä? Onko leipää hyvä syödä vai ei? Entä voi, saako sitä syödä?

Tavallinen syöjä on ihmeissään; erilaisia ravitsemusneuvoja tulee sieltä ja täältä. Terveellisen ravitsemuksen ympärillä voimakkaana vellova keskustelu on nostanut esiin erilaisia ravitsemuksen asiantuntijoita – tai ainakin itseään sellaisiksi kutsuvia.

Funktionaalisen lääketieteeseen pohjaavaksi ravintoterapeutiksi reilut 15 vuotta sitten Lontoossa opiskellut Sinikka Pakeman on huolissaan Suomessa vallitsevasta ravintoinnostuksesta ja -keskustelusta.

– On hyvä, että terveellisestä ravitsemuksesta keskustellaan, mutta Suomessa kiihkoillaan ja liikkeellä on paljon väärää informaatiota, sanoo Pakeman, joka asuu nykyisin Ranskassa.

Hän käy edelleen Suomessa luennoimassa ja ottamassa potilaita vastaan. Isossa-Britanniassa hän kuuluu arvostettuun, yli 200 vuotta vanhaan The Royal Society of Medicineen. Hänellä on jäsenyys myös brittiläisessä Applied Nutrition and Nutritional Therapy -yhdistyksessä.

Alalle on tulijoita

Sinikka Pakeman on huolissaan suomalaisen keskustelun vähäisestä tietotasosta.

– Funktionaalisen ravintoterapian koulutus on Suomessa vielä melko järjestäytymätöntä. Meillä on hajanainen joukko lyhytkursseja, joista valmistutaan erilaisin valmiuksin terapeuteiksi, valmentajiksi, neuvojiksi, asiantuntijoiksi ja ties miksi.

Funktionaalinen lääketiede painottaa potilaan biokemiallista yksilöllisyyttä, aineenvaihdunnan tasapainoa, ravinnon ja ympäristön vaikutusta terveyteen. Funktionaalinen lääketiede on kehittynyt lähinnä Yhdysvalloissa 1980-luvulta lähtien. Sinikka Pakeman määrittelee funktionaalisen lääketieteen koululääketieteen sivuhaaraksi, joka vain on palannut takaisin Hippokrateen oppien juurelle.

– Jo Hippokrates neuvoi pitämään ravinnon lääkkeenä. Se ei ole mitään kulttihömpötystä, vaan perustuu tieteeseen. Sen suurin ero perinteiseen lääketieteeseen on, että se huomioi holistisuuden eli näkee ihmisen kokonaisuutena. Terveys on kehon ja mielen hyvinvointia sekä tasapainoa.

Holistisuuden lisäksi funktionaaliseen lääketieteeseen pohjautuvassa ravintoterapiassa suositaan perinteistä ravitsemusterapiaa enemmän ravintolisiä sekä luomu- ja lähiruokaa.

Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm Helsingin yliopistolta jakaa Pakemanin huolen erilaisten ravitsemusasiantuntijoiden kirjosta.

– Tuntuu, että tällä hetkellä varsin moni taho esittäytyy ravitsemuksen asiantuntijana, jopa personal trainerit jakavat ravitsemusneuvoja, Fogelholm toteaa.

Fogelholm ei ole funktionaalisen ravintoterapian asiantuntija, vaan hän edustaa yliopistoissa opetettavaa ravitsemustiedettä.

Myös Funktionaalisen Medisiinan Seura on huolissaan koulutuksen tämän hetkisestä hajanaisuudesta ja tasosta.

– Seura on huolissaan myös siitä, että kirjoja kirjoitetaan ja muutoinkin esiinnytään varsin vähäisellä tiedolla funktionaalisesta lääketieteestä. Alasta on muun muassa hyviä englanninkielisiä oppikirjoja, joita koetamme saada tunnetuksi Suomessa, toteaa Funktionaalisen Medisiinan Seuran puheenjohtaja, lääkäri, FT Erkki Antila.

Vähäinen tieto voi olla vaaraksi

Sinikka Pakeman esittää, että yhteiskunnan olisi hyvä ottaa erilaisten ravitsemusasiantuntijoiden koulutus paremmin haltuun.

– Miksei funktionaaliseen lääketieteeseen pohjaavan ravintoterapian koulutus voisi toimia esimerkiksi ammattikorkeakoulujen alla, jolloin saataisiin yhtenäiset tutkintovaatimukset?

Pakeman painottaa, että yhtenäiset tutkintovaatimukset olisivat sekä opiskelijoiden että tulevien asiakkaiden ja koko yhteiskunnan etu.

– Ravintoterapeutin on muun muassa tarkasti ymmärrettävä, mikä hänen roolinsa on ja mikä lääkäreiden rooli on. Hyvä esimerkki huonosta tilanteesta on, että kerrankin eräs opiskelija kysyi minulta, miten hän hoitaisi maksapotilastansa. Kauhistuin! Vastasin, että et mitenkään, vaan passitat hänet lääkärille.

Pakeman ja Fogelholm ovat yhtä mieltä siitä, että pieni tietomäärä on vaarallista – varsinkin, kun kyse on ihmisten terveydestä.

Mikael Fogelholm ei usko, että funktionaalinen ravintoterapia ainakaan lähitulevaisuudessa olisi yliopistoissa tai ammattikorkeakouluissa opetettava aine.

– Ravitsemuksen opettamista voisi hyvin lisätä esimerkiksi ammattikorkeakouluissa, koska ravitsemusosaajia tarvitaan. Miksei meillä voisi olla vaikka ravitsemukseen erikoistuneita sairaanhoitajia tai terveydenhoitajia? Fogelholm heittää idean ilmaan.

Lisäksi hän painottaa, että lääkäreiden koulutuksessa tulisi nykyistä paremmin huomioida ravitsemus.

– Lääkärikunnalla on valitettavan vähän tietoa terveellisestä ravitsemuksesta. Auttaisi paljon, jos heillä olisi tietoa enemmän.

Fogelholm ja Pakeman patistavat myös tiedotusvälineitä tarkkaavaisuuteen. He uskovat toimittajien ainakin toisinaan olevan hukassa todellisten asiantuntijoiden tunnistamisessa, ja näin auttavan väärän tiedon levittämisessä.

– Ravitsemustiede on tiede. Ydinfyysikkokaan ei voi olla itseoppinut, eikä ravitsemusterapeutti. Ravitsemustiede perustuu vain tieteelliseen tutkimukseen; siinä ei ole arvopainotuksia, painottaa
Fogelholm.

Asiantuntijoina lääkäri, FT Erkki Antila, ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm ja ravintoterapeutti Sinikka Pakeman.

Teksti: Taru Jussila

X