Hyvinvointi

Yksin oleminen ja sen ihanuus – Kalenteri sai kenkää

Teksti: Ninni

Hiljaisuutta, verkkaisia askareita, rentoutumista, omien ajatusten kuulemista – yksin oleminen tekee hyvää ja rauhoittaa. Kiitos ei aikatauluille, täyteen buukatuille viikonlopuille, eri menojen yhdistämiselle ja ystävien näkemiselle liukuhihnameiningillä. Rauhoittuminen, aidosti vapaa aika ja yksinolo antavat tilan ajatuksille, rauhoittavat ja mahdollistavat piristävät ex tempore -menot.

Yksin oleminen ja sen ihanuus

Kalenterisi on tupaten täynnä eri sorttisia menoja: on harrastuksia, vapaaehtoistoimintaa, aikataulutettua kahvittelua ystävien kanssa, juhlia, käyntejä sukulaisten luona ja niin edelleen. Päivät tuntuvat vilahtavan vauhdilla ohi erilaisia tehtäviä suorittaessa. Tuntuu, ettei toisinaan ole aikaa ajatella yhtään ajatusta loppuun saakka. Myös vapaa-aikaa tuntuu käyvän työstä. Tunnistatko tunteen?

Lupasin itselleni aikaa

Kuluvan vuoden aattona tein yhden ainoan lupauksen. Lupasin itselleni, etten sovi kalenteriini mitään menoja etukäteen. Lupaus käsittää kaikenlaiset iltamenot työn jälkeen, viikonloppujen illat sekä päivät. Saattaa tuntua karulta niistä, jotka haluaisivat lyödä tapaamiset lukkoon hyvissä ajoin varmistaakseen oman aikataulunsa sujuvuuden, mutta minulle tämä on ainoa vaihtoehto taata, että vapaa-aikani riittää tärkeimpään eli itseni hoitamiseen.

Olen toipuva riippuvainen: aikaisemmin olin pahasti koukussa kalenteriini. Rustasin sinne menoja vaikka kuinka ja koetin sitten parhaani mukaan suorittaa niitä. Kalenteri sai vuodenvaihteessa kenkää. Nyt se kulkee mukana sitä varten, että kirjoitan välttämättömät menot kuten lääkäriajan muistiin.

Yhtäkkiä tilaa jää liikunnan ja itsekseni sekä puolison kanssa olemisen lisäksi mukaville sattumuksille, kun kalenteri ei ole pumpattu täyteen lasillisia työpäivän jälkeen, shoppailukierroksia lauantaipäivisin tai kaksia tupaantuliaisia per viikonloppuilta.

Kodin raukeassa rauhassa voin paljon paremmin kuin erilaisten menojen hektisessä toistuvuudessa.

Kodin raukea rauha

Juhlakammon herääminen

Olen tykännyt juhlissa käymisestä ja joku todennäköisesti sanoisi myös, että olen juhlinut paljon.

Nyt juhlakutsut hirvittävät. En oikeastaan osaa kuvailla tilannetta muuten kuin että saan juhlissa olemisesta henkisiä näppyjä. Pakotettu hymy huulilla seisominen ja kuulumisien päivittäminen puolituttujen kanssa ottaa voimille. Työssä on tsempattava uusia ihmisiä tavatessa. Miksi tekisin sitä myös vapaa-ajallani koko ajan? Missä on aika sille, että voin olla aivan oma itseni ja vaipua ajatuksiini ilman, että vaikutan epäkohteliaalta?

Asia erikseen ovat juhlat, joissa on paikalla pääasiassa vain ystäviä, joiden seurassa muutenkin viihtyisin. Heidän kanssaan ei tarvitse aloittaa viimeisen kahden vuoden tapahtumien päivittämisestä vaan vaikkapa siitä, miten liukasta kadulla oli tullessa.

Missä menee raja muiden juhlista kieltäytymisessä? Olen jättänyt väliin parit polttarit ja useammat syntymäpäiväjuhlat.

Voinko hyvillä mielin kieltäytyä juhlista, jos lupaan, etten vaadi muita tulemaan omiin juhliini enkä loukkaannu paikalle saapumattomille? Tai oikeastaan jos lupaan olla järjestämättä juhlia?

Sosiaalisen median kirous

Liityin Facebookiin keväällä 2007. Muistan, miten ihmettelin koko sivuston tarkoitusta ja suhtauduin siihen nihkeästi. Liityin kuitenkin mukaan, koska ystäväni oli laittanut sinne kuvia, joita en olisi muuten päässyt katsomaan.

Alkuhämmennystä seurasi ihastus. Kirjoittelin ahkerasti, pyysin kavereita, minua pyydettiin kaveriksi, latasin kuvia ja kommentoin muiden kuvia. Oli hauskaa seurata, kuka milloinkin ilmestyi sivustolle.

Jossain vaiheessa sivusto alkoi ahdistaa. Exiä ja exien sisaruksia pyyteli kaveriksi, joku jonka olisin toivonut pyytävän ei pyytänyt ja toinen hylkäsi kaveripyyntöni. Kaverit laittoivat kuvia, joita en olisi sinne halunnut.

Nyt koko virtuaalimaailmassa oleminen ahdistaa. Aikaa, energiaa ja hyvää oloa on vapautunut vaikka kuinka, kun olen irrottautunut Facebookin ääreltä seurustelemasta näppäimistön kautta kavereiden ja puolituttujen kanssa ihan omaan seuraani. Työpäivän jälkeinen ilta ei enää tunnukaan niin lyhyeltä!

Sosiaalisen median kirous

Uusi elämä aikatauluttomasta viikonlopusta

Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana tottunut siihen, että viikonlopun ohjelma on lyöty lukkoon jo hyvän aikaa etukäteen ja aivan viimeistään loppuviikosta.

Nykyisin tunnen suunnatonta iloa siitä, että lähestyvän viikonlopun kohdalla ei ole yhtään ainoaa merkintää menoista. Tuntuu kuin eläisin aivan uutta elämää. En edes muista, milloin viimeksi tällaista olisi ollut. Joskus lukiolaisena ennen opiskeluaikaa, kai?

Viikonloppu tuntuu pitkältä eikä työhön palaaminen maanantaina tunnu ahdistavalta. Silti ehdin tehdä itselleni tärkeitä asioita: nukkua, urheilla, levätä, lukea ja ulkoilla. Ja kuinka ollakaan – nähdä myös ystäviä, joiden aikatauluun tapaaminen sattuu sopimaan muutaman tunnin (ei päivän, viikon tai jopa kuukauden) varoitusajalla.

Oman ajan arvostus kasvussa

Tuntisin itseni ehkä muuten aivan friikiksi, mutta yllättävän usea ystävistäni ja tutuistani puhuu samasta asiasta. Hektisyys, joka paikassa läsnä oleminen, superverkostoituminen, kaveriporukasta ja tapahtumasta toiseen seilaaminen ja kiireen keskellä navigoiminen tuntuu ahdistavan monia muitakin.

Yksin ollessa joutuu kohtaamaan (tai paremminkin: saa kohdata) itsensä ja ajatuksensa, jotka muuten peittyisivät vaihtuvien näyttämöiden ja paikasta toiseen siirtymisen taustahälyyn. Ja vaikka hetkittäin soimaan itseäni passiivisuudesta ja vetäytymisestä, huomaan olevani monin verroin paremmin läsnä, kun satun olemaan muiden seurassa.

Yksin oleminen ja oman ajan ottaminen on minun muotoni toteuttaa elämän hidastamista tai kohtuullistamista (englanniksi downshifting); sanoja, jotka vilahtelevat yhä useammin sekä julkisessa keskustelussa että tuttavapiirissäni.

Yksin oleminen

Lue lisää aiheesta:
Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
Hidasta Elämää -blogi

Oletko riittävästi yksin?

Katso tilanne vastaamatta

X