Ylioppilaskeväänään syöpään sairastunut Ani: ”Olen menettänyt viisi vuotta elämästäni”

Ystävien suunnitellessa tulevia opintojaan, Anastasia mietti, elääkö hän enää vuoden kuluttua. Nyt, 23-vuotiaana, hän on selättänyt syövän kolmesti.

Väki nuokkui aamuäreänä bussissa. Uni painoi vielä luomia, eikä istuimia riittänyt kaikille.

Anastasia Frei, 23, nytkähteli käytävällä muiden mukana ja hymyili itsekseen. Tässä hän oli, ihmisten keskellä, matkalla töihin.

Pari vuotta aiemmin Ani oli kuunnellut kaihoisana, kun ystävät valittivat kiireistään. Päivät täyttyivät opiskeluista, töistä ja biletyksestä. Ani olisi antanut mitä tahansa, että hänelläkin olisi ollut kiire.

Mutta Ani makasi sairaalassa eristyksissä. Hänen maailmansa oli pysähtynyt abikeväänä.

Eihän syöpä nuorille tule

”Ikävä kyllä, tämä on syöpää.” Ani luuli kuulleensa väärin. Sairaanhoitaja poisti juuri hänen kaulaltaan tikkejä, jotka siihen oli ommeltu aiemmin koepalan ottamisen yhteydessä. Lääkäri oli silloin vihjannut, että kyse saattaa olla lymfoomasta eli imusolmukesyövästä. Ani torjui ajatuksen. Eihän syöpä nuorille tule. Ja hän oli vasta 19-vuotias.

Anin selän takaa kuului raskas huokaus. Isä oli tyttärensä tukena vastaanotolla, äiti odotti käytävässä.

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuolen. Seuraavaksi mietin, miten pystyn kertomaan tästä äidille.

Oireet olivat alkaneet edellisenä syksynä. Kaulaan ilmestyi outo patti ja iho kutisi sietämättömästi. Ani kävi usean lääkärin vastaanotolla ja kaikki vakuuttivat, että vaivat ovat vaarattomia. Kunnes eräs heistä otti patista koepalan.

Kun tikit oli poistettu, Ani sulkeutui käytävän vessaan. Oli saatava olla hetki yksin. Oven läpi hän kuuli isän matalan äänen ja äidin itkun.

”Anteeksi äiti”, hän ajatteli. ”Anteeksi, että joudun tuottamaan sinulle näin suurta tuskaa.”

Itsesääliä ja piilottelua

Hoito käynnistettiin pian. Ani kävi kahden viikon välein sairaalassa sytostaattihoidossa. Sen jälkeen olo oli usein niin heikko, että pelkkä sängystä nouseminen vaati ponnisteluja. Ani kylpi itsesäälissä. Edes tieto siitä, että 90 prosenttia tautiin sairastuneista paranee, ei juuri lohduttanut.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset olivat jo lähes kokonaan takana. Koulussa Ani vaikeni sairaudestaan. Hän ei halunnut leimautua siksi tytöksi, jolla on syöpä.

Silti olo oli ulkopuolinen. Muut tytöt suunnittelivat juhlamekkojaan ja kampauksiaan, mutta Ania ei voinut vähempää kiinnostaa. Suihkussa hän purskahti itkuun, kun kylpyhuoneen lattia täyttyi hiustukoista. Onneksi uudenlainen leikkaus hämäsi niin, ettei kukaan huomannut mitään.

Päiväkaudet Ani tuijotti tv-sarjoja ja elokuvia, muttei pystynyt keskittymään. Ajatukset kulkivat kehää: Ylioppilaskevät! Tämän kuuluisi olla elämän onnellisinta aikaa. Ani oli kaavaillut hakevansa yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä.

– Mutta mitä järkeä oli suunnitella tulevaisuutta, kun en tiennyt, olenko edes hengissä vuoden päästä.

Ylioppilasjuhlia vietettiin perhepiirissä. Kun tuoreet valkolakit levittäytyivät illalla kaupungin ravintoloihin, Ani sulkeutui huoneeseensa ja nukahti itkuunsa.

”Ajattelin, että painajainen oli ohi”

”No, olenko nyt terve?” Kahden kuukauden hoitojakso oli päättynyt, ja Ani odotti malttamattomana, että syöpä julistettaisiin selätetyksi. Lääkärin vastaus oli välttelevä. Tietokonetomografian mukaan kasvain oli kutistunut ja muuttunut epäaktiiviseksi. Se sai riittää.

– Ajattelin, että painajainen on vihdoin ohi ja voin alkaa elää normaalia nuoren naisen elämää.

Ani pääsi Metropoliaan opiskelemaan sosiaalialaa ja muutti yhteen poikakaverinsa kanssa. Tapasi ystäviä, harrasti ja biletti. Puolen vuoden kuluttua alkoi kova päänsärky. Ehkä migreeni, Ani tuumi.

Kontrollikäynnillä lääkäri totesi veren tulehdusarvojen olevan korkealla. Hän lähetti potilaan tietokonekuvaukseen. Tulos oli sokki. Kuvassa keuhkoja varjosti pahannäköinen möykky, ja pienempiä pesäkkeitä oli levinnyt myös sydämeen.

Ani soitti isosiskolleen, joka riensi heti lohduttamaan.

– Ensi järkytyksestä toivuttuani päätin, että tästä selvitään. Minä taistelen!

Enää Ani ei salannut sairauttaan. Edessä olisivat aiempaa rankemmat sytostaattihoidot ja kantasolunsiirto omista soluista. Hän joutuisi sairaalaan kuukaudeksi ja tukka lähtisi. Kaikki tuki olisi tarpeen.

Ja sitä tuli.

– Parhaita olivat ne hetket, kun ystävien kanssa tehtiin jotakin tavallista, selailtiin lehtiä tai lakattiin kynsiä. Se vei ajatukset pois hoidoista. Läheiset kantoivat minut myös yli epätoivon hetkien. Sain voimaa siitä, etten taistellut yksin.

Peilikuva muuttui vieraaksi

Parranajokoneen matala surina kuulosti Anin korvissa katuporalta. Kun hiukset olivat alkaneet putoilla, Ani pyysi poikaystävää ajelemaan loputkin. Toimituksen ajan hän istui kylpyhuoneessa silmät kiinni.

– Kun vielä ripset ja kulmakarvatkin lähtivät, peilikuva muuttui täysin vieraaksi. Onneksi läheiset vakuuttivat, että olen kaunis kaljunakin.

Ylimääräistä huomiota välttääkseen Ani hankki peruukin ja opetteli piirtämään itselleen kulmat. Hän lohduttautui sillä, että karvat kasvaisivat vielä takaisin.

Hoitojen rankimmassa vaiheessa isosisko oli luvannut, että Anin toivuttua he lähtisivät yhdessä Pariisiin. Odotettu matka koitti toukokuussa 2014.

Siskokset kipusivat Eiffel-torniin, kuljeskelivat Seinen rannoilla ja pysähtelivät katukuppiloihin nostamaan maljoja. Cin cin, elämälle!

Mutta painajainen ei ollut vielä ohi.

”Olin varma, että tällä kertaa kuolen”

Lokakuussa koitti kontrollikäynnin aika. Odotellessaan vuoroaan Ani selaili huolettomana naistenlehtiä ja tutki kosmetiikkanäytteitä. Takana oli vuosi normaalia elämää, opiskelua ja työharjoittelua. Olo oli mitä mainioin.

Mutta lääkärillä oli taas huonoja uutisia: kaulan imusolmukkeessa näkyi aktiivisuutta.

Kotiin päästyään Ani romahti. Hän paiskoi tyynyjä, itki ja huusi. Sisällä velloi hirvittävä raivo.

– Tuntui, että tämä oli jo liikaa. Enkö ollut jo käynyt läpi tarpeeksi rankkoja asioita? Eikö perheeni ollut kokenut riittävästi tuskaa? Olin varma, että tällä kertaa kuolen.

Lääkäri antoi kuitenkin toivoa. Kantasolunsiirto vieraalta luovuttajalta voisi nujertaa taudin kokonaan. Hoitoon sisältyi tosin riskejä: sydän voi pettää, voi tulla hyljintää tai muita komplikaatioita. Ani päätti tarttua ojennettuun oljenkorteen, tuli mitä tuli.

Kuukausi eristyshuoneessa

Seuraavan vuoden maaliskuussa löytyi sopiva luovuttaja.

– Olin jo lopen kyllästynyt olemaan välitilassa. Elämä oli jatkuvaa odottelua ja epätietoisuutta.

Ani vietti jälleen kuukauden sairaalassa, eristyshuoneessa. Vierailijat joutuivat desinfioimaan kätensä huolellisesti. Ani tunsi olevansa likainen tautipesäke, vaikka varotoimet johtuivatkin siitä, etteivät muut tartuttaisi pöpöjä häneen. Pahinta oli kosketuskielto.

– Olen hyvin hellyydenkipeä, ja erityisesti silloin kaipasin haleja ja silittelyä. Läheiset kävivät onneksi joka päivä. Mutta kun he lähtivät, yksinäisyys tuntui musertavalta.

Hoitojakson päätyttyä sisko ja poikaystävä tulivat noutamaan Anin kotiin. Oli vappu, ja hakijoilla oli mukanaan ilmapalloja ja serpentiinejä. Jo sairaalan pihalla Ani pysähtyi vetämään aistit täyteen ulkomaailmaa. Ruoho oli alkanut vihertää, puiden silmut olivat puhkeamaisillaan. Taivas näytti huikaisevan siniseltä.

Siinä hän seisoi, kalju tyttö vappupallot kädessä ja hymyili typertyneenä.

Öisin kuolemanpelkoa ei päässyt pakoon

Tänä keväänä, pääsiäislauantaina, oli taas juhlan aika. Ani läheisineen kilisteli samppanjaa. Viimeisen hoitokerran päättymisestä on kulunut kaksi vuotta, eivätkä oireet ole uusineet. Äiti itki, tällä kertaa ilosta.

23-vuotias Ani on nyt hyvin erilainen nuori nainen kuin se abityttö, joka sairastui. Parikymppisenä ihminen uskoo vielä elävänsä ikuisesti. Vanheneminen ja kuolema ovat niin kaukaisia asioita, että ne eivät tunnu koskettavan itseä. Anilta tämä usko vietiin.

– Aluksi en osannut käsitellä asiaa lainkaan. Ihmettelin, miksi juuri minä. Mitä pahaa olin tehnyt ansaitakseni tämän?

Päiväaikaan Ani hätisti kuoleman ajatukset loitolle, mutta yön yksinäisinä tunteina niitä ei päässyt pakoon. Hän näki mielessään oman arkkunsa ja surevan perheen sen ympärillä. Entä jos kaikki päättyy ihan liian aikaisin?

Ani päätti, että oli aikaa jäljellä sitten kuukausia tai vuosikymmeniä, hän eläisi täysillä. Hän karistaisi pois kielteiset ajatukset ja turhan valittamisen ja keskittyisi asioihin, jotka tuottavat iloa ja hyvää oloa.

Hän unohti epäterveelliset herkut, hankki mehulingon ja lisäsi ruokavalioonsa runsaasti tuoreita kasviksia. Hän osti järjestelmäkameran ja aloitti valokuvausharrastuksen. Hän osallistui joogakurssille, vaikka pelkäsi, että peruukki lentää päästä jossakin vaikeassa asanassa.

– Olen menettänyt viisi vuotta elämästäni. Nyt on halu nähdä ja kokea.

Myös parisuhdekuviot ja ammattihaaveet menivät uusiksi. Tällä hetkellä Ani on sinkku. Hän työskentelee myyjänä ja miettii, mitä oikeasti haluaisi opiskella.

Syöpä kulkee mukana läpi elämän

Yhä silloin tällöin Anin sormet eksyvät kaulalle: ei kai siellä tunnu mitään ylimääräistä? Katetrin jättämät arvet ihossa ovat haalenneet liki näkymättömiksi. Mieleen sairaus jätti pysyvän jäljen.

– Kuvittelin, että kun hoidot ovat ohi, en ajattele syöpää enää ikinä. Mutta kyllä se kulkee mukana läpi elämän.

Työhaastattelussa täytyy selittää, miksi ansioluettelossa on aukkoja. Uusia ihmisiä tavatessa on valittava hetki, jolloin kertoo sairaudesta. Vaikka vastaanotto on ollut kannustava, sana ”syöpä” pysäyttää aina.

Ani kertoo tarinaansa tyynesti ja tunteilematta. Kokemusten hyväksymisessä on auttanut terapia. Kun sitä ensimmäistä kertaa tarjottiin, Ani kieltäytyi. Onhan hänellä perhe ja ystävät.

– Sitten oivalsin, että läheisiään haluaa aina vähän suojella, mutta tuntemattomalle ammattiauttajalle voin purkaa ihan kaiken. Usein poistuin vastaanotolta silmät turvoksissa ja naama punaisena. Nyt tuntuu siltä, että painolasti on poissa.

Vaikka Ani puhuu sairausajasta taisteluna, hän ei pidä syöpää vihollisenaan. Pikemminkin se on ollut opettaja, tyly mutta tarpeellinen. Ani jopa kirjoitti sille kiitoskirjeen, joka alkoi kauniisti: ”Rakas syöpä”.

Suurin syövän opetuksista on: tämä riittää.

– On hienoa, että on tavoitteita ja unelmia. Mutta yhtä hienoa on se, että on arki ja kiire.

Siksi Ania hymyilyttää ruuhkabussissakin.

Lue myös:

Syöpää sairastava Sanna, 43: ”Sairastunutta ei saa kohdella kuin kuolemaantuomittua”

Katrin tyttärellä on kasvanut riski sairastua syöpään: ”En halua, että hänen elämänsä kuluu huolehtimiseen”

Syövän sairastanut Hidasta elämää -sivuston perustaja Pekka ”Pequ” Nieminen: ”Vastoinkäymiset eivät ole sattumaa”