Ihmissuhteet

­Isättömyys vaivaa mieltä jopa yli sukupolvien – kolmekymppinen Janne halusi löytää isoisänsä ja sai isänsä mukaan etsintään

Isättömyys ja epätietoisuus omasta biologisesta taustasta vaikeuttaa usein identiteetin rakentumista ja itsetunnon kehitystä. Isä ja poika lähtivät yhdessä selvittämään isoisän henkilöllisyyttä. Miltä tuntuu, kun tarina yhtäkkiä alkaakin täydentyä?

Teksti:
Minna Juti
Kuvat:
Kuvitus Tinka Lindroth

– On lapsen edun mukaista, ettei hänen taustastaan vaieta, perhesuhdeneuvoja Minna Jaakkola sanoo.

Isättömyys ja epätietoisuus omasta biologisesta taustasta vaikeuttaa usein identiteetin rakentumista ja itsetunnon kehitystä. Isä ja poika lähtivät yhdessä selvittämään isoisän henkilöllisyyttä. Miltä tuntuu, kun tarina yhtäkkiä alkaakin täydentyä?

Isän isättömyys ei ollut mietityttänyt yhtään. Kun kohta kolmikymppinen Janne muutama vuosi sitten tutustui nykyiseen vaimoonsa, hän havahtui tarkastelemaan omaa perhetaustaansa uudella tavalla.

– Vaimoni perhe on laaja. Hänellä on kahdet isovanhemmat, jotka ovat olleet aina läsnä hänen elämässään. Vaimoni ihmetteli, kun en osannut kertoa hänelle isäni vanhemmista juuri mitään. Vasta silloin ymmärsin, miten outoa oli, etten tiennyt isäni isästä edes hänen nimeään.

Lapsena Janne ei miettinyt asiaa, sillä hänellä oli isovanhemmat äidin puolelta. Pieni poika ei huomannut kaivata toisia isovanhempia.

– Joskus ala-asteikäisenä kyselin isältä hänen vanhemmistaan, mutta se tuntui olevan asia, josta ei haluttu puhua, Janne muistelee.

Hän tiesi, että isän biologinen äiti oli kuollut isän ollessa armeijassa, ja isällä oli ollut jo ennen sitä kasvattiäiti. Hänet Janne muistaa omasta lapsuudestaan.

– Kutsuin häntä mummoksi. Mummo kuoli, kun olin neljän vanha.

Kun Janne oli perustamassa omaa perhettä ja hänestä oli tulossa isä, häntä alkoi yhä enemmän vaivata se, ettei hänellä ollut mitään tietoa isoisästään. Hän ryhtyi kyselemään tästä isältään Kimmolta.

– Isän oli aluksi vaikea puhua näistä asioista. Oli myös kiusallista kysellä häneltä, kun huomasin, miten vaikeita asioita alkoi selvitä, Janne muistaa.

Kimmo oli kuitenkin jo hiljalleen aloittanut isänsä etsinnän. Hänen mielessään kummitteli nimi, jonka hän muisti kuulleensa joskus lapsuudessa.

– En ollut nimestä ollenkaan varma, mutta ajattelin, että se saattaisi viitata isääni, Kimmo kertoo.

Hän oli ottanut yhteyden seurakuntien keskusrekisteriin ja kysynyt sieltä, onko tämän nimistä ihmistä ollut koskaan olemassa.

– Vastaus oli ensimmäinen bingo, Kimmo sanoo.

Isättömyys kokemuksena riippuu siitä, miten siihen on päädytty

Jokaisella ihmisellä on eksistentiaalinen identiteetti. Kannamme sisällämme kysymystä, kuka minä olen. Perhesuhdeneuvoja Minna Jaakkola Väestöliitosta tietää, että minuutta koskevat selvittämättömät salaisuudet ovat mielelle raskaita.

– Isättömyyden kokemukseen vaikuttaa se, miten siihen on päädytty, hän sanoo.

Trauma on erilainen, jos isättömyyteen liittyy vahva hylkäämisen tunne, isästä ei ole koskaan ollut mitään tietoa tai jos hän on kuollut ja siksi poissa.

Isättömyyden merkitystä ei voi myöskään määritellä yksiselitteisesti, sillä sitä on vaikea erottaa muista lapsen elämään vaikuttavista tekijöistä.

– Isättömyys yksinään ei altista lasta millekään pahalle, Minna Jaakkola muistuttaa.

”On lapsen edun mukaista, ettei hänen taustastaan vaieta. Kerrotaan ainakin kaikki se, mitä voidaan.”

Hänen mukaansa nykyisin uskotaan, että yksikin hyvä kiintymyssuhde aikuiseen riittää tukemaan lapsen normaalia kehitystä. Läsnä oleva, kannustava isyys on lapsen kehitykselle aina eduksi, mutta vanhemmuus voi olla myös haavoittavaa, jos se on esimerkiksi aggressiivista ja väkivaltaista tai herättää lapsessa muuten pelkoa tai ahdistusta.

Uusimmat tutkimukset antavat viitteitä siitä, että tietämättömyys omasta taustasta vaikeuttaa ihmisen identiteetin rakentumista ja itsetunnon kehittymistä.

– Täysin tuntematon isyys voi olla aikamoinen musta aukko ihmisen tarinassa, Minna Jaakkola sanoo.

Tämä näkyy myös lainsäädännössä. Nykyinen adoptiolaki sanoo, että lapsella on aikuistuttuaan oikeus tietoon biologisista vanhemmistaan. Myös lahjoitetusta sukusolusta syntyneellä lapsella on hedelmöityshoitolain mukaan 18 vuotta täytettyään oikeus saada tietää lahjoittajan henkilöllisyys.

– On lapsen edun mukaista, ettei hänen taustastaan vaieta. Kerrotaan ainakin kaikki se, mitä voidaan, Minna Jaakkola sanoo.

Vaietut salaisuudet kiihottavat mielikuvitusta ja antavat sille turhankin paljon materiaalia.

– Emme oikein voi mitään sille, että niin kauan kuin mysteeri on olemassa, se vaivaa mieltä jopa yli sukupolvien. Silloin ihminen saattaa kadulla kulkiessaan tahtomattaankin tarkkailla vastaantulevia ihmisiä: näyttääkö tuo minulta, voisiko tuo olla minulle sukua?

– Jopa silloin, kun tieto vanhemmista tai esivanhemmasta ei ole välttämättä mieluinen, se on parempaa kuin epätietoisuus, sillä silloin voi ainakin itse pohtia ja päättää, miten tietoon suhtautuu, Minna Jaakkola sanoo.

Tiedon tärkeydestä todistaa myös viime aikojen yleinen innostus sukututkimukseen ja geeniperimän selvittämiseen. Kotona helposti tehtävät DNA-testit ovat yleistyneet räjähdysmäisesti, kun ihmiset tutkivat perimäänsä ja etsivät kaukaisiakin sukulaisuuksia. Usein testeillä haetaan vastausta myös siihen olennaisimpaan kysymykseen: kuka on minun isäni?

”Sitten tein itsestäni tietopyynnön kaupungille ja sain sosiaalitoimesta nivaskan papereita”

Janne teki ensimmäisen geeniperimää selvittävän DNA-testin jo nelisen vuotta sitten.

– Silloin olin kiinnostunut vasta äitini suvusta ja ajattelin, että on hyvä nähdä, olisiko minulla alttiutta johonkin perinnölliseen sairauteen. Samalla selvisi, että perimäni on lähes täysin suomalainen. Ajattelin siis, että isänisänikin oli oltava suomalainen.

Pari vuotta myöhemmin Janne osti isälleen lahjaksi DNA-testin. Kimmo teki sen, mutta sukulaisosumia ei löytynyt muita kuin Janne. Tietoa Kimmon isästä alkoi kuitenkin löytyä muualta.

– Seurakuntien keskusrekisterissä oli nimi, josta olin kysynyt. Miehen ikä ja kuolinvuosi sopivat omaan tarinaani. Hän oli kuollut 1974. Muistin, että pari vuotta tuon jälkeen Helsingin kaupunki karhusi äidiltäni takaisin elatusmaksuja, joita hänelle oli maksettu kuolleen henkilön puolesta.

Seuraavaksi Kimmo pyysi seurakunnasta sukuselvityksen miehestä. Sen mukaan tämä oli syntynyt Venjoella Neuvostoliittoon kuuluvalla Inkerinmaalla 1926.

– Sitten tein itsestäni tietopyynnön kaupungille ja sain sosiaalitoimesta nivaskan papereita. Näin, että isyys oli vahvistettu raastuvanoikeudessa syntymäni jälkeen.

Myöhemmät selvitykset kertovat, että Kimmon isä tuli Suomeen ehkä 1943. Toinen maailmansota oli kesken, ja saksalaiset piirittivät Leningradia. Alueella asuneet, suomalaistaustaiset inkeriläiset olivat kärsineet Josif Stalinin etnisissä puhdistuksissa ja joutuivat nyt joko puna-armeijaan tai palvelemaan saksalaisia miehittäjiä. Osa inkeriläisistä pakeni Suomeen, josta heidät välirauhan jälkeen palautettiin Neuvostoliittoon.

– Sodan jälkeen isäni on onnistunut välttämään pakkopalautuksen, mutta hän ei saanut koskaan Suomen kansalaisuutta. Hänen ammatikseen mainitaan metallihioja. 1950-luvulla hän solmi avioliiton, josta syntyi kolme poikaa. Ilmeisesti liitto päättyi eroon.

Kimmo syntyi 1961.

– Tiesin kyllä lapsena, että minulla oli jossakin isä. Mielessäni on hämärä muistikuva, että hän yritti tulla käymään, kun olin aivan pieni, mutta häntä ei päästetty meille. Pelissä oli alkoholia.

”Hämmästyn itsekin sitä, ettei isättömyys koskaan vaivannut minua”

Kimmo varttui Helsingissä 1960–70-luvuilla. Silloin puhuttiin avioliiton ulkopuolella syntyneistä eli au-lapsista.

– Hämmästyn itsekin sitä, ettei isättömyys koskaan vaivannut minua. En kokenut siitä ahdistusta. Tiedostin kyllä tilanteen, mutta minua ei kiusattu, eivätkä kaverit kyselleet isästäni. Itsekään en teini-iässä osannut hänestä kysyä. Silloin oli jotenkin itsestään selvää, ettei hänestä kuulunut puhua, Kimmo sanoo.

Myöhemmin isättömyys on näkynyt Kimmon elämässä ennen kaikkea suhteessa omiin poikiin. Jannella on isoveli.

– Pojat ovat tulleet elämässäni aina ensimmäisinä. Minulla on ollut vahva tarve olla heille hyvä isä. Olen halunnut heidän tuntevan, että heillä on isä.

En ole varma, haluanko järkyttää kenenkään elämää enää tässä vaiheessa ilmestymällä kuvaan.”

Janne sanoo, että hänen kunnioituksensa Kimmoa kohtaan on vain kasvanut, kun perheen tarina on auennut.

– Isä on pärjännyt elämässään upeasti, vaikka kaikki ei ole ollut hänelle helppoa.

Kimmo on nykyisin ehdottomasti sitä mieltä, että lapselta ei pidä salata hänen taustaansa.

– Kaikki tieto on parempi kuin ei tietoa ollenkaan, hän sanoo.

”En ole varma, haluanko järkyttää kenenkään elämää enää tässä vaiheessa”

Etsintä ei ole päättynyt. Seuraavaksi isä ja poika aikovat mennä Kansallisarkistoon penkomaan tietoja, ja Janne haluaisi saada yhteyden isänsä velipuoliin.

– Olen pommittanut mahdollisia ehdokkaita erilaisin viestein. Toistaiseksi kukaan ei ole vastannut. Uskon, että yksi oletetuista veljistä on rekisteröitynyt MyHeritage-alustalle. Olen tehnyt alustan DNA-testin ja odotan nyt tuloksia.

Kimmo vielä empii yhteydenottoja tuntemattomiin sukulaisiin.

– En ole varma, haluanko järkyttää kenenkään elämää enää tässä vaiheessa ilmestymällä kuvaan. Meillä kaikilla on jo oma elämämme, hän miettii.

Jannella olisi vielä paljon kysymyksiä.

– Kun aloitimme, ajattelin, että heppu oli viinaan menevä perusrallattelija. Nyt kun tarina avautuu, alan ymmärtää taustoja. Sekä isässä että minussa on herännyt sympatiaa isoisää kohtaan. Mitä tapahtui hänen perheelleen Neuvostoliitossa? Kenen kanssa ja millaisessa tilanteessa hän tuli Suomeen? Miten hän vältti Neuvostoliittoon palauttamisen?

Jannea järkyttää, että vasta nyt hän on ensimmäisen kerran kuullut inkerinsuomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa, sodan jaloissa ja pakkopalautuksista.

– Koulussa puhuttiin kyllä buurisodista, mutta inkerinsuomalaisten lähes kansanmurhaan verrattavaa kohtaloa tuskin mainittiin. Nyt oma tarinani täydentyy inkerinsuomalaisuudella, hän sanoo.

X