Voiko syömishäiriöstä parantua?
Syömishäiriöistä vakavimpaan eli anoreksiaan arvioidaan sairastuvan noin prosentin väestöstä. On kuitenkin vaikea arvioida kuinka suuri osa naisista kärsii elämänsä jossain vaiheessa jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Varmaa on vain se, että heitä on liian monta.
Syömishäiriöistä voi kuitenkin parantua. Iiris ja Pinja kertovat kokemuksistaan.
Ympäristön nopea puuttuminen auttoi
Iiriksen 33, anoreksia alkoi kesällä, jolloin hän täytti kolmetoista vuotta. Hän oli jatkuvasti liikkeessä: juoksi, ui, teki ulkotöitä, punnersi tai teki vatsalihasliikkeitä.
Hänen painonsa putosi muutamassa kuukaudessa 20 kilogrammaa, mikä oli hälyttävää, koska lähtöpaino oli normaali. ”Alkuun söin vähän ja superterveellisesti, mutta aika nopeasti aloin syödä pelkkiä kasviksia.”
Iiris piti huolta, ettei ollut ruoka-aikana kotona. Hän valehteli, että oli syönyt toisaalla. ”Yritin peittää laihuuttani kerrospukeutumisella. Välttelin myös sukulaisten näkemistä, koska pelkäsin, että ulkoinen muutokseni nousisi päivittelyn aiheeksi.”
Tilanne äityi muutamassa kuukaudessa aika pahaksi. Joku kävi vihjaamassa asiasta kouluterveydenhoitajalle, joka puuttui tilanteeseen. Iiris oli huojentunut, koska hän oli itsekin säikähtänyt muutosta. Hän noudatti terveydenhoitajan lihotusohjelmaa säntillisesti. Fyysinen toipuminen alkoi nopeasti sairastumisen jälkeen.
Anoreksiaa seurasi kuitenkin bulimia-vaihe. Iiris oli tuolloin jo normaalipainoinen ja siinä mielessä ”parantunut”, mutta hän ei vieläkään hyväksynyt painoaan.
”Oksensin muutamia kertoja viikossa, kun olin mielestäni syönyt liikaa. Joskus oksensin useita kertoja päivässä. En kuitenkaan enää laihtunut, vaan paino pysyi normaalimitoissa.”
Bulimia loppui noin 18-vuotiaana. 20-vuotiaana Iiris muistaa oksennelleensa vielä satunnaisesti. ”En sanoisi sitä kuitenkaan enää bulimiaksi, vaan totutun tavan satunnaiseksi esiintymiseksi ”erikoistilanteessa”.
Kun Iiris sairastui, edessä oli jännittävä yläasteelle siirtyminen. Hänen mukaansa vahvin syy sairastumiseen oli kuitenkin yleinen riittämättömyyden, huonommuuden ja perustavanlaatuinen yksinäisyyden tunne, joita hän ei tuossa vaiheessa vielä tunnistanut.
Iiris kertoo olleensa anoreksian puhkeamisen aikoihin erittäin sulkeutunut, vaikkakin seurallinen.
”Koin, ettei minulla ollut naisen mallia, johon samaistua. En tiennyt millainen nainen olla. Anoreksia ei ratkaissut itse ongelmaa, mutta siirsi huomioni toisaalle.”
Iiris kokee, että hänen neuroottinen ja omaan itseensä kääntynyt itsetuhoinen käytöksensä helpottivat hänen ahdistustaan.
”Persoonallisuuteni tuki neuroottista käytöstä: olin ehdoton, tunnollinen, kiltti ja helppo. Oman vartalon kautta kapinoiminen oli minulle sopiva tapa oirehtia.”
Iiriksen mukaan syömishäiriöstä voi parantua. Hänet pelasti ympäristön nopea puuttuminen asiaan. ”Minulle ei ennättänyt syntyä syömishäiriöisen ”valheellista” ja pinttynyttä ajattelumallia. Muistan kuinka yläasteikäisenä pohdin, mahdanko enää koskaan päästä irti piinaavista ajatuksistani. Ajattelin koko ajan energian kuluttamista. Se aika oli hyvin kapeaa ja rajoittunutta.”
Iiriksen toipumiseen vaikutti hänen sairaudentuntonsa. Hän ymmärsi ottaa apua vastaan. Lopulliseen toipumiseen vaikutti lapsuuden ja nuoruuden asioiden läpikäyminen.
29-vuotiaana Iiris huomasi suhtautuvansa normaalisti ruokaan, liikuntaan ja omaan vartaloonsa. Enää hänellä ei ole syömishäiriöisen ajatusmalleja. Eikä hän ole oksentanut kymmeneen vuoteen.
”Laihduttaminen on minulle edelleen superhelppoa, ja yleensä laihdutan heti, jos housut kiristävät. Oletan, että tämä neuroottisen helppo asenne laihtumiseen on perintöä tuosta sairaudesta. En kuitenkaan enää pelkää, että homma karkaisi käsistä.”
Syömishäiriö muistona mielessä
Myös Pinjan 36, anoreksia alkoi noin 14-vuotiaana.
”En halunnut kasvaa isoksi. Harrastin voimistelua ja niissä ympyröissä oirehtiminen oli tavallista.”
Tilanne ei paljastunut Pinjan perheelle tai muulle lähipiirille. Vaikka hänen hiuksensa ohenivat ja kuukautiset eivät koskaan alkaneet, hän näytti hoikalta ja kauniilta nuorelta naiselta, ei luurangolta.
Myös Pinjan anoreksia jäi aika pian, mutta bulimia pysyi ja vain kiristi otettaan. ”Elin syödäkseni. Koko elimistöni oli sekaisin. Ahmin ja oksensin koko ajan. Meni vuosia, että olin oksentamatta vain yhden päivän.”
Tämä aika vei Pinjan elämästä 15 vuotta.
Kolmikymppisenä hän koki olevansa todellisessa umpikujassa. ”En nähnyt mahdollisuutta jatkaa elämää. Raha-asiat olivat pahasti solmussa, elämäni pyöri ruuan ympärillä, vaikka työ- ja kotikulissit pysyivätkin pystyssä.”
Pinja hakeutui työpaikkalääkärille. Ensimmäinen lääkäri vain ihmetteli voiko niin hyvännäköisellä naisella olla ongelmaa. Seuraava naislääkäri näki Pinjan hädän ja antoi lähetteen syömishäiriöpoliklinikalle. Aika lääkärikäynnin ja lähetteen saamisen välillä oli yksi Pinjan elämän pisimmistä ja vaikeimmista.
”Toipumisen alussa retkahtelin pitkään, niin kuin alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä retkahtelee. Vasta nyt, seitsemän vuoden jälkeen toipumisen alkamisesta, elimistöni tuntuu toimivan suhteellisen normaalisti.”
Pinjan mielestä on turhaa miettiä sairastumisen syitä. Tärkeintä on keskittyä löytämään keino parantua.
”Totta kai perfektionismini, voimistelu-harrastukseni, sairastapaus perheessä ja sisarukseni kuolema saattavat vaikuttaa, mutta asia ei ole mielestäni niin yksinkertainen. Jo lapsena olin jollakin tapaa ulkopuolinen. Häiriön myötä vaan korostui, että olen pärjääjä, enkä halua aiheuttaa kenellekään vaivaa tai huolta. Siksi piilotin ongelmani. Pitkään myös itseltäni.”
Myös Pinja on sitä mieltä, että syömishäiriöstä voi parantua.
”Mutta vain kovalla halulla. Mielestäni riittää, että oppii elämään historiansa kanssa ja hyväksymään, että suhde ruokaan on ollut vaikea, ja voi joiltain osin pysyä sellaisena aina. Mutta kultaiseen keskitiehen on kaikilla mahdollisuus.”
Syömishäiriö on muistona mielessä.
”Syön edelleen aika terveellisesti. Ja saan edelleen joskus nautintoa siitä, että tunnen nälkää.”
Oksentelun myötä Pinjan hampaiden kiille lähti. Myöskään hiukset eivät koskaan palanneet yhtä tuuheiksi kuin ne joskus olivat. ”Mutta ne ovat pieniä asioita. Olen selvinnyt. Tunnen edelleen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että olen vapaa siitä helvetistä.”
Teksti: Niina Rapo-Puustinen
Kommentit
Itekki oon ikävä kyllä sairastanu Anoreksian. 🙁 Kaikki alkoi siitä, kun olin vasta 4 luokalla, (eli olin 10 vuotias.) Minua haukuttiin läskiksi, lihavaksi, yms.. Olin syvässä masennuksessa, ja aloin uskomaan siihen, vaikka olin normipainoinen, en kylläkään nähnyt itaeäni tarpeeksi laihana. Aloin treenaamaan ahkerasti jokapäivä, välttelin ruoka-aikoja valehtelemalla, ja en syönyt paljon mitään koko päivässä. Huomasin nopeasti tuloksia peilissä, ja olin joka aamu silleen, ”Whoa, mähän oon laihtunu…” ja jatkoin ruoan välttelemistä. Pudotin nopeasti 5kg ja olin vain 27kg painava, aloitin 32kg :/ olin aika vakavassa tilassa. Itkin joka ilta vaihteeksi sitä, että miksi menin tekemään niin typerästi. Onneksi kaverini, Vanhempani, Sisareni, ja Sukulaiseni huomasivat sen ajoissa, niin sain vielä elämäntyylin kääntymään takaisin normaaliksi. <3
Kommentit
Minä sairastuin bulimiaan 14-vuotiaana. Sitä kesti kolmetoista vuotta. Vajaa parikymppisenä yritin hakea apua, mutta se ei ollut helppoa vielä 80-luvulla. Kun vihdoin sain kerättyä uskallusta ja ääni täristen soitin terveyskeskukseen, vastaanottovirkailija vastasi pyyntööni päästä lääkärille: ”Minusta tuntuu, että sinä pystyt itse parhaiten hoitamaan tämän ongelman”. Meni todella kauan ennen kuin hain apua uudestaan.
Minut paransi se, että aloin odottaa ensimmäistä lastani. Muistan aivan selvästi joulukuun kuudennen päivän illan vuonna 1993, kun oksentaessani yhtäkkiä tajusin ja tunsin, että nyt tämä loppui. Se on ohi. Olen terve. Ja se toisaan loppui – kuin seinään ja kertaheitolla. Olin jo vuosikausia ollut aivan kauhuissani, että eikö tämä koskaan lopu. Enkö enää ikinä voi ja osaa syödä ja nauttia ruuasta vilpittömin mielin ja hyvällä omallatunnolla. Vasta raskaus sai minut hyväksymään itseni ja kroppani. Tunne oli taivaallinen.
Nyt oma tyttäreni on kolmetoistavuotias hoikka pitkä tyttö, mutta hänkin on jo ehtinyt surra sitä, kuinka ”läski” hän on. Otan puheet hyvin vakavasti. Niin vakavasti, että olemme keskustelleet yhdessä asiasta koululääkärin kanssa. Suhtautuminen on ollut erittäin asiallista ja auttavaa – toisin kuin omalla kohdallani aikoinaan. Teen kaikkeni, ettei oma lapseni joutuisi elämään syömishäiriön kanssa. Se jos mikä on ajan ja elämän haaskausta.
On helpottavaa lukea vanhempien kokeneempien ihmisten parantumiskertomuksia. Tuntuu siltä, että omakohtaisesti edes totalitaarisempi terveys on vain saavuttamattomissa olevaa luksusta. Arvostan niin vahvoja ihmisiä, joilla moinen kokemus on taka-alalla ja jo vain osa menneisyyttä.
Taustalla on anoreksiaa ja bulimiaa ilman ahmimisosaa; ensimmäiset kokemukset asiasta n. 5. vuoden takaa, mutten taida enempää selitellä, sillä en halua että kukaan vaivautuu psykologisoimaan asiaa. Olin 3 viikkoa letkuissa sairaalassa anoreksian jäljiltä ja sieltä päästyäni päätin parantua läheisteni takia, koska en halunnut enää aiheuttaa kellekään murhetta. ”Paraninkin” äkkiä, mutta koska tahdonvoimani perustui muiden eikä itseni
hyvinvointiin, kaikesta paranemisen eteen tehdystä työstä oli todellisuudessa minulla aika vähän mitään apua. Sairaalahoidon jälkeisestä ”mielenhoidosta” pääsee valitettavan helposti järkipelillä eroon. Nykyään elän asian suhteen kulissimaista elämää. Mitään ONGELMAAHAN ei ole, mutta todellisuudessa asiat ovat toisin. Olisi ihanaa elää päivä ajattelematta sitä mitä syö jos syö ja miten paljon pitäisi liikkua laihtuakseen edes hieman lisää. Aion kyllä pyytää apua, mutta apukin on ahdistavaa kun ei uskalla myöntää, että ongelmia ehkä vielä on. Enkä tiedä miten sen tasapainon ilman apuakaan pystyisi löytämään. Kaiken pitäisi olla anonyymiä ja normaalielämää rajoittamatonta. Jos teillä jo asian jollain tapaa syrjäyttäneillä on antaa neuvoja asiaan niin olisi kyllä mukava lueskella. En haluaisi enää pilata elämääni sen enempää mitä olen jo ehtinyt pilaamaan.
Ja jos joku sh:n tai sh:öön liitettävissä olevien ajatusten kanssa kamppaileva lukee tekstin; Ymmärrä miten pitkät seuraukset asioilla on ja ota apu vastaan itsesi takia. Valehtelet itsellesi jos väität voivasi hyvin. Älä odota niin kauan, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut ja olet tuhlannut omaa rajallista elämääsi enää yhtään enempää sairastamiseen.
Ja jos joku vanhempi tai läheinen, jonka lapsi/tuttava omaa sh:n piirteitä lukee tämän; PUUTU asiaan HETI,väärin ei ole puuttua vaan olla puuttumatta. Parantuminen on vuosia kestävä asia eikä avun tarve lopahda kuin seinään siinä vaiheessa kun psykologi/psykiatri/ravintoterapeutti tms. myöntää luvan olla käymättä. Sh- tai syömis-aiheen arkaluontoisuuskin on ihan OIKEASTI iso juttu siitä kärsivälle/kärsineelle. ÄLÄ VERTAA sairastavaa toisiin sairastaviin tai muihin millään tapaa, edes jos sairastava itse tekisi niin. Älä stereotypioi ja Harkitse mitä kirjallisuutta tms. suosittelet…Muutakin sanottavaa olisi…
Itse en voi koskaan saada lapsia ainakaan ilman hed. hoitoa tms. Ja vaikka se olisikin mahdollista jonain päivänä, uskon että raskauden tuomat mahd. kilot ja pakollinen, terveellinen, ja tarpeeksi riittävä ravinnonsaanti raskauden ja imetyksen aikana aiheuttaisivat liikaa ahdistusta käsiteltäväksi. Haluaisin ja olen aina halunnut saada lapsia. Tätä mm. tarkoitan sillä, kun kehotan tajuamaan miten pitkät seuraukset asioilla on. Ihminen on kykeneväinen tulemaan raskaaksi +- 40 v. ja se, että leikkii muutamankin vuoden terveydellään liiaksi saattaa nollata nuo vuodet pysyvästi…
Kiitos ja tsemppiä elämään niille, jotka tekstin ehkä jaksavat lukea.
Sairastuin anoreksiaan 15-vuotiaana. Kaikki alkoi pienestä laihdutuskuurista, joka lähti käsistä. Laihduin ja laihduin. Kun 19-vuotiaana halusin lähteä maailmalle, äiti sanoi, että et lähde minnekään, elet paina viisi kiloa enemmän. Halu nähdä maailmaa oli suuri, päätin lihota. Onnistuin.
Palattuani maailmalta kilot ovat karisseet.
Paraneeko ihminen tästä koskaan todella? En usko. Yleensä kaikki on tosi hyvin, en ajattele ruokaa paljoakaan. Mutta kun menee huonosti, kaikki tulee takaisin. Tekee mieli laihtua, tuntea hyvää oloa nälästä, nauttia kontrollista.
itse olen sairastanut anoreksiaa,olin 14 vuotias kun huomasin hei minulla on tossa ja tossa jenkka kahva..painoin silloin viellä 56kg ja aloitin laihutus kuurin ,ajattelin että 50-51kg olisi sopiva no sain laihutettuu siihen, sitten meni terveyskin huonoo kuntoo ruoka ei maistunnu,sitten yleiskunto meni jäin kipeeksi mulla oli 4 eri tautii samaa aikaa,olin noin 2-3vk kipeä paino tippui ja tippui no painoin sen jälkee 45kg.
sitten huomasin hei mä alan näyttää aikas hyvältä omasta mielestä…sitten olin parantunu pääsin kouluu lähtee ja kun tulin kouluun kaikki vain katsoi ja muistan kun ihmiset sanoi mitä ihmettä mulle on tapahtun vaatteet roikku päällä…sitten olin normaalisti käynny koulua joku pari viikkoa niin huomasin että hei mä alan lihoamaan takasin omaa entisee vartaloo no minäpä kävin sitte laihuttaa lisää sain laihutettuun itseni 40kg…olin koko ajan väsyny en syönny koulussa ..en kotona..mulle riitti pari voi leipää päivässä ei ollut nälän tunnetta ollenkaan..muistan kun kaverit aina kutsui heille syömään,mutta en syönny vaan join vieressä…ensi reaktio tuli kavereilta.sitten kerran opettaja huomasi yhdellä liikunta tunnilla minulla oli iso t-paita päällä ja löysät housut päällä ja meillä oli lentopalloo ollut ja käytiin verkkoja riisuu pois ja minulta paita nous ylös päin ja opettaja näki minun kylki luut ja hän repäisi omaan toimistoon minut ja huusi minulle että minulta on liikunta tunnit kielletty,että se näki missä kunnossa olen että se ei haluu nähdä hänen tunnillla minua enää kunnes olen parantunu.
ja siintä hän sitte passitti terkkarille mut ja painoa mitattii paino oli 39kg ja silloin hän soitti lääkärille että tälläinen ja tälläinen tapaus,jouduin äitini kanssa käymään sitte lääkärin vastaan otolla ja lääkäri sanoi että tää neiti pitäisi ottaa nyt sairaalan sisään ja mä itkin ja itkin en halua että lupaan syödä tehdä ihan mitä vaan ja lihottaa mutta sairaalaan en halua..ja se meni läpi.no tästä etiä päin alkoi painoa tulla vähä lisään,noin 7kk:ssa 5-6kg sain nostettuu painoa takas päin,mutta omassa mielessä näin koko ajan että olen läski,lihava,vasten mielinen.
olin 17ja puol sitten tapasin minun miehen ja ja painoa tuli lisää 5kg kun mies käytti hienoissa rafloissa ja koko ajan ylisti minua ja kertoi miten nätti ja ihana olen niin olin unohtanu itseni mollaamisen.sitten oltiin oltu noin melkeinvuoden yhdessä niin jäin raskaaksi ja raskaus aikana tuli 20kg lisää painoa painoin sitten 70kg ja synnytyksessä lähti 7kg pois.mutta sitten masennuin uudestaan synnytyksen jälkee ja tällä kertaa lihoin painoin pitkää 72kg ja söin vaan ja mökötin ja huono oma tunto ja näin kuinka lihava olen ja söin silti lisää…sitten meni noin2 vuotta kun säin itseni laihutettuun 53kg ja nyt tällä hetkellä olen taas raskaana ja painan 56kg ja raskaus viikkoja on 27.ja on taas tullu se tunne että vitsi mä oon läski,mut en saa ajatella näin olen raskaana,en tiedä tämä on yhtä kamppailua ollut koko ajan olen nyyten 20v(kohta21)
(tää oli tällänen lyhyt tarina..toivottavasti saitte jotain selvää mun textistä,)
t.epätoivoinen äippä
Itekki oon ikävä kyllä sairastanu Anoreksian. 🙁 Kaikki alkoi siitä, kun olin vasta 4 luokalla, (eli olin 10 vuotias.) Minua haukuttiin läskiksi, lihavaksi, yms.. Olin syvässä masennuksessa, ja aloin uskomaan siihen, vaikka olin normipainoinen, en kylläkään nähnyt itaeäni tarpeeksi laihana. Aloin treenaamaan ahkerasti jokapäivä, välttelin ruoka-aikoja valehtelemalla, ja en syönyt paljon mitään koko päivässä. Huomasin nopeasti tuloksia peilissä, ja olin joka aamu silleen, ”Whoa, mähän oon laihtunu…” ja jatkoin ruoan välttelemistä. Pudotin nopeasti 5kg ja olin vain 27kg painava, aloitin 32kg :/ olin aika vakavassa tilassa. Itkin joka ilta vaihteeksi sitä, että miksi menin tekemään niin typerästi. Onneksi kaverini, Vanhempani, Sisareni, ja Sukulaiseni huomasivat sen ajoissa, niin sain vielä elämäntyylin kääntymään takaisin normaaliksi. <3
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous