Hyvinvointi

Voiko syömishäiriöstä parantua?

Teksti:
Anna.fi
Syömishäiriö

Syömishäiriöistä vakavimpaan eli anoreksiaan arvioidaan sairastuvan noin prosentin väestöstä. On kuitenkin vaikea arvioida kuinka suuri osa naisista kärsii elämänsä jossain vaiheessa jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Varmaa on vain se, että heitä on liian monta.

Syömishäiriöistä voi kuitenkin parantua. Iiris ja Pinja kertovat kokemuksistaan.

Ympäristön nopea puuttuminen auttoi

Iiriksen 33, anoreksia alkoi kesällä, jolloin hän täytti kolmetoista vuotta. Hän oli jatkuvasti liikkeessä: juoksi, ui, teki ulkotöitä, punnersi tai teki vatsalihasliikkeitä.

Hänen painonsa putosi muutamassa kuukaudessa 20 kilogrammaa, mikä oli hälyttävää, koska lähtöpaino oli normaali. ”Alkuun söin vähän ja superterveellisesti, mutta aika nopeasti aloin syödä pelkkiä kasviksia.”

Iiris piti huolta, ettei ollut ruoka-aikana kotona. Hän valehteli, että oli syönyt toisaalla. ”Yritin peittää laihuuttani kerrospukeutumisella. Välttelin myös sukulaisten näkemistä, koska pelkäsin, että ulkoinen muutokseni nousisi päivittelyn aiheeksi.”

Tilanne äityi muutamassa kuukaudessa aika pahaksi. Joku kävi vihjaamassa asiasta kouluterveydenhoitajalle, joka puuttui tilanteeseen. Iiris oli huojentunut, koska hän oli itsekin säikähtänyt muutosta. Hän noudatti terveydenhoitajan lihotusohjelmaa säntillisesti. Fyysinen toipuminen alkoi nopeasti sairastumisen jälkeen.

Anoreksiaa seurasi kuitenkin bulimia-vaihe. Iiris oli tuolloin jo normaalipainoinen ja siinä mielessä ”parantunut”, mutta hän ei vieläkään hyväksynyt painoaan.

”Oksensin muutamia kertoja viikossa, kun olin mielestäni syönyt liikaa. Joskus oksensin useita kertoja päivässä. En kuitenkaan enää laihtunut, vaan paino pysyi normaalimitoissa.”

Bulimia loppui noin 18-vuotiaana. 20-vuotiaana Iiris muistaa oksennelleensa vielä satunnaisesti. ”En sanoisi sitä kuitenkaan enää bulimiaksi, vaan totutun tavan satunnaiseksi esiintymiseksi ”erikoistilanteessa”.

Kun Iiris sairastui, edessä oli jännittävä yläasteelle siirtyminen. Hänen mukaansa vahvin syy sairastumiseen oli kuitenkin yleinen riittämättömyyden, huonommuuden ja perustavanlaatuinen yksinäisyyden tunne, joita hän ei tuossa vaiheessa vielä tunnistanut.

Iiris kertoo olleensa anoreksian puhkeamisen aikoihin erittäin sulkeutunut, vaikkakin seurallinen.

”Koin, ettei minulla ollut naisen mallia, johon samaistua. En tiennyt millainen nainen olla. Anoreksia ei ratkaissut itse ongelmaa, mutta siirsi huomioni toisaalle.”

Iiris kokee, että hänen neuroottinen ja omaan itseensä kääntynyt itsetuhoinen käytöksensä helpottivat hänen ahdistustaan.

”Persoonallisuuteni tuki neuroottista käytöstä: olin ehdoton, tunnollinen, kiltti ja helppo. Oman vartalon kautta kapinoiminen oli minulle sopiva tapa oirehtia.”

Iiriksen mukaan syömishäiriöstä voi parantua. Hänet pelasti ympäristön nopea puuttuminen asiaan. ”Minulle ei ennättänyt syntyä syömishäiriöisen ”valheellista” ja pinttynyttä ajattelumallia. Muistan kuinka yläasteikäisenä pohdin, mahdanko enää koskaan päästä irti piinaavista ajatuksistani. Ajattelin koko ajan energian kuluttamista. Se aika oli hyvin kapeaa ja rajoittunutta.”

Iiriksen toipumiseen vaikutti hänen sairaudentuntonsa. Hän ymmärsi ottaa apua vastaan. Lopulliseen toipumiseen vaikutti lapsuuden ja nuoruuden asioiden läpikäyminen.

29-vuotiaana Iiris huomasi suhtautuvansa normaalisti ruokaan, liikuntaan ja omaan vartaloonsa. Enää hänellä ei ole syömishäiriöisen ajatusmalleja. Eikä hän ole oksentanut kymmeneen vuoteen.

”Laihduttaminen on minulle edelleen superhelppoa, ja yleensä laihdutan heti, jos housut kiristävät. Oletan, että tämä neuroottisen helppo asenne laihtumiseen on perintöä tuosta sairaudesta. En kuitenkaan enää pelkää, että homma karkaisi käsistä.”

Syömishäiriö muistona mielessä

Myös Pinjan 36, anoreksia alkoi noin 14-vuotiaana.

”En halunnut kasvaa isoksi. Harrastin voimistelua ja niissä ympyröissä oirehtiminen oli tavallista.”

Tilanne ei paljastunut Pinjan perheelle tai muulle lähipiirille. Vaikka hänen hiuksensa ohenivat ja kuukautiset eivät koskaan alkaneet, hän näytti hoikalta ja kauniilta nuorelta naiselta, ei luurangolta.

Myös Pinjan anoreksia jäi aika pian, mutta bulimia pysyi ja vain kiristi otettaan.  ”Elin syödäkseni. Koko elimistöni oli sekaisin. Ahmin ja oksensin koko ajan. Meni vuosia, että olin oksentamatta vain yhden päivän.”
 
Tämä aika vei Pinjan elämästä 15 vuotta.

Kolmikymppisenä hän koki olevansa todellisessa umpikujassa.  ”En nähnyt mahdollisuutta jatkaa elämää. Raha-asiat olivat pahasti solmussa, elämäni pyöri ruuan ympärillä, vaikka työ- ja kotikulissit pysyivätkin pystyssä.”

Pinja hakeutui työpaikkalääkärille. Ensimmäinen lääkäri vain ihmetteli voiko niin hyvännäköisellä naisella olla ongelmaa. Seuraava naislääkäri näki Pinjan hädän ja antoi lähetteen syömishäiriöpoliklinikalle. Aika lääkärikäynnin ja lähetteen saamisen välillä oli yksi Pinjan elämän pisimmistä ja vaikeimmista.

”Toipumisen alussa retkahtelin pitkään, niin kuin alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä retkahtelee. Vasta nyt, seitsemän vuoden jälkeen toipumisen alkamisesta, elimistöni tuntuu toimivan suhteellisen normaalisti.”

Pinjan mielestä on turhaa miettiä sairastumisen syitä. Tärkeintä on keskittyä löytämään keino parantua.

”Totta kai perfektionismini, voimistelu-harrastukseni, sairastapaus perheessä ja sisarukseni kuolema saattavat vaikuttaa, mutta asia ei ole mielestäni niin yksinkertainen. Jo lapsena olin jollakin tapaa ulkopuolinen. Häiriön myötä vaan korostui, että olen pärjääjä, enkä halua aiheuttaa kenellekään vaivaa tai huolta. Siksi piilotin ongelmani. Pitkään myös itseltäni.”

Myös Pinja on sitä mieltä, että syömishäiriöstä voi parantua.

”Mutta vain kovalla halulla. Mielestäni riittää, että oppii elämään historiansa kanssa ja hyväksymään, että suhde ruokaan on ollut vaikea, ja voi joiltain osin pysyä sellaisena aina. Mutta kultaiseen keskitiehen on kaikilla mahdollisuus.”

Syömishäiriö on muistona mielessä.

”Syön edelleen aika terveellisesti. Ja saan edelleen joskus nautintoa siitä, että tunnen nälkää.”

Oksentelun myötä Pinjan hampaiden kiille lähti. Myöskään hiukset eivät koskaan palanneet yhtä tuuheiksi kuin ne joskus olivat. ”Mutta ne ovat pieniä asioita. Olen selvinnyt. Tunnen edelleen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että olen vapaa siitä helvetistä.”

Teksti: Niina Rapo-Puustinen

X