Ihmiset ja suhteet

Abortti – Naiset kertovat

Teksti:
Niina Rapo-Puustinen

Virpin, 32, raskaus oli vahinko ja yllätys. Virpi koki, ettei olisi jaksanut äitiyden tuomaa haastetta, sillä hänen elämäntilanteensa oli vihdoin asettunut viisitoistavuotisen syömishäiriön jälkeen. Hän oli myös luullut, ettei voi syömishäiriön vuoksi saada lapsia lainkaan. Mahdollisuuksia tulla raskaaksi oli vuosien saatossa ollut monia.

Virpi teki lopullisen päätöksensä kun avomies ilmoitti, että hänelle riittävät edellisestä liitosta olevat lapset.

Aborttilähete hoitui työpaikkalääkärin kautta. ”Lääkäri halusi, että katson ultrakuvaa, mutta en kokenut varsinaista ’taivuttelua’. Sain lähetteen sairaalaan samalla kertaa. Sairaalassa oli hoitajan konsultaatio, jossa varmistettiin, missä vaiheessa raskaus on. Ja että olen edelleen varma ratkaisustani.”

Raskaus oli niin alkuvaiheessa, että abortti hoitui kahdella pillerillä. ”Pidin yhden vapaapäivän töistä, sillä abortin onnistuminen tarkastetaan vastaanonotolla pillerien ottamisen jälkeen. Tapasin hoitajaa sekä ennen että jälkeen toimenpiteen. Kiitin häntä asiallisesta suhtautumisesta ja siitä, ettei hän syyllistänyt, vaikka aihetta olisi ehkä ollut. Pelkäsin kohtaavani negatiivisempaa suhtautumista.”

Myöhemmin Virpi on miettinyt asiaa, mutta on varma, että teki oikean ratkaisun. ”Tajusin mokanneeni tehdessäni abortin 30-vuotiaana ja liitossa elävänä. Olin pahoillani kaikkien niiden ikäisteni puolesta, jotka kovasti haluavat lasta eivätkä saa. Mutta omalta kannaltani asia ei ollut psyykkisesti tai moraalisesti hankala. Kävin sairaalareissunkin yksin. Ehkä olisin operaatioiltana kaivannut mieheltä hieman sympatiaa. Myöhemmin tämä myönsi, ettei osannut kohdata tilannetta vaan oli urheilemassa.”

Varsinaista syyllisyyttä Virpi ei ole kokenut, siitäkään huolimatta, että ystävät syyllistivät Virpiä tämän valinnasta. ”Se oli minulle toimenpide, ei hirveästi enempää. En kuitenkaan mielelläni tuo aborttiasiaa esille, sillä kuten sanoin, moni halukas ei koskaan saa lasta. En voi väittää, että olisin ylpeä tapahtuneesta, mutta elämä on sarja valintoja ja valinta oli minun. En mieti asiaa eli siinä ei ole ylitse pääsemistä. En olisi ollut tarpeeksi hyvä äidiksi. Kun ystäväpiirissä on iloisia perheuutisia, asia saattaa käydä mielessä. Mutta realistina koen, että mennyttä on turha surra. Tiesin mitä tein ja miksi.”

Virpin avomies on steriloinut itsensä tapahtuman jälkeen. Sterilointipäätös ei ollut yhteinen, mutta Virpi hyväksyy sen. Samalla Virpi kuitenkin kuuntelee mahdollista ’biologista kelloaan’. ”Biologisten lasten hankkiminen ei tässä elämäntilanteessa ole mahdollista, koska mies on steriloitu. Äitiys ei myöskään kiinnosta. Mutta en silti sano ehdotonta eitä. Äitini on saanut meidät lapset iäkkäänä, joten koen, että aikaa vielä on. Mieli voi muuttua. Sitä ennen on kuitenkin vaihdettava mies”, Virpi realisoi.

”On myös hyvin mahdollista, etten ikinä hanki omia lapsia. Voin silti tehdä maailman lapsille hyvää, esimerkiksi tukilapsitoiminnan kautta. Maailmaan syntyy koko ajan lapsia, joiden elinolot ovat huonot ja selviämismahdollisuudet rajalliset.”

Susannalle tehtiin abortti 25-vuotiaana. Myös hän eli silloin parisuhteessa. ”Emme käyttäneet ehkäisyä. Se oli jätetty tietoisesti pois. Emme olleet kauheasti puhuneet asiasta, mutta ajatus mahdollisesta raskaudesta tuntui jännittävältä ja luonnolliselta.”

Susanna tuli raskaaksi saman tien. Samoin abortin mahdollisuus. Mies ei ollutkaan valmis vastuuseen ja sitoutumiseen. Mies saattoi Susannan toimenpiteeseen ja tuli hakemaan kukkakimpun kanssa. He menivät puistoon istumaan, söivät jäätelöt ja katselivat merelle. Eivätkä koskaan enää puhuneet asiasta. ”Halusin myös itse painaa asian villaisella, kieltää pettymykseni ja sen tosiasian, ettei mies halunnut kanssani perhettä. Mutta en hetkeäkään pohtinut, että olisin ilman miehen tukea synnyttänyt lapsen. Lapsen koti on vanhempien välinen suhde. Meidän suhteemme olisi ollut hyvin alkeellinen maja.”

Parisuhde ei kestänyt. He erosivat vuosi tapahtuneen jälkeen. Susanna myöntää, että myös hänelle itselleen on ollut yllätys oma kylmän rationaalinen suhtautuminen aborttiinsa. ”Yleensä olen tunteella maailmassa elävä, syvästi asiat kokeva ihminen. Minulla on tarve pohtia kokemiani asioita niin kauan, että ymmärrän mistä niissä on kyse. Tämän asian olen syväjäädyttänyt. En lähde edes käsittelemään asiaa tunnepohjalta.”

”Mutta kyllä suurin tuska sielussa oli aamulla ennen toimenpidettä”, Susanna muistelee 10 vuoden takaista tapahtumaa. Susannan mielestä jokainen nainen on täynnä syyllisyyttä mennessään raskaudenkeskeytykseen.

”Aborttiin sisältyy intiimiä häpeää, sillä siinä on kyse naiseuden ydinkysymysten problematiikasta. Asian kohtaaminen vaatii hoitajilta ammattitaitoa. On henkilökunta mitä mieltä tahansa, sitä ei tulisi ilmeillään paljastaa. Itse olin hyvin herkkänä syyllisyydestäni johtuen. Hain hoitohenkilökunnan katseesta hyväksyvää, rakastavaa ilmettä – että olen vielä olemassa päätöksestäni huolimatta, etten tule maailmalta hylätyksi, etten oikeasti ole paha.”

Mutta tukea tai ymmärrystä ei ollut tarjolla. ”Hoitaja haukkui minut vastuuttomaksi ja kysyi, että tiedänkö, ettei lapsia saada kuin maitotölkkejä kaupasta.”

Nykyään Susannalla on lapsi. ”Jos nyt tulisin raskaaksi suunnittelematta, en kykenisi aborttiin. Lapseen ei voi suhtautua enää pelkkänä ’sikiönä’ vaan ihmislapsena.”

X