Ainutlaatuinen suhde - Äiti & tytär
Rakkaus, huoli ja valta kietoutuvat joskus kiperällä tavalla äidin ja tyttären suhteessa. Parhaimmillaan tässä erityisessä ihmissuhteessa voi tuntea sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvaisuutta.
Jo äänenpaino kertoo tyttären mielialan
Vantaalla asuva Jenni (31) ja hänen äitinsä Paula (57) kertovat olevansa erityisen läheisiä toisilleen. Luottamuksellinen suhde vahvistui entisestään vanhempien eron jälkeen, Jenni oli tuolloin alle 10-vuotias. Äiti ja tytär viettivät paljon aikaa yhdessä ja jakoivat molemmin puolin asioitaan.
Välit ovat olleet aina lämpimät, mutta yhteydenpidon luonne on vaihdellut elämäntilanteiden mukaan. Nyt kun Jenni on itse jäänyt yksinhuoltajaksi, hän on huomannut tarvitsevansa yhä enemmän äitiään.
– Äiti on oikeastaan ainoa ihminen, jolle voin puhua kaikesta, myös syvimmistä ja arimmista asioistani, Jenni tunnustaa.
Paula huomaa myös roolien muuttuneen vuosien myötä.
– Ymmärrän, että äidin tulee olla enemmän käytettävissä eikä puskea päälle omine juttuineen. Niistä pyrin puhumaan omien ystävieni kanssa. Autan parhaiten tarjoamalla kuuntelevan korvani tyttärelle.
Läheisyyden onni ja vaara
Läheisten välien kehittymisestä äidillä ja tyttärellä on yhteneväinen käsitys.
– Jenni tykkäsi jo lapsena ja nuorena pohtia tunne-elämän kuvioita. Olen aina luottanut häneen, ja se on osaltaan vahvistanut välejämme. Kai me kasvoimme yhteen eri tavoin kuin niissä perheissä, joissa on kaksi aikuista, Paula miettii.
– Olin kuulemma ikäisiäni kypsempi ja luonteeltani huolehtivainen. Oli luontevaa, että puhuimme paljon toisillemme. Tiesin, että äiti luotti minuun, eikä minulla ollut tarvetta kapinoida edes murrosiässä, Jenni lisää.
Vasta viime vuosina tyttärelle on tullut tarve päästä eroon liiasta läheisyydestä, jolla on hänen mielestään myös vaaransa.
– Sairastuin masennukseen viitisen vuotta sitten. Kun äiti tajusi, miten huono tilanne oli, hän huolestui tietenkin älyttömästi. Minä puolestani ahdistuin lisää, kun näin hänen kärsivän.
Myös Paulan mielestä tyttären masennus on ollut heidän suhteessaan merkittävä vaihe.
– Mistään en ole ollut niin huolissani. Se heijastui koko elämääni. Arvaan, että tytär aavisti huoleni, sillä me tunnistamme jo äänenpainosta toisen mielialan.
Huolehtiminen sitoo yhteen
Yksinhuoltajana Jenni sanoo olevansa lähes riippuvainen siitä, että äiti soittaa ja kyselee, kuinka hän jaksaa. Hän epäilee, että erot lapsiperheissä ovat ajaneet monet muutkin nuoret äidit vastaavaan tilanteeseen.
– Voin nykyään hyvin, mutta kaipaan huolenpitoa. Tietysti toivon, että se huolehtija olisi oma puoliso, eikä äiti yksistään. Jos olisin parisuhteessa, meillä ei varmasti olisi äidin kanssa näin tiivistä yhteydenpitoa.
Päivittäisten puheluiden ja viestien lisäksi Paula käy noin kerran viikossa auttamassa 5-vuotiaan lapsenlapsen hoidossa. Mummon mielipiteet eivät tytärtä aina miellytä.
– Sanon kyllä selvästi äidille, mistä en halua kuulla hänen kommenttejaan. Arjesta, ystävistä ja työasioista kyseleminen käy, mutta raha-asioihin ja kasvatukseen puuttuminen ei.
– Olemme temperamenttisia ja teräväkielisiä, joten meillä on joskus kipakoita yhteenottoja. Mutta sovimme riidat viimeistään seuraavana päivänä, Paula kertoo.
Etäisyyttä kapinan kautta
Tytär huomaa hakevansa etäisyyttä monin tavoin. Yksi tapa on tarve etsiä piirteitä, joissa hän on erilainen kuin äitinsä.
– Protestoin sitä vastaan, että äiti näkee meidät samanlaisina ja sanoo aina tietävänsä mitä tarkoitan. Vaikka huomaan käyttäväni samoja ilmaisuja ja jopa käveleväni kuin äiti, olemme kuitenkin monissa asioissa erilaisia.
– Tiedän, että Jenniä ärsyttää, kun vertaan meitä toisiimme. Meillä on samanlainen energinen luonne, mutta ikäero ja erilaiset elämänvallinnat ovat vieneet meitä eri suuntiin. Olemme myös valinneet eri alojen ammatit, äiti analysoi.
Äidin vihaamiseen Jenni ei tunne tarvetta, vaikka näyttääkin mielensä vahvasti.
– Voin kiukutella, huutaa ja itkeä, mutta se ei johdu äidistä. Äiti on nyt läheisin ihminen minulle, joten puran tunteitani hänelle.
Joustavaa läheisyyttä
Äiti ja tytär ovat varmoja siitä, että henkinen yhteys ja läheisyys heidän välillään säilyy aina, vaikka välillä lyödään luuria korvaan. Molemmat toivovat toisilleen uutta kumppania, jotta riippuvuus vähentyisi.
– Joustan tietenkin Jennin elämäntilanteen mukaan. Jos hänelle tulee uusi seurustelusuhde, väistyn syrjään. Kunnioitan tyttären reviiriä, enkä ikinä voisi udella häneltä miessuhteista tai muista intiimeistä asioista, äiti sanoo.
Paulalla on myös kaksi poikaa, mutta hän pitää äiti-tytär-suhdetta ainutlaatuisena ihmissuhteena, jossa nainen voi kokea olevansa osa sukupolvien ketjua ja siirtävänsä perintöä eteenpäin.
– Suhde tyttäreen on erilainen kuin poikaan. Naiset jakavat ihmissuhdeasioita ja auttavat ymmärtämään naiseuteen liittyviä erikoispiirteitä. Äiti voi siirtää tyttärelleen elämänkokemusta, ja molemmat voivat nauttia aaltopituudesta, joka on mahdollinen vain naisten välillä, Paula tiivistää.
Näin sopuun äidin kanssa
Jos koet äitisuhteesi ahdistavana, kokeile näitä konsteja:
1. Tunnista äitiin liittyvät negatiiviset tunteet, kuten viha, syyllisyys ja katkeruus. Hankalat tunteet kertovat siitä, että äiti käyttää edelleen valtaa elämässäsi.
2. Kirjoita seikkaperäisesti paperille äitiin liittyvistä vaikeista tapahtumista, ota ne tarkasteluun ja etsi myönteinen tulkinta tilanteeseen.
3. Kokeile lauseentäydennystehtäviä. Jatka esimerkiksi lauseita: Tunnen vihaa sinua kohtaan, koska… Tunnen katkeruutta, koska…Olisin toivonut, että… Minun ei enää tarvitse syyllistyä takiasi, koska… Ymmärrän virheesi, koska…
4. Kirjoita vihakirje äidille. Sitä ei pidä lähettää. Voit repiä sen kirjoittamisen jälkeen.
5. Muista oma vastuusi. Vasta kun pystyt antamaan anteeksi äidillesi, otat lopullisesti oman elämäsi haltuusi ja pääset vapaaksi.
Kommentit
Äitini ja minä olemme ihan erilaisia ihmisiä – äitini on tunnekylmä ihminen joka pitää ihmissuhteitaankin yllä hyötymistarkoituksessa. Tavalla tai toisella. Hän muistuttelee toistuvasti isääni hänen virheistään heidän avioliittonsa alkuaikoina. Vaikka isäni on nykyään vakavasti neurologisen sairauden runtelema, äitini komentelee ja syyttelee laiskuudesta – samaan aikaan kun kotona asuva terve poikamieveljeni nauttii joutenolosta: tv:n katselusta ja juopottelemisesta eikä hänen tarvitse tehdä juuri mitään.
Minun ja vanhemman veljeni – jotka olemme kokopäivätöissä ja perheellisiä – pitäisi äitini ja tämän nuorimman veljemme mielestä olla tasapuolisesti huolehtimassa heistä. Heidän kotinsa on nykyään kaatopaikan ja tavaravaraston yhdistelmä koska me olemme ”hylänneet” heidät. (Ts. Emme jaksa emmekä jouda!) He itse tuntuvat olevan kykenemättömiä pitämään puoliaan, tai edes hakeutumaan lääkäriin ja muuhun hoitoon samasta syystä.
Äitini muistelelee meidänkin elämässämme sattuneita negatiivisia asioita mieluummin kuin niitä hyviä… Me lapset olimme etenkin alle kouluikäisinä lähes heitteillä koska yksityisyrittäjäaidillämme ei ollut aikaa meille. Onneksi pieni kyläyhteisö huolehti ja antoi ruokaakin.
Pidän äitini ja isäni sekä nuorimman veljeni kanssa yhteyttä, mutteme ole läheisiä. Ja hyvä niin.
Kun mieheni ja minä saimme lapsia, meidän molempien vanhemmat tekivät selväksi etteivät alkaisi lapsenkaitsijoiksi: ”Kun on itse kiikuttanut niin pitää keikuttaakin.” Sitten oltiin haukkumassa siitä että päätin hoitaa nuorimman lapsenikin kolmevuotiaaksi kotona pienellä kodinhoidontuella….!?!?!? En halunnut alistaa kumpaakaan lastani itsekkyyden alttarille kuten omat vanhempani tekivät.
Mieheni taas soittelee äitinsä ja nuorimman veljensä kanssa päivittäin. Mikäs siinä jos ja kun niin tykkää tehdä – itseäni se ahdistaisi. Enkä ole rahankäytöstäni tilivelvollinen miehenikään vanhemmille ja sisarelle vaikka he tuntuvat niin luulevankin.
Voisin hyvin muuttaa niin omista kuin mieheni vanhemmista erilleen vaikka 1000 kilometrin päähän – ja nauttia elämästäni ilman alituista syyllistämistä ja kyttäämista!!!
Kommentit
Äitini ja minä olemme ihan erilaisia ihmisiä – äitini on tunnekylmä ihminen joka pitää ihmissuhteitaankin yllä hyötymistarkoituksessa. Tavalla tai toisella. Hän muistuttelee toistuvasti isääni hänen virheistään heidän avioliittonsa alkuaikoina. Vaikka isäni on nykyään vakavasti neurologisen sairauden runtelema, äitini komentelee ja syyttelee laiskuudesta – samaan aikaan kun kotona asuva terve poikamieveljeni nauttii joutenolosta: tv:n katselusta ja juopottelemisesta eikä hänen tarvitse tehdä juuri mitään.
Minun ja vanhemman veljeni – jotka olemme kokopäivätöissä ja perheellisiä – pitäisi äitini ja tämän nuorimman veljemme mielestä olla tasapuolisesti huolehtimassa heistä. Heidän kotinsa on nykyään kaatopaikan ja tavaravaraston yhdistelmä koska me olemme ”hylänneet” heidät. (Ts. Emme jaksa emmekä jouda!) He itse tuntuvat olevan kykenemättömiä pitämään puoliaan, tai edes hakeutumaan lääkäriin ja muuhun hoitoon samasta syystä.
Äitini muistelelee meidänkin elämässämme sattuneita negatiivisia asioita mieluummin kuin niitä hyviä… Me lapset olimme etenkin alle kouluikäisinä lähes heitteillä koska yksityisyrittäjäaidillämme ei ollut aikaa meille. Onneksi pieni kyläyhteisö huolehti ja antoi ruokaakin.
Pidän äitini ja isäni sekä nuorimman veljeni kanssa yhteyttä, mutteme ole läheisiä. Ja hyvä niin.
Kun mieheni ja minä saimme lapsia, meidän molempien vanhemmat tekivät selväksi etteivät alkaisi lapsenkaitsijoiksi: ”Kun on itse kiikuttanut niin pitää keikuttaakin.” Sitten oltiin haukkumassa siitä että päätin hoitaa nuorimman lapsenikin kolmevuotiaaksi kotona pienellä kodinhoidontuella….!?!?!? En halunnut alistaa kumpaakaan lastani itsekkyyden alttarille kuten omat vanhempani tekivät.
Mieheni taas soittelee äitinsä ja nuorimman veljensä kanssa päivittäin. Mikäs siinä jos ja kun niin tykkää tehdä – itseäni se ahdistaisi. Enkä ole rahankäytöstäni tilivelvollinen miehenikään vanhemmille ja sisarelle vaikka he tuntuvat niin luulevankin.
Voisin hyvin muuttaa niin omista kuin mieheni vanhemmista erilleen vaikka 1000 kilometrin päähän – ja nauttia elämästäni ilman alituista syyllistämistä ja kyttäämista!!!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous