Hannele Pokka työskentelee työelämäprofessorina Helsingin yliopistossa ja asuu Espoossa. Hän nauttii luonnossa liikkumisesta, hiihtämisestä ja juoksemisesta. Perheeseen kuuluu aikuinen tytär.
Hannele Pokka on työelämäprofessori Helsingin yliopistossa.
Ihmiset ja suhteet

Hannele Pokan edustajavuosina kiisteltiin, saako nainen pitää sukunimensä – ”Jätin eduskunnan, kun tyttäreni syntyi”

Hannele Pokan ja Maija Perhon ministeriaikoina tytöttely ja päällepuhuminen olivat arkipäivää. Millaisia terveisiä tasa-arvon tienraivaajat lähettävät nykyhallitukselle?
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen ja OM-arkisto

Hannele Pokka, 69, oikeusministeri 1992–94:

”Kyllä minuakin tytöteltiin”

Meillä on uskomattoman upeita naispoliitikkoja! Sanna Marin on tehnyt enemmän pr:ää Suomelle kuin monet takavuosien pääministerit yhteensä.

Vielä 1990-luvulla tällaista tilannetta ei voinut kuvitellakaan, naisiahan ei ollut edes puoluejohtajina. Silloin oli kova yritys saada naispresidentti. Elisabeth Rehn hävisi täpärästi vuonna 1994, Tarja Halonen onnistui kuusi vuotta myöhemmin.

”Urani alussa olin melkoinen tiukkis.”

Kun minut valittiin kansanedustajaksi 1979, olin 26-vuotias oikeustieteilijä ja melkoinen tiukkis. Ajattelin, että ovesta voi kulkea saranapuolelta, ketään ei tarvitse kunnioittaa eikä omista mielipiteistä tinkiä. Lappilaisten mielestä olin kai kova jätkä. Ikä ja kokemus opettivat toimimaan diplomaattisemmin.

Eduskunta ei ollut erityisen tasa-arvoinen työpaikka. Oli sellaista asennetta, että nainen ja liesi kuuluvat keittiöön. Kyllä minuakin tytöteltiin. Ajan henkeä kuvaa se, että vuonna 1990 juuri valtakunnansovittelijaksi valittu Jorma Reini ja pari työmarkkinapomoa lähettivät Levin-reissulta niin sanotun kikkelikortin tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tutkijalle Marianne Laxénille. Se oli kuin isku vasten naamaa: olimme juuri taistelleet läpi tasa-arvolain. Reini sai pitää virkansa, Laxénille tuli tappouhkauksia. Julkisissa keskusteluissa pohdittiin, mitä lisäarvoa naiset muka tuovat työelämään ja miksi heitä pitäisi nostaa johtopaikoille.

Edustajavuosinani kiisteltiin myös siitä, saako nainen avioituessaan pitää oman sukunimensä ja voiko hän suorittaa vapaaehtoisen asepalveluksen. Nyt tuo kaikki tuntuu tosi takaperoiselta.

Hannele Pokka ja henkilökohtainen takaus Koivistolle

Toimin oikeusministerinä lama-aikaan, jolloin korot nousivat pilviin. Monet menettivät työpaikkansa ja kotinsa. Ajaessani läpi yksityishenkilöiden velkajärjestelylakia jouduin napit vastakkain presidentti Mauno Koiviston kanssa. Pankkimiehenä hänelle olisi riittänyt, että pankit pelastetaan.

Minun piti antaa henkilökohtainen takaus herra presidentille siitä, että laki toimii.

Keskustan kansanedustaja Hannele Pokka valittiin Lapin läänin maaherraksi 1994. Kuva: Kuva-arkisto/Niskanen Markku

Keskustan kansanedustaja Hannele Pokka valittiin Lapin läänin maaherraksi 1994. Kuva: Kuva-arkisto/Niskanen Markku

Sosiaalinen media on muuttanut politiikan tekemisen paljon raadollisemmaksi. Ennen mobiilivärkkejä ei tarvinnut olla ihan koko ajan tavoitettavissa.

Oli minulla tosin julkinen lankapuhelinnumero, ja usein kansalaisilla tuli asiaa kansanedustajalle viikonloppuna öiseen aikaan. Nyt on oltava mukana Twitterissä, Instagramissa ja Facebookissa. Media ja äänestäjät vaativat reagointia heti, jolloin on vaikeampi keskittyä pitkäjänteiseen työskentelyyn.

Toisaalta myös väärinkäytökset tulevat netin kautta nopeasti julki.

Enää ei ole mitenkään ihmeellistä, että johtava poliitikko on raskaana. 1990-luvulla se oli vielä harvinaista. Aloin odottaa lasta nelikymppisenä. Perheellisillä poliitikkonaisilla pitää olla hyvä turvaverkko, minulla ei ollut. Jätin eduskunnan, kun tyttäreni Johanna syntyi 1994.

Muutaman vuoden ajan minua vaivasi valtava hinku palata takaisin. Nyt se on myöhäistä, täytän kohta 70. On parempi, että nuoret ottavat vastuun Suomen asioista. Tarvittaessa annan mielelläni tukea ja asiantuntija-apua.”

Lue myös: Tästä syystä naisen kannattaa yhä äänestää naista

Maija Perho, 73, sosiaali- ja terveysministeri 1999–2003:

”Totuin pitämään puoleni”

Maija Perho asuu Turussa ja viettää aikaa myös metsämökissä lapsuudenkodin lähellä Ypäjällä. Hän harrastaa ulkoilua sekä teatterissa ja konserteissa käymistä. Perheeseen kuuluu kaksi lasta ja nelivuotias lapsenlapsi.

Maija Perho asuu Turussa ja viettää aikaa myös metsämökissä lapsuudenkodin lähellä Ypäjällä. Hän harrastaa ulkoilua sekä teatterissa ja konserteissa käymistä. Perheeseen kuuluu kaksi lasta ja nelivuotias lapsenlapsi.

Antaas kattoo. Sellainen tunne minulla oli, kun nykyinen hallitus aloitti. Olin ylpeä siitä, että Suomessa ollaan niin edistyksellisiä ja ennakkoluulottomia, että valtiojohtoon valitaan joukko nuoria naisia.

Samalla mietin, onko heillä riittävästi malttia ja kokemusta suoriutua vaativasta työstä. Nämä naiset ovat kasvaneet tehtäviensä mukana. Erityisesti pääministeri on osoittanut erinomaista paineensietokykyä.

Omana aikanani ministerit olivat iäkkäämpiä. En itsekään ollut untuvikko aloittaessani eduskunnassa: 43-vuotiaana olin paljon vanhempi kuin monet nykyiset ministerit. Tosin kyllä silloinkin eduskuntaan valittiin nuoria naisia. Aloin heti tehdä yhteistyötä tuolloin vähän yli parikymppisten puoluetovereitteni Minna Karhusen ja Hanna Markkula-Kivisillan kanssa.

Aina kun uutisissa kerrotaan, että hallituksen rivit rakoilevat ja neuvottelut pitkittyvät, mieleen muistuvat omat vaikeimmat vääntöni sateenkaarihallituksessa.

Sain runnottua läpi rinnakkaislääkeuudistuksen, joka toi helpotusta monelle pienituloiselle ja monisairaalle. Lakiesitystä vastustivat sekä omat että vieraat, ja neuvotteluissa puhuttiin välillä isoin kirjaimin. Jopa oma Heikki-isäni, joka oli toiminut kansanedustajana ennen minua, sanoi: ’Kuule Maija, vedä pois se esitys. Muuten putoat eduskunnasta.’

En vetänyt.

Politiikassa olen noudattanut sitä periaatetta, että paras on hyvän vihollinen. Jokaisen pitää hieman tinkiä. On parempi, että kaikki osapuolet saavat pienen höyhenen hattuunsa kuin että yksi saa ison sulan. Me on tärkeämpi kuin minä.

”Kerran odotin niin kauan, että he ymmärsivät vaieta”

Joskus eri alojen ministeriryhmien kokouksissa huomasin, että puheenvuoroni aikana mieskollegat höpisivät keskenään. Kerran keskeytin ja odotin niin kauan, että he ymmärsivät vaieta. Olin virkamiehenä ja kunnallispolitiikassa ollut monesti postissani ensimmäinen nainen ja tottunut pitämään puoleni. Kohdatessani vähättelyä en itse tilanteessa välttämättä sanonut mitään. Kerroin myöhemmin kahden kesken, mitä mieltä olin sellaisesta käytöksestä.

Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho (kok.) eduskunnassa vuonna 2002.

Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho (kok.) eduskunnassa vuonna 2002.

Naisten kesken annoimme toisillemme selustatukea.

Sosiaalipoliittisessa työryhmässä Eva Biaudet’n, Suvi-Anne Siimeksen, Tarja Filatovin ja Osmo Soininvaaran kanssa hioimme esitykset niin valmiiksi, ettei niitä tarvinnut nostaa puoluejohtajien pähkäiltäviksi. Kokoonnuimme myös epävirallisesti naisministeriporukalla.

Yksityiselämää politiikka verotti. Kannan hautaan asti huonoa omaatuntoa siitä, että annoin liian vähän aikaa perheelleni. Minua on lohduttanut vanhemman tyttäreni lausahdus: ’Olit niin hyvä äiti kuin niissä olosuhteissa pystyit olemaan’.

Kun putosin eduskunnasta 2007, vastasin myöntävästi ehkä turhankin moneen pyyntöön.

Aloin karsia luottamustoimia vasta, kun lapsenlapseni syntyi neljä vuotta sitten. Yhteiset hetket ovat riemukkaita. Pääsiäi­senä seurasimme, kuinka leppäkerttu vilisti pitkin käsivarsiamme ja nauroimme. Elämänilo tarttuu.”

Juttu julkaistiin Annan numerossa 18/2022.

X