Työ ja raha

Suomalainen Alexander työskenteli pelastuslaivalla Välimerellä: ”Se tuntui sydämessä”

Alexander Uggla työskenteli viime syksynä laivalla, joka pelasti pakolaisia Välimerestä. Kolmen viikon aikana veden varasta poimittiin yli 500 ihmistä, joista kaikki eivät selvinneet. Synkimpänä hetkenä Alexander ei voinut muuta kuin itkeä.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Kuvat Pekka Holmström/Otavamedia

Alexander Uggla työskenteli viime syksynä laivalla, joka pelasti pakolaisia Välimerestä. Kolmen viikon aikana veden varasta poimittiin yli 500 ihmistä, joista kaikki eivät selvinneet. Synkimpänä hetkenä Alexander ei voinut muuta kuin itkeä.

Summeri pärähti soimaan kolmen aikaan aamuyöstä. Alexander Uggla, 34, havahtui repaleisesta unesta ja tunsi, miten adrenaliini hulvahti vereen. Nyt se viimein tapahtuu!

Hän pukeutui ripeästi: kumisaappaat, pelastusliivi, kypärä. Vielä kamera mukaan ennen kuin hän juoksi kannelle.

Marraskuinen yö Välimeren yllä oli tähtikirkas. Silti pimeys ympäröi pelastuslaiva Dignity I:stä kuin tiheä huppu. Oliko tuolla jossakin todella ihmisiä?

Pimeydestä alkoi kantautua ääniä. Pikkulapsi pärähti itkuun, kohta toinen. Puisen soutuveneen ääriviivat alkoivat erottua vasta, kun se oli ihan liki. Vene oli ääriään myöten täynnä ihmisiä.

Vesille laskettiin kaksi pientä moottorivenettä. Ne noukkivat kyytiin ensin lapset ja naiset, sitten miehet. Yhteensä heitä oli 26.

Sokkia seurasi ilo selviytymisestä

Lääkintätiimiläiset rauhoittelivat pelästyneitä lapsia sylissään, käärivät vilttejä kylmettyneiden ympärille ja antoivat käteen vesipullon. Samalla tehtiin pikakysely mahdollisista sairauksista ja pikaista hoitoa vaativista vammoista.

Kuukausien kokemuksella kaikki kävi nopeasti ja sujuvasti. Operaation ensimmäinen vaihe oli ohi varttitunnissa.

Pelastetut olivat sokissa eivätkä aluksi pystyneet puhumaan. Laivahenkilökunta sai toistaa moneen kertaan: ”Te olette turvassa, enää ei ole hätää”, ennen kuin joukko tyyntyi. Sitten kannella alkoi ilonpito. Ihmiset halasivat toisiaan: Me selvisimme! Me olemme elossa!

Alexander tallensi koko tapahtuman kamerallaan. Olo oli epätodellinen, tuntui kuin hän olisi keskellä seikkailuelokuvaa. Mutta tämä oli totta. Alexander oli auttamassa ihmisiä, jotka vaaransivat henkensä yrittäessään Välimeren yli Eurooppaan paremman elämän toivossa.

Tällaista työtä hän oli aina halunnut tehdä.

Tulikoe Utøyan saarella

Lintukoto. Sellainen oli Alexander Ugglan lapsuuden Tammisaari. Hänellä oli kaikki se, mitä Suomeen syntynyt lapsi pitää itsestäänselvyytenä: katto pään päällä, ruokaa riittävästi, mahdollisuus käydä koulua, leikkiä ja harrastaa.

Televisiota opettajavanhemmat pitivät turhana, mutta radio oli päällä lähes aina. Maailmalta kantautuneet uutiset Bosnian sodasta ja Ruandan kansanmurhasta saivat Alexanderin mietteliääksi jo varhain.

– Ymmärsin, että vaikka minulla ovat asiat hyvin, kaikilla ei ole. Ja sille pitäisi tehdä jotakin.

Seitsemänvuotiaana Alexander tiesi, mikä hänestä tulisi isona. Toimittaja. Siinä ammatissa hän pääsisi todistamaan uutistapahtumia omin silmin ja raportoimaan niistä muille. Jo opiskeluaikoina hän päätyi ensin radion, sitten television ruotsinkielisiin uutisiin ulkomaantoimittajaksi.

– Raportoin monista humanitäärisistä kriiseistä. Harmitti, että vaikka asia olisi ollut kuinka tärkeä, minulla oli yleensä korkeintaan kaksi minuuttia aikaa kertoa siitä.

Tulikokeeseensa nuori toimittaja joutui kesällä 2011, kun Utøyan saarella ammuttiin silmittömästi. Alexander matkusti paikan päälle ja raportoi sieltä kolmen päivän ajan suorissa lähetyksissä. Haastateltavat olivat sokissa, vihaisia ja peloissaan. Toimittajan piti hallita tunteensa.

Itku tuli ensimmäisen kerran vasta lentokentällä matkalla kotiin. Enää Alexander ei ollut työroolissa ja omille tunteille saattoi antaa tilaa. Varsinainen tunnehyöky tuli kuitenkin viikkoa myöhemmin.

– Kuvittelin, miltä niistä nuorista oli tuntunut, kun he juoksivat henkensä hädässä ampujaa pakoon. Mietin myös, miten olisin itse reagoinut. Olisinko paennut vai yrittänyt piiloutua? Ihmiselämä on niin hauras. Joskus pelastuminen voi olla kiinni metreistä tai sekunneista.

Kokemuksensa perusteella Alexander tiesi nyt, ettei hän mene paniikkiin kiperissäkään tilanteissa. Se vahvisti tunnetta siitä, että hän halusi tehdä muutakin kuin raportoida. Hän halusi auttaa.

Kun kutsu tuli, oli viikko aikaa valmistautua

Hetki koitti viime syksynä. Kaksi vuotta aiemmin Alexander oli saanut paikan Lääkärit ilman rajoja -järjestön tiedottajana Tukholmassa ja muuttanut lahden yli. Poikamieheltä se kävi helposti.

Työ tapahtui pääasiassa konttorissa, mutta Alexander oli ilmoittanut halukkuutensa osallistua käytännön avustustyöhön kriisialueilla. Lokakuussa tuli viimein viesti, jossa tiedusteltiin, olisiko hän valmis lähtemään Välimerelle jo viikon päästä. Alexander oli. Hän ryhtyi oitis pakkaamaan kameroita, tietokoneita ja av-laitteita.

– Kieltämättä myös hieman jännitti, miten pärjään laivassa. Minulla ei ole oikeastaan lainkaan kokemusta merillä olosta.

Maltalla Vallettan satamassa odotti pelastuslaiva Dignity I. Se on 50-metrinen alus, jossa työskentelee 20 hengen miehistö: kapteeni, merimiehiä, lääkäri, kaksi sairaanhoitajaa, logistikko, koordinaattori ja tulkki.

Pakolaisia ei etsitä summittaisesti. Laiva toimii Italian rannikkovartioston ohjauksessa, jonka komentokeskuksesta tilannetta seurataan herkeämättä. Kun satelliitti havaitsee merihädässä olevan aluksen, tieto lähtee Dignity I:n kapteenille.

Matka pelastusalueelle, kansainvälisille aluevesille Libyan edustalla, kesti liki kaksi vuorokautta. Sinä aikana Alexander teki hanttihommia, siivosi vessoja ja täytti ensiapukasseja, joihin sullottiin pyyhe, sukat, energiakeksejä ja vesipullo. Ja valmistautui henkisesti tulevaan.

Kolmantena yönä summeri viimein soi.

Pakolaiset olivat valmistautuneet kuolemaan

”Olin valmistautunut kuolemaan.” Tämän lauseen Alexander kuuli lähes jokaiselta pelastetulta, jopa teini-ikäisiltä nuorilta. He tiesivät, että vaarallinen merimatka saattaisi koitua kohtaloksi. Mutta kuolemakin oli parempi vaihtoehto kuin jäädä.

– Se tuntui sydämessä, Alexander sanoo.

Kun ensimmäiset laivaan nostetut pakolaiset ymmärsivät olevansa turvassa ja rauhoittuivat, Alexander sai tulkin välityksellä kuulla heidän tarinansa. Syyrialainen perhe, johon kuuluivat veljekset vaimoineen ja lapsineen, oli lähtenyt kolmisen vuotta sitten sisällissodan runtelemasta kotimaastaan Libyaan, jossa yrittivät päästä uuteen alkuun.

– Libya osoittautui kuitenkin ulkomaalaisille äärimmäisen vaaralliseksi paikaksi. Heillä oli jatkuva riski joutua väkivallan uhreiksi. Ainoa tie päästä pois oli yrittää Välimeren yli Eurooppaan. He maksoivat usean tuhannen dollarin summan salakuljettajalle, joka hommasi huteran puualuksen.

Matkaan oli lähdetty auringon laskiessa. Siinä vaiheessa, kun Dignity I paikansi heidät merestä, polttoaine oli loppu ja he olivat ajelehtineet tuulen mukana jo useamman tunnin.

– Oli pienestä kiinni, että heidät havaittiin.

”Meidän piti edetä varoen”

Niiden kolmen viikon aikana, jotka Alexander vietti pelastusaluksella, merestä poimittiin 517 ihmistä. Syyrialaisten lisäksi väkeä oli Sudanista, Eritreasta, Nigeriasta, Gambiasta ja Tšadista. Osa pakeni sotaa, osa nälänhätää. Jotkut olivat joutuneet vainon ja väkivallan uhreiksi.

Pelastetuilla oli valtava tarve kertoa tarinansa: mistä he olivat lähtöisin ja mitä he olivat joutuneet kokemaan pakomatkansa aikana.

– Olimme ensimmäiset ihmiset pitkään aikaan, jotka kysyivät heiltä ”kuinka voit?”. Näennäisesti tavanomainen kysymys sai joidenkin kyyneleet valumaan. Meidän piti edetä todella varoen.

Pakolaisten kanssa rupateltiin myös jalkapallosta ja musiikista, huolista ja unelmista. Joku haaveili tulevansa lääkäriksi, toinen sairaanhoitajaksi, kolmas opettajaksi. Kaikki ikävöivät kotimaahan jääneitä sukulaisiaan ja ystäviään.

Keskusteluissa konkretisoitui, kuinka samanlaisia ihmiset ovat kaikkialla maailmassa. Nuoret seuraavat samoja nettisivuja, ovat Facebookissa ja kuuntelevat samanlaista musiikkia.

Ja silti niin erilaisia. Näillä ihmisillä ei ollut muuta omaisuutta kuin yllään olevat vaatteet. Elämä oli kirjaimellisesti aloitettava tyhjästä.

– Meille on itsestäänselvyys, että olemme hengissä huomennakin. Tiedämme, että jos joudumme pulaan, yhteiskunta tulee avuksi. Heillä ei ole sellaista turvaa.

Dignity I on pakolaisille vasta ensimmäinen etappi. Alus kuljettaa heidät Italiaan vastaanottokeskuksiin odottamaan turvapaikkahakemuksen käsittelyä. Kaikki eivät selviä edes niin pitkälle.

Sinä iltana itkin

Sinä sunnuntai-iltapäivänä meri velloi vaahtopäinä. Kun Dignity I ehti hälytyspaikalle, aallot pyyhkivät uppoamassa olevan aluksen yli. Noin 30:lle tarkoitettuun kumiveneeseen oli ahtautunut 136 ihmistä.

Ensin heille lähettiin pelastusliivit. Jos paniikki pääsisi valloilleen ennen kuin kaikki ovat ehtineet pukeutua liiveihin, vene saattaisi kaatua.

Juuri, kun liivit oli saatu päälle, vene romahti. Alexander seurasi kannelta, miten aallot heittelivät veden varaan joutuneita. Silti kaikki saatiin poimittua turvaan reilussa varttitunnissa. Sitten tuli tieto, että kumiveneeseen oli jäänyt neljä nuorta miestä tajuttomina. Myös heidät noudettiin.

Lääkintätiimi yritti elvyttää miehiä, turhaan. He olivat ilmeisesti liukastuneet kumiveneessä ja saaneet keuhkoihinsa sekä merivettä että bensiiniä. Nuorukaiset kuolivat siinä, Alexanderin jalkojen juuressa.

– Olin aikaisemmin nähnyt joitakin vanhoja sukulaisia kuolleena arkussa, mutta tämä oli erilaista. Näiden nuorten miesten kuolema oli niin sattumanvarainen ja turha.

Kukaan ei tiennyt, keitä vainajat olivat ja mistä he olivat lähtöisin. Heidät sullottiin valkoisiin ruumispusseihin, joihin kirjoitettiin tussilla ’tuntematon mies’ sekä oletettu ikä ja kuolinsyy. Läheiset tulevat tuskin koskaan tietämään, mitä heille tapahtui.

– Päällimmäinen tunne oli hirvittävä pettymys siitä, ettemme pystyneet pelastamaan heidän henkeään.

Sinä iltana hytissään Alexander itki.

”Olen yrittänyt kääntää syyllisyyden kiitollisuudeksi”

Kolmen viikon pestin jälkeen koitti paluu Tukholmaan. Alexander avasi pikkuyksiönsä oven Södermalmilla, purki matkalaukkunsa, laittoi pesukoneen pyörimään. Tuijotteli ikkunasta alkutalven harmaata maisemaa. Olo oli taas epätodellinen. Hän oli kotona, turvassa, mutta Välimerellä ihmiset taistelivat yhä hengestään.

Vieläkin, yli kolme kuukautta myöhemmin, Alexander tuntee elävänsä kahden maailman välissä. Työpäivät kuluvat arjen rutiineissa, mutta illalla ennen nukkumaanmenoa pelastusaluksella kohdatut ihmiset palaavat mieleen: 16-vuotias poika Bangladeshista, joka oli lähtenyt työn toivossa Libyaan, joutunut siepatuksi ja päätynyt vankilaan. Kolmekymppinen nigerialainen nainen, joka oli saanut työtä siivoojana Libyassa, mutta ei väkivallan pelossa uskaltanut liikkua kaduilla.

Mitähän heille kuuluu nyt? Ovatko he saaneet turvapaikan ja päässeet uuden elämän alkuun?

Alexander on purkanut kokemuksiaan kollegojen ja järjestön psykologin kanssa. Vaikein tunne on ollut syyllisyys: Miksi juuri minä olen etuoikeutettu? Miksi minä saan elää vapaana? Miksi minä voin matkustaa melkein minne tahansa, kun niitä, jotka pakenevat sotaa ja väkivaltaa, ei päästetä Eurooppaan?

– Olen yrittänyt kääntää syyllisyyden kiitollisuudeksi siitä, että olen saanut kasvaa turvallisissa oloissa. Jos pystyn vaikuttamaan siihen, että joku toinen saa saman turvallisuuden tunteen, olen ollut muuttamassa maailmaa ainakin piirun verran parempaan suuntaan.

Olisiko Alexander valmis lähtemään avustustyöhön uudestaan? Totta kai, koska tahansa.

– Olen nähnyt miten paljon lääkärimme ja sairaanhoitajamme saavat aikaan pienilläkin resursseilla. Näissä hommissa tapaa mahtavia tyyppejä – idealisteja, jotka ovat valmiita tekemään hurjasti työtä ajattelematta omia etujaan. Heidän joukossaan on tilaa myös tällaiselle vähän hiljaisemmalle suomalaiselle.

Julkaistu Annassa 13/2017.

Lue myös:

Suomalaisäiti ja tytär lähtivät avustustyöhön: kranaatit tai koti-ikävä eivät pelota

Espoolaislääkäri teki vapaaehtoistyötä Brasiliassa: ”Riipaisi huomata, ettei köyhillä lapsilla ole mitään arvoa”

Päivi Storgård kotiuttaa turvapaikanhakijoita avomiehensä kanssa: ”Minä olen heille se puuttuva äiti”

X