Ihmissuhteet

Marja Majanlahti jäi leskeksi 45-vuotiaana, kun näyttelijä Antti Majanlahti kuoli äkillisesti: ”Emme olleet keskustelleet siitä, että toinen poistuisi viereltä äkkiarvaamatta”

Marja Majanlahti, 50, oli naimisissa näyttelijä-ohjaaja Antti Majanlahden (1966-2017) kanssa. Kaipaamaan jäivät myös kaksi yhteistä lasta.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sampo Korhonen, Sara Pihlaja, Om-Arkisto

Marja Majanlahti oli 45-vuotias, kun Antti-puoliso kuoli.

Marja Majanlahti, 50, oli naimisissa näyttelijä-ohjaaja Antti Majanlahden (1966-2017) kanssa. Kaipaamaan jäivät myös kaksi yhteistä lasta.

”Vasta kun poliisit ilmestyivät ovemme taakse syksyisenä sunnuntai-iltana, aloin epäillä pahinta. Antti oli työkeikalla toisella paikkakunnalla, enkä ollut saanut häntä puhelimella kiinni vuorokauteen. Lopulta eräs näyttelijäkollega hälytettiin käymään Antin kämpällä. Hän ei saanut kertoa meille, mitä oli tapahtunut, vaan paikalle lähetettiin virkavalta.

Lapsemme Emma ja Eino olivat tuolloin 12- ja 10-vuotiaita. Uutisen kuultuaan he painautuivat kylkiini ja itkivät hiljaa. Itse olin täysin turta. Oli epätodellinen olo. Mietin, onko tämä kenties joku makaaberi pila: kohta Antti soittaa ja sanoo, että vitsi vitsi. Hän oli sellainen erikoinen huumorimies.

Antti Majanlahti
Ohjaaja ja näyttelijä Antti Majanlahti oli monelle tuttu muun muassa Uusi päivä -sarjasta.

Mutta totta se oli. Antti oli kuollut sydänkohtaukseen 50-vuotiaana. Emme olleet koskaan keskustelleet siitä mahdollisuudesta, että toinen poistuisi viereltä äkkiarvaamatta. Kuolemahan koittaisi vasta joskus sitten vanhana.

Poliisien lähdettyä meille tuli kaksi kriisityöntekijää, mutta en halunnut lähelleni vieraita ihmisiä. Naapurissa asuva ystävä saapui luoksemme, ja Keski-Suomessa asuva siskoni lähti ajamaan saman tien meille. Hän oli apuna ja tukena koko seuraavan viikon. Ensimmäisenä yönä en nukkunut silmäystäkään. Isosisko silitteli jalkojani, mutta ylikierroksilla käyvä keho ei suostunut rauhoittumaan.

Seuraavana päivänä alkoi suorittaminen. Jäin muutaman viikon sairauslomalle ja aloin järjestää hautajaisia ja paperiasioita. Toimin kuin robotti.

Koti täyttyi kukkasista. Koska Antti oli tuttu julkisuudesta, myös aivan vieraat ihmiset lähettivät tervehdyksiä. Se oli jopa hieman ahdistavaa, itsehän en ole julkisuuden henkilö. Hautajaisten jälkeen huomionosoitukset loppuivat kuin seinään. Toisaalta olin tyytyväinen: viimeinkin saan olla rauhassa. Toisaalta tuntui, että minut oli unohdettu, vaikka olisin juuri silloin kaivannut tukea. En vain osannut pyytää sitä.

Marja Majanlahti
– Pahimmasta surusta toipuminen vei pari vuotta. Sen jälkeen alkoi tuntua, että selviämme. Antti tulee olemaan aina minun ja lasten muistoissa, Marja Majanlahti toteaa.

Kävimme lasten kanssa kriisikeskuksessa pari kertaa, juttelin myös työterveyslääkärin ja työpsykologin kanssa. Siitä oli varmasti apua. Lääkkeitäkin tarjottiin, mutta niitä en huolinut. En halunnut turruttaa tunteitani.

Lapset oireilivat omalla tavallaan. Einon kuullen isästä ei saanut sanoa sanaakaan. Emma puolestaan ajatteli, että hänen täytyy pitää huolta pikkuveljestä. Hän yritti pysyä vahvana ja kätkeä tunteensa. Kriisipalavereissa tyttö saatiin ymmärtämään, että minä olen perheen aikuinen. Äiti kyllä kestää ja jaksaa. Joskus itkin lasten nähden, mutta suurimmat huutoitkukohtaukset purkautuivat yksinäisyydessä.

Seuraavaan kesään mennessä sain valmiiksi perunkirjoitukset ja kaiken paperisodan. Sen jälkeen romahdin. Kesälomalta palattuani työterveyslääkäri huomasi, että käyn yhä kovemmilla ylikierroksilla. En pystynyt olemaan hetkeäkään paikoillani ja keskittymään mihinkään. Hän passitti minut sairauslomalle.

”Vaikeimpina hetkinä hirvittävä kuolemanpelko valtasi mielen.”

Kun ei tarvinnut enää suorittaa, oli viimein aikaa itselle ja omalle surulle. Aloin purkaa vuoden aikana sisälle kertynyttä painolastia. Tein pitkiä kävelylenkkejä Nella-koiran kanssa lähimetsissä ja kävin läpi kaiken tapahtuneen yhä uudestaan. Vaikeimpina hetkinä hirvittävä kuolemanpelko valtasi mielen. Valvoin öitä miettien, miten lasten käy, jos minäkin kuolen nyt.

Pikkuhiljaa aloin hyväksyä tapahtuneen. Antti on kuollut eikä enää palaa. Mutta minun ja lasten elämä jatkuu.

Pahimman surun hellitettyä Emmalla ja Einolla heräsi valtava kiinnostus isää kohtaan. Olemme katselleet perhekuvia ja muistelleet hauskoja sattumuksia. Lapset ovat myös kyselleet Antin siskolta Sannalta ja isältä Mikolta hänen nuoruudestaan sekä työtovereilta ohjauksista ja näyttelijäntöistä. Joskus satumme aukaisemaan telkkarin Uusi päivä -sarjan uusintojen aikaan ja hihkaisemme: tuolla se iskä on! Huvittavaa on, että Einosta on varttuessaan kasvanut kuin ilmetty kopio isästään.

Olin Antin kuollessa 45-vuotias, leskeksi nuori. Silti ajattelin, että olen loppuelämäni yksin lasteni kanssa. Yllätyksekseni tapasin viime syksynä ystäväpariskunnan kautta mukavan miehen, jonka lapsetkin hyväksyivät. Keväällä hän muutti asumaan kanssamme. Kotona on nyt aikuinen, jonka kanssa Eino voi tehdä miesten juttuja. Uskon, että Antti olisi tästä käänteestä onnellinen.”

X