Ihmissuhteet

Alkoholin käyttöä, tunnekylmyyttä ja työnarkomaniaa – naiset kertovat, mitä vanhempiensa virheitä he eivät halua toistaa

Tunnekylmien, alkoholiongelmaisten tai työnarkomaanivanhempien perheissä kasvaneet tietävät, mitä vaatii, ettei itse päädy lenkiksi negatiiviseen sukupolvien ketjuun. Omien lastensa kanssa he haluavat tehdä toisin.
25.10.2017 Teksti: Mervi Alatalo Kuvat: OM-arkisto, Riikka Kantinkoski/Ateena ja Juha Harju/Tammi, iStock

”On tärkeää tulla tietoiseksi taustastaan”

Ani haastatteli Kosteusvaurioita-kirjaansa varten myös muita alkoholiongelmaisissa perheissä kasvaneita.

Ani Kellomäki, 42, ei ole ollut lastensa nähden humalassa.

Olin 13-vuotias, kun äiti alkoi yhä useammin kadota makuuhuoneeseensa. Liukuovi pysyi kiinni, ja oli sanomattakin selvää, ettei sitä saanut avata. Ilmapiiri kotona muuttui. Minä tunsin olevani vääränlainen, tiellä ja häiritsevä. Kun vein tyhjiä pulloja lähikauppaan, kauppias kehui reippaaksi. Hän ei tiennyt pullojen tulevan meiltä, vaan luuli minun keräävän niitä lähiseudulta. Opin häpeämisen nopeasti. Opin aistimaan, milloin olisi hyvä hetki pyytää luokkaretkirahaa tai että äiti pesisi farkkuni. Äiti ei tuntunut koskaan olevan saatavilla, kun minulla oli tarpeita.

Varhaislapsuuteni oli kuitenkin onnellinen. Ehkä sen takia olen aina nähnyt itseni äitinä, toisin kuin monet muut alkoholiongelmaisissa perheissä varttuneet. Olin 23, kun tulin raskaaksi. Olimme silloin olleet jo seitsemän vuotta yhdessä ensirakkauteni kanssa.

Ennen lapsia olin juhlinut viikonloppuisin, mutta minulle oli selviö, etten halua humaltua lasten edessä lainkaan. Tiedän olevani helposti addiktoituva tyyppi. Kun juon, tykkään humaltua. Se on merkki siitä, ettei minun kannata ottaa alkoholia osaksi arkeani.

Koen, että minun tehtäväni on katkaista sukupolvien ketju. Siksi olen käynyt kolmen vuoden tera-pian, ja nyt olen kolmatta vuotta vertaistukiryhmässä. Kivuliaat asiat olisi ehkä helpompi unohtaa, mutta kun tulee tietoiseksi taustastaan, tietää myös, miten se vaikuttaa omaan käyttäytymiseen.

En koe tuntevani äitiäni juuri ollenkaan. Lapseni ovat nyt 17- ja 15-vuotiaat. Meillä on tiivis yh- teys. Syömme ja katsomme telkkaria joka päivä yhdessä ja tiedämme, mitä toisillemme kuuluu. Lasten ei ole koskaan tarvinnut pelätä vanhempiaan.

Kirjoittaessani kaksi vuotta kirjaani Kosteusvaurioita puhuin lapsilleni paljon alkoholista. Kuopus lukee kirjaa parhaillaan. Se on myös heidän historiaansa, ja on tärkeää, että he tietävät siitä.

”Suuttuessani tunnustelin, reagoinko kuin äitini”

Mian poika täyttää pian viisi. – Olen aina tiennyt, että haluan olla toisenlainen äiti kuin oma äitini oli.

Mia Lindstedtin, 39, lapsi tietää olevansa rakastettu.

En muista, että äiti olisi koskaan sanonut rakastavansa minua ja välittävänsä minusta. Sen sijaan sain usein kuulla, että olen huono eikä minusta ole mihinkään. Tiedän, että äiti oli myös herkkä, mutta sen puolen hän näytti minulle aivan viimeisinä aikoinaan. Kun olin lapsi, hän oli minua kohtaan kova ja kylmä.

Vanhemmat erosivat, kun olin viisi. Äidillä oli takanaan vaikea avioliitto ja -ero, ja hän käänsi isän minua vastaan, vaikka isä oli aina ollut minulle läheinen. Isän jouluksi lähettämistä nukeista ja barbeista äiti sanoi, ettei isä niitä oikeasti halua minulle antaa, ei hän oikeasti välitä, lähettää niitä vain äidin kiusaksi. Kun tulin murrosikään, äiti jopa naureskeli finneilleni. Näin, että kavereideni äidit olivat toisenlaisia.

Pitkään alistuin ja uskoin olevani muita huonompi. Murrosiässä kaikki purkautui. Aloin huoritella äidille takaisin. En ole siitä kovin ylpeä, mutta kaunat taisivat purkautua: sinä loukkasit minua, nyt on minun vuoroni loukata sinua.

Olin parikymppinen, kun äiti sairastui syöpään ja hoidin häntä kotona melkein viimeiseen saakka. Välimme paranivat hieman, mutta eivät kokonaan. Koskaan äiti ei pyytänyt anteeksi.

Minusta tuli äiti vajaat viisi vuotta sitten. Haluan olla ennen kaikkea rakastava äiti, jonka lapsi myös tietää sen. Aina välillä tulee takkua, ja etenkin uhmaikäiselle suuttuessani tunnustelin välillä, reagoinko nyt kuin äitini. Olen kokenut pettäväni sekä itseni että lapseni niinä hetkinä. Mutta kaikki aina käsitellään – kerron lapselle, miksi äiti suuttui. Itse en koskaan ymmärtänyt, miksi minulle oltiin vihaisia. Minä yritän selittää pojalleni, että hyväksyn hänet, mutta pallon heittäminen kaverin naamaan ei tekona ole hyväksyttävä.

”Hyvä elintaso ei ole motivaattori työlleni”

Henna Helmi kirjoittaa isänsä työkeskeisyydestä myös kirjassaan Sairauden voittamat.

Henna Helmi Heinonen, 36, haluaa olla lapsilleen läsnä.

Isä perusti tilitoimiston 1980-luvun lopussa. Kun äiti irtisanottiin laman tultua, hänkin alkoi tehdä töitä yrityksessä. Sen jälkeen meillä oli pitkään vain yksi vanhempi paikalla: toinen aamuisin, toinen iltaisin. Työpäivät jatkuivat usein kotona. Sukulaiset oppivat, että ”alvien aikaan” ei voitu tavata.

En muista murrosikäisenä kaivanneeni vanhempia. Nyt tajuan, että elämässäni oli paljon vaikeuksia: pelkotiloja ja kaveriongelmia. Totuin syömään pelkkiä mikroruokia.

Kun olin jo perustanut perheen, vanhempieni viikonloppuvierailut meille kutistuivat usein sovitusta, koska isän työt venähtivät. Tullessaan isä oli väsynyt, koska oli tehnyt koko yön töitä. Olin turhautunut ja loukkaantunut. Jonkin aikaa yritin saada vanhempiani muuttamaan elintapojaan, sitten luovutin. Oli tärkeämpää pysyä väleissä.

He suunnittelivat maalle muuttamista ja sitä, että voisivat nähdä enemmän lapsenlapsiaan. Alle kuusikymppisenä isä sai aivoinfarktin ja äiti veritulpan jalkaan. Silloinkin isän kanssa oli toivotonta keskustella töiden vähentämisestä. Kukas sitten elämisen maksaa, hän aina hoki. Luulen, että työ tai tarkemmin yrittäjyys antoi isälle omanarvontuntoa. Hän pääsi hyvätuloisena nousemaan ylempään keskiluokkaan.

Olen kirjailija ja yhdistän työn ja arkielämän kuten nyt jo edesmenneet vanhempani tekivät. Välillä pysäyttää, kun lapset sanovat, että ”miksi sun aina pitää tehdä töitä”. Sanon siksi töille ei helpommin kuin vanhempani. En ota hankalia hommia, vaikka se joskus voi olla uralle vahingollista. Tyydyn hyvään enkä vaadi täydellistä. Ja olen lapsille läsnä – en poissa toimistolla vaan kotona. Pidän huolta siitä, että kun teen työtä, toimin tehokkaasti. Avaan läppärin silloin, kun kukaan ei minua kaipaa. En kaipaa rahaa enempää kuin välttämättä tarvitaan – hyvä elintaso ole motivaattorini.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi