Ihmissuhteet

Tanja, 43, sai adhd-diagnoosin, mutta ei halua hoitaa sitä lääkkeillä: ”Minusta on väärin, että joutuisin syömään lääkkeitä sopeutuakseni”

Tanja Suokivi pitää erityisyyttä lahjana ja ihmettelee, miksi kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin.

Teksti:
Tiina Suomalainen
Kuvat:
Mirva Kakko

Tanja Suokiven kuopus Oliver on hyvin tarkka rajoistaan. Joskus äiti saa kuitenkin tulla lähelle.

Tanja Suokivi pitää erityisyyttä lahjana ja ihmettelee, miksi kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin.

Kun äidillä on adhd ja lapsella add, arki täyttyy monenlaisista haasteista.

Kun Tanja Suokiven kuopus Oliver, 16, alkaa puhua, Tanja on yhtenä korvana. Poika on luonteeltaan hiljainen, eikä hänen ole aina helppoa sanoittaa tunteitaan ja ajatuksiaan. Siksi arkeen avautuvat keskusteluhetket tuntuvat äidistä erityisen arvokkailta.

Usein Tanja yllättyy siitä, miten paljon Oliver tietää tai miten perusteellisesti poika on jotain asiaa miettinyt.

Vaikka Tanja on poikaansa puheliaampi, hänen on helppo päästä samalle aaltopituudelle Oliverin kanssa. Tanja tietää, millaista on, kun ei mahdu muottiin. Kun ajatus harhailee, kun on vaikea tarttua toimeen ja kun tuntuu kuin päässä olisi monta huutavaa tv-kanavaa auki samaan aikaan.

Lue lisää: Pidetäänkö sinua outona ja aloitekyvyttömänä? Näin ilmenee aikuisiän tarkkaavaisuushäiriö ADD

Erityisopettaja hoksasi, että lapsella voisi olla add

Oliver oli neljännellä luokalla, kun erityisopettaja hoksasi, että pojan oppimisvaikeuksien taustalla saattaa olla tarkkaavuushäiriö add.

– Se on adhd ilman hoota. Eli hyperaktiivinen puoli puuttuu. Oliver ei ole villi häslääjä, vaan vetäytyvä ja unelmoiva, omissa maailmoissaan viihtyvä tyyppi, Tanja kuvailee.

Diagnoosi ei tullut yllätyksenä, sillä Oliverin koulunkäynti oli aina ollut hankalaa. Keskittyminen on hänelle vaikeaa, asiat eivät pysy mielessä, lukeminen, käsin kirjoittaminen ja läksyjen tekeminen ovat yhtä tuskaa.

Oliverilla on myös haasteita sosiaalisissa suhteissa, sillä hänen voi olla vaikea tulkita toisia. Poika kuvailee itseään yksinäiseksi sudeksi, joka viihtyy omassa huoneessaan. Koulussa hänellä on yksi hyvä ystävä.

– Vaikka Oliver on haaveilija, hän osaa olla myös todella päättäväinen. Päiväkodissa hän ei esimerkiksi suostunut pukemaan ulkovaatteita päälle, koska hän ei halunnut ulos. Sellaisesta käyttäytymisestä seurasi tietysti sanomista. Kerran Oliver valittikin auton takapenkillä, että yksi tarhatäti aina ”vihattaa” häntä tarkoittaen sitä, että hoitaja suuttui hänelle, Tanja muistelee.

Äidille pojan add-diagnoosi oli helpotus.

– Saimme nimen sille, miksi koulu takkusi. Enää opettajat eivät voineet sanoa, että yritä nyt edes. Nyt me tiedämme, että tämä on hänen piirteensä, eikä häntä voida syyttää laiskaksi.

Oliverin elämä helpottui tänä syksynä, kun hän aloitti tarjoilijaopinnot ammattiopistossa. Hänen haaveenaan on valmistua baarimikoksi. Opetus on käytännönläheisempää kuin peruskoulussa, ja koska ala on oma valinta, motivaatiota opiskeluun on enemmän.

Opettajat ovat tietoisia hänen erityispiirteestään, ja se huo­mioidaan opetuksessa.

– Saan tehtävät paperilapulla, koska en muista niitä, jos ne sanotaan. Keskittymiseni menee helposti muualle. Jos näen vaikka seinässä halkeaman, alan miettiä, että mikähän tuo on, ja lakkaan seuraamasta opetusta, Oliver kertoo.

Tanja halusi tutkimuksiin myös itse

Tanja on yrittänyt valaa Oliveriin itseluottamusta, jotta pojan olisi helpompi aikanaan itsenäistyä.
Tanja on yrittänyt valaa Oliveriin itseluottamusta, jotta pojan olisi helpompi aikanaan itsenäistyä.

Poikansa diagnoosin innoittamana Tanja alkoi vaatia tutkimuksia myös itselleen.

– Olin pitkään tiennyt, että jotain minussa on. Minusta tuntui, etten osaa olla aikuisiksi. Olin myös aiemmin kokenut yhden burnoutin, koska haalin liikaa tekemistä. Sain adhd-diagnoosin lopulta joulukuussa 2018.

Se herätti Tanjassa ristiriitaisia tunteita.

– Ajattelin, että voi hemmetti, minusta ei tulekaan samanlaista kuin muut. Vaikka tsemppaan, en muutu, koska en voi muuttaa aivokemiaani. Toisaalta diagnoosi auttoi minua hyväksymään itseäni paremmin. Adhd ei ole tietenkään mikään tekosyy, mutta se on selitys moneen.

Tanja ja Oliver ovat myös erityisherkkiä, ja Oliver on lisäksi aistiyliherkkä. Erityisherkkyys ei ole sairaus eikä häiriö, eikä sille ole diagnoosia. Herkkyyden tunnistaminen perustuu omaan arvioon ja kokemukseen.

– Jos laitan käden kylmään veteen, se tuntuu siltä kuin laittaisin käden jää-ämpäriin. Sama juttu kaikkien aistimusten ja tunteiden kanssa, vertaa Oliver.

Tanja kuvailee, että toisin kuin Oliverilla, hänellä ”luukku käy koko ajan”. Hän hyppää mielleyhtymästä toiseen niin, että muiden on vaikea pysyä perässä hänen ajatuksenjuoksussaan.

Adhd-ihmisille tyypillisesti Tanjan on vaikea hallita ajankäyttöään, mutta silti hän on ehtinyt tehdä elämässään paljon. Hän on valmistunut nuoriso-ohjaajaksi, opiskellut näyttelijäntyötä, tehnyt teatteria, tuottanut tapahtumia, ollut museolla töissä ja opiskellut kulttuurihisto­riaa.

– Innostun herkästi monista asioista, mutta iän myötä olen oppinut olemaan aloittamatta niitä liikaa. Silti esimerkiksi tämä talo on ollut pitkällinen projekti, Tanja hymähtää.

Perheen talonrakennusprojekti alkoi jo kymmenen vuotta sitten, mutta kodista puuttuu edelleen kaakeleita, paneeleita, listoja ja takasta kuori.

Nyt Tanja on pääsemässä kiinni unelma-ammattiinsa, sillä hän opiskelee tapahtumatuotantoa ammattikorkeakoulussa. Kokemusasiantuntijana Tanja on tuonut esille niitä haasteita, joita adhd aiheuttaa oppimisessa. Keskittymisen ja tarkkaavuuden säilyttäminen on hankalaa erityisesti, jos ohjeet ovat sekavat tai opettaja vähemmän innostava.

Äiti ja poika puhuvat keskenään englantia

Istumme Suokivien keittiönpöydän ääressä. Yllättäen äiti ja poika alkavat puhua englantia. Näin käy usein, sillä englannin puhuminen on Oliverille suomea luontevampaa. Tanjakin treenaa mielellään kielitaitoaan, sillä hän tekee opintojaan englanniksi.

Oliver pelaa paljon tietokoneella, ja kansainvälisten pelikavereiden kanssa kieli on englanti. Mutta onko englanti myös jonkinlainen suojamuuri, jonka taakse voi piilottaa syvimmät tunteet?

– Ei, vaan koen, että minun on helpompi kertoa englanniksi, miltä minusta tuntuu. En tiedä, miksi. Näin vain on, Oliver sanoo.

Tanjan kolmesta lapsesta enää Oliver asuu kotona. Kuopustaan Tanja kuvailee liikkikseksi.

– Oliver on kiltti ja huomaavainen. Toki hänestä löytyy myös uhmaa, sellaista junttajäärää. Sitä pitääkin olla, ja joskus toivon, että sitä olisi enemmän. Herkkyys näkyy muun muassa siinä, että jos jotain yllättävää tapahtuu – vaikka juomalasi rikkoutuu – Oliver jäätyy totaalisesti. Tilanne laukeaa, kun rauhoitan, että hei, no worries, se oli pelkkä lasi.

Oliverin on vaikea kuvailla äitiään.

– Otapa nyt se adjektiivilista esiin. Kamala, kultainen, kiukutteleva, komenteleva, Tanja ehdottaa.

Ja miettii heti perään, että hän puhuu liikaa Oliverin puolesta – ja holhoaa myös liikaa.

– Se johtuu siitä, että jouduin itse lapsuudessa tuomitsevien katseiden kohteeksi. Olen halunnut säästää omat lapseni siltä ja siksi olen ollut suojeleva, liiankin.

Oliver on toista mieltä.

– Et sinä holhoa. Sinä kuuntelet ja ymmärrät. Se tuntuu rauhoittavalta.

Sitä Tanja suree, että hän ei ole kyennyt luomaan rutiineja, kuten säännöllisiä ruoka-aikoja, lastensa arkeen. Oliveria asia ei harmita.

Maaseutu hellii ylikierroksella käyviä aivoja

Äidin ja pojan jutustelu kiertyy seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin, kun perhe muutti Järvenpäästä Pornaisiin.

– We moved to this cursed land with no internet. And I´m generation z. Besides all my childhood friends were left behind, Oliver sanoo dramaattisesti.

(Muutimme tähän kirottuun maahan ilman nettiyhteyttä. Ja minä olen sukupolvi z. Lisäksi kaikki lapsuudenystäväni jäivät taakse.)

Tanja myöntää, että muutossa oli myös huonot puolensa. Mutta toisaalta, maaseudun rauha hellii ylikierroksilla käyviä aivoja.

– Syksyllä, kun tulee pimeää, olemme täällä kuin omassa turvallisessa pesässä.

Oliver luo äitiinsä synkkiä katseita, ei kuitenkaan ihan vakavissaan. Äidillä ja pojalla on samanlainen huumorintaju. Heitä yhdistää muun muassa kiinnostus tyhmiin videoihin ja meemeihin. He katsovat yhdessä myös englanninkielistä stand upia.

Riitoja syntyy arkisista asioista, kuten suihkussa käymisestä, huoneen siivoamisesta ja aamuheräämisistä. Keskittymis- ja tarkkaavuushäiriöihin liittyy yleensä toiminnanohjauksen haasteita, mikä tarkoittaa vaikkapa sitä, että on vaikea ryhtyä toimeen, suunnitella tai joustaa tilanteiden muuttuessa.

– Koska minulla on itsellänikin haasteita arjen toiminnanohjauksessa, Oliverin patistelu käy joskus voimille. En kuitenkaan ikinä huuda vaan muutan äänenpainoa. Jos ei kohta ala tapahtua, niin… Kyllä Oliver sitten tottelee, paremmin minua kuin isäänsä.

Tanja ei halua käyttää lääkkeitä

Saatuaan diagnoosin Tanja kävi toimintaterapiaryhmässä, jonka tärkein anti oli vertaistuki. Samanlaista vertaistukea hän toivoisi pojalleenkin. Oliverin ollessa pienempi perhe sai hyvää tukea perheneuvolasta, ja kotona on käynyt myös nepsy eli neuropsykiatrinen valmentaja.

Lääkitykseen Tanja suhtautuu kriittisesti, mutta ymmärtää, että joillekin lääkkeet ovat tärkeä apu.

– Olen kuullut, että lääkkeet hiljentävät pään. Minä pärjään näin. Minusta on väärin, että joutuisin syömään lääkkeitä sopeutuakseni. Mihin minun pitäisi sopeutua? Toivon, että oppisimme olemaan suvaitsevaisempia ja hyväksyisimme erilaisia persoonallisuuksia.

Oliver söi add-lääkkeitä jonkin aikaa, jotta koulunkäynti olisi helpompaa. Lääkkeet veivät kuitenkin ruokahalun, ja koska Oliverilla oli muutenkin haasteita saada hoikkaan varteensa lisäkiloja, hän lopetti lääkityksen.

Tanja tuki Oliveria tämän ratkaisussa – vaikka hän olikin nähnyt vilauksen erilaisesta pojasta lääkityksen aikana.

– Kun Oliver tuli koulusta ja kysyin häneltä, millainen päivä oli, hän kertoili vaikka mitä. Hän laittoi takin ja kengät omalle paikalleen ja saattoi myös tyhjentää astianpesukoneen oma-aloitteisesti. Olin, että mitä ihmettä!

Oliverkin huomasi muutoksen itsessään, mutta hän ei kuitenkaan kokenut saavansa lääkkeistä hyötyä. Ne eivät auttaneet häntä tekemään läksyjä.

– Olen ollut tällainen 16 vuotta ja tällainen haluan olla.

Add nähdään usein negatiivisessa valossa

Erityisyys tuo lähes poikkeuksetta mukanaan rankkoja kokemuksia, kuten kiusaamista ja lannistamista. Niiltä eivät ole Tanja ja Oliverkaan säästyneet.

– Adhd ja add nähdään usein vain negatiivisessa valossa, mutta itse pidän omaa erityisyyttäni lahjana. Nautin ideointikyvystäni ja siitä, että aivoni toimivat hyvin aktiivisesti. Minulla on aina plan B olemassa. Elämäni ei ole taatusti helpompaa näin, mutta ainakaan se ei ole tylsää, Tanja sanoo.

– Oliverille erityispiirre on kuitenkin toistaiseksi kirous – niin kauan kuin hän joutuu elämään yhteiskunnan rattaissa. Sitten kun hän aikuistuu ja pääsee tekemään haluamiaan asioita, vain maailma on rajana.

Tanja korostaa, että adhd ja add eivät ole vikoja vaan piirteitä. Tätä ajatusta hän haluaa välittää myös Oliverille: olet erityinen omalla tavallasi.

Tanja myöntää pelkäävänsä, että maailma rikkoo Oliverin. Silti hän ei voi äitinä tehdä muuta kuin kannustaa poikaa levittämään siivet ja lentämään.

Kun lapset olivat pieniä, Tanja lauloi heille usein Milli Menninkäisen laulua. Siinä sanotaan näin: On jalkojesi juuressa melkein koko maailma. Vasten tuulta korkealle pääset, lintunen. Älä liia­n kauaa pesi, vaan nouse siivillesi ja katso sieltä maailmaa, seikkailu odottaa.

X