Ihmiset ja suhteet

Aina jonkun tytär

Teksti:
Anna.fi
-

Miten holhottavasta lapsesta tulee ikääntyvien vanhempien huoltaja?  Missä vaiheessa tulee sanella omat rajat ja mitä tehdä, jos mikään ei riitä tai kelpaa?

Vanhemmuussuhteissa on vaikeaa päästää irti kerran opituista rooleista. Ristiriitaisia tunteita kalvaa usein myös riittämättömyys.

Siivoa itse, eukko!

Elina, 40, on väsynyt. Hän lupasi äidilleen tämän 70-vuotispäivillä tehdä viikkosiivouksen. Äidille ei kelpaa mikään.

”En osaa pyyhkiä listoja oikein, siivoan väärässä järjestyksessä, tiskaan väärin”, Elina puuskahtaa.

Opettaja-äiti ojentaa mielellään tytärtään.

”Jumalauta eukko, siivoa itse, on tehnyt mieli huutaa useampi kerta”, hän sanoo.

Palveluja ei kuitenkaan ulkoisteta.

”Sovimme, että poikani käy luomassa lumen ja auttamassa raskaimmissa ulkotöissä. Heillä meni hyvin ja pihi mummi maksoi taskurahaa”, Elina sanoo.

Elina ei tule toimeen äitinsä kanssa. ”Roolimme ovat yhä samat. Minä olen se tyttö, joka unohti banaanin liikuntavarusteisiinsa kevään lopuksi. En osaa toimia oikein”, Elina sanoo.

”Puhun lapsuudenkotona kimeämmällä äänellä ja en uskalla ottaa aloiteitta”, kertoo hän.

”Tapaamiset ovat olleet itkuisia. Vaikka yritän tehdä asioita, mikään ei kelpaa. Syntymäpäivillä äiti valitti kun ei ollut omatekoisia kakkuja. Keitin liian laihaa kahvia ja lahjakin piti palauttaa”, Elina sanoo.

Sisar Uupunut
-

Kirsti, 55, päivystää puhelinta. Vanhemmilla on ollut sydänoireita. Hän on lähtenyt yöllä sairaalaan, valvonut vanhempien vierellä, opettanut nämä pistämään insuliinia.

”Katsoin itseäni kerran peilistä kaupassa. Kesti kauan kun tunnistin itseni. Peilistä katsoi väsynyt, hoitamaton nainen. Keskellä syksyä olin kesäkengissä. Olin unohtanut myös  peseytyä”, Kirsti sanoo.

Kirsti on yrittänyt vihjailla sisarelleen, että tämäkin auttaisi.

”Kiireinen matkatyö ja pienet lapset vievät hänen aikansa. Entäs minä? Vaikka teenkin osa-aikatyötä on minullakin ollut oma elämä.”

Veljen vaimolla on aikaa, mutta hän on kieltäytynyt auttamasta.

”Veli sanoi, että maksetaan sitten sinulle. Ihan kun tässä rahasta olisi kyse”, Kirsti sanoo.

Vanhemmat eivät pärjää omillaan, mutta eivät halua hoitokotiin. Virtsaiset lakanat on vaihdettava kerran päivässä.

”Olen itse tehnyt sosiaalityötä, enkä voi laittaa heitä hoitoon väkisin”, Kirsti sanoo.

”Olen nähnyt myös laitosten arjen. En halua sitä vanhemmilleni”. Isällä on diagnosoitu Alzheimer.

”Hän saattaa karkailla toisinaan”, Kirsti kertoo. Kirsti on täysin kiinni vanhemmissaan.  Hän ei voi matkustaa, ei suunnittele tulevaa.

”En tiedä kauanko jaksan”, hän sanoo. ”Olen kasvanut tyypilliseen esikoisen rooliin. Kaikki odottavat, että Kirsti hoitaa”, hän miettii.

Oma kiireinen elämä etusijalla              
-

Mikon isä saattaa soittaa pojalleen, valitella hoitamattomia maatöitä tai kummastella uutta tietokonetta. Mikko hoitaa velvollisuuksia mahdollisuuksien mukaan.

”Vanhempani asuvat satojen kilometrien päässä Helsingistä huonojen yhteyksien päässä. Ei sinne lähdetä äkkiä nostamaan perunoita”, hän sanoo.

”Isän on vaikea hyväksyä sitä, että vaikka tila on nimellisesti minulla, on minulla myös oma elämä”, hän sanoo.

”Muutin kotoa pois jo vuosia sitten. Minulla on velkaa, pienet lapset ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevä vaimo. En ole koskaan ollut varsinaisesti kätevä käytännön töissä.”

”Vanhemmilla on ongelmia kolestrolin kanssa ja isä ei saisi rasittaa itseään. Silti he käyttävät punaista maitoa ja isä liikkuu metsästysporukoissa, vaikka jalka ei kestäisi rämpimistä”, Mikko sanoo.

Myös alkoholista on tullut sanomista.

”Kielsin vanhempia soittamasta kun oli kiire. Äidille sanoin, ettei lapsilleni saa antaa liköörikonvehteja”, hän kertoo.

”Lapset lihoivat, kun heille työnnettiin makeaa joka käänteessä. Sitten tajusin, että se oli vain sulkeutuneen äidin tapa osoittaa kiintymystä.”

Kun aika ei riitä

”Syyllisyys ja paha olo”, sanoo Irene, 37.

Ne ovat päällimmäiset tunteet, kun hän yrittää auttaa vanhempiaan.  

”Kun puhelin soi, ensimmäinen reaktioni on pelko. Tiedän, että pitäisi olla enemmän läsnä. Mutta minulla on velkaa, töitä, kaksi lasta ja olen käytännössä yksinhuoltaja. Luonteeltani olen äkkiväärä. Tiedän, että pitäisi varoa sanomisia. Ne voivat jäädä viimeiseksi. Eronneiden vanhempien kanssa on puitu näiden kumppanien valintoja”, Irene miettii.

”Olemme puhuneet siitä, että minulla on ruuhka-vuodet. Kaikki kasaantuu. Silti tuntui kurjalta, kun vanhemmat hakivat seuraa Punaisen ristin ystäväpalvelusta. He olivat kuitenkin aina läsnä, kun tarvitsin lastenhoitoapua”, hän sanoo.

”En ymmärrä, miksei perheen käsite ole laajempi”, hän ihmettelee.

Irene on saamassa siirron ulkomaille. Silloin hän on entistä kauempana.

”Keskitämme lämpimiin traditioihin, kuten jouluun, vaikka yhteistä arkea on vaikea jakaa.”

Osa ikääntyvistä ihmisistä uskoo pärjäävänsä yksin, vaikka apua olisi tarjolla. Marttyyrius ei pue ketään, velvollisuudentunnosta suoritettujen rutiinien sijaan on tärkeämpää olla henkisesti läsnä, välittää. Vanhemmuuteen kuuluvasta roolista luopuminen on vaikeaa, samaten lapsen muuttuminen huollettavasta huoltajaksi. Pelisääntöjä  ja käytännön järjestelyjä voi hioa yhdessä.

Laura

Lisää:

www.vaestoliitto.fi

www.mll.fi

X