Ihmissuhteet

Anna Karvosenoja oli töissä ensihoidossa koko elämän muuttaneena iltana: ”Tiesin heti intuitiivisesti, että kyse oli omasta isästäni”

Anna Karvosenoja, 41, menetti parikymppisenä isänsä ja kymmenen vuotta sitten parhaan ystävänsä. Menetysten jälkeen hän halusi alkaa uudistaa suomalaista hautajaiskulttuuria.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Juha Sarkkinen, Anna Karvosenojan Kotialbumi

 – Lapsuudenperheessäni ei ollut halailukulttuuria, mutta isän kuolema muutti sen. Nykyään halailemme äidin ja sisarusteni kanssa koko ajan, kun tapaamme, Anna Karvosenoja sanoo.

Anna Karvosenoja, 41, menetti parikymppisenä isänsä ja kymmenen vuotta sitten parhaan ystävänsä. Menetysten jälkeen hän halusi alkaa uudistaa suomalaista hautajaiskulttuuria.

Isäni oli sankarini. Lapsena janosin olla kahden hänen kanssaan. Veneessä se onnistui, koska isosisko ja -veli tulivat helposti merisairaaksi, mutta minä en tullut. Asuimme Hailuodossa. Isäni oli kalastaja, äiti koulun johtaja.

Kerran piilouduin aamuvarhaisella isän autoon, jotta pääsisin hänen mukaansa merelle. Satamassa paljastin itseni, ja isän oli pakko ottaa minut mukaansa, koska palauttamiseen ei olisi ollut enää aikaa. Siispä päivähoidon sijaan pääsin trooliveneeseen. Luin Aku Ankkoja alakerrassa konehuoneen tuoksussa. Välillä sain ajaa venettä. Lempijuttuni oli, kun urakan päätteeksi pääsin silakkakylpyyn. Kuvittelin, että olen Roope Ankka, joka ui kolikoissa.

Isä oli aina superrauhallinen. Minä olin elohopea. Jos olin ehdottanut jotain hullutusta, hän saattoi välillä sanoa: ”Höpö, höpö, Anna.” Asia oli sillä kuitattu.

Joulukuinen ilta 19 vuotta sitten muutti elämäni. Päivystin Hailuodon ensivasteessa vapaaehtoisena, kun puhelimeen tuli hälytys: mies joutunut veden varaan Marjaniemessä. Tiesin heti intuitiivisesti, että kyse oli omasta isästäni ja että hän oli hukkunut. Kun ajoimme ensivasteen autolla rantaan, näin isäni lippalakin meressä. Lähdin siltä seisomalta viemään suruviestiä äidille. Mieheni jäi rantaan ja etsi isääni vedestä. Hän toimi vapaapalokunnan pintapelastajana.

Tässä kohtaa näkyi pienen paikkakunnan voima. Kun kuolema koskettaa perhettä, kaikki muuttuu. Hailuoto kannatteli meitä läpi shokin. Perhettämme ei jätetty yksin. Saimme esimerkiksi apua talon siivoukseen ja hautajaisten järjestämiseen.

Tunnen, että kasvoin aikuiseksi noiden viikkojen aikana. Olin elänyt elämääni siihen asti vähän leijaillen ja päämäärättömästi.

Anna, 6, ja isä lavatansseissa kesäjuhlissa. 
Anna, 6, ja isä lavatansseissa kesäjuhlissa.

Muutaman kuukauden päästä huomasin, että olin raskaana. Uusi elämä sisälläni antoi minulle lohtua. Otin sen merkkinä siitä, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Saimme mieheni kanssa pojan.

Äidiksi tulo on ollut yksi elämäni suurimmista kokemuksista. Ensimmäiset viikot vain katsoin vauvaa. Hänen nukkuessaan makasin vieressä ja ihmettelin, miten joku voi olla niin täydellinen. Minulle kirkastui, että tärkein tehtäväni on luoda turvallinen pohja hänelle. Myöhemmin sain vielä kaksi lasta.

Suunnittelin omat hautajaiseni

Käsittelin isän kuoleman vasta monta vuotta myöhemmin. Olin valmis siihen kolmikymppisenä. Loukkasin käteni ja jouduin sairauslomalle ambulanssihoitajan työstäni. Ihan kuin joku olisi sanonut silloin minulle: ”Nyt istut alas ja käyt läpi tunteitasi.”

”Kysymys pysäytti minut, ja heräsin taas eloon surun keskeltä.”

Itkin niin paljon, että 4-vuotias esikoinen kysyi minulta: ”Äiti, tuleeko enää koskaan sellainen päivä, jolloin naurat?” Se kysymys pysäytti minut, ja heräsin taas eloon surun keskeltä.

Vuonna 2012 paras ystäväni, joka asui naapurissamme, kuuli, että hän sairastaa aggressiivista rintasyöpää ja että aikaa ei olisi paljon. Ystävä kertoi minulle, että hän pelkää kuolemaa, ja silloin huomasin, että itselläni ei ollut enää kuolemanpelkoa. Isän kuolema oli muuttanut suhtautumiseni.

– Koemakasimme rakkaan, edesmenneen ystäväni kanssa hautapaikkoja Hailuodossa 2012.
– Koemakasimme rakkaan, edesmenneen ystäväni kanssa hautapaikkoja Hailuodossa 2012.

Ehdotin ystävälleni, että lähtisimme yhdessä koemakaamaan hautapaikkoja Hailuodon hautausmaalle. Siellä suunnittelimme kumpikin omat hautajaisemme, ja tämä auttoi häntä pelossaan. Mietimme, miksi arkkujen pitää olla niin harmaita ja valkoisia. Voisiko olla myös värejä? Syntyi siemen, josta kasvoi myöhemmin yritykseni.

Hän oli minulle paitsi rakas ystävä myös opettaja monessa asiassa, esimerkiksi naisellisuudessa ja itsetunnossa. Hän herätteli minut kerran: ”Miksen koskaan näe sinua mekko päällä?” Silloin huomasin, että olin alkanut pukeutua vapaa-ajallakin kuin olisin koko ajan töissä. En meikannut enkä laittautunut. Hänen kauttaan aloin ajatella toisin. Minun pitää huolehtia itsestäni, olen muutakin kuin se ihminen, joka huolehtii muista. Yhtenä itsenäisyyspäivänä ystävä halusi, että katsomme Linnan juhlat. Hän lainasi minulle mekon ja meikkasi minut. Kun katselimme tv-lähetystä skumppalasit käsissämme, ajattelin, että hei, täähän on aika kivaa.

”Hautausalan punainen vaate”

Puolen vuoden päästä diagnoosista ystäväni kuoli. Sain kunnian olla saattamassa häntä arkkuun ja meikkaamassa hänet. Hautajaispäivänä puin itselleni näyttävät, tummanroosat helmet mustan mekon päälle, koska minua ahdisti ajatus hautajaisten värittömyydestä. Halusin, että ystäväni upea persoona näkyy juhlissa – se väri muistutti minua hänestä.

Ystäväni rohkea elämänasenne antoi minulle rohkeutta myös yrittäjäksi ryhtymiseen. Seurasin monta vuotta vierestä mieheni yrittämistä ja mahdollistin sitä. Tiesin kuitenkin aina, että haluaisin itsekin kokeilla siipiäni, kunhan vain saisin idean yrityksestäni valmiiksi.

”Tehtäväni on toimia kuolemankulttuurin uudistajana.”

Heureka tuli vihdoin kuusi vuotta sitten. Yhtäkkiä tiesin ihan kirkkaasti. Minun tehtäväni tässä maailmassa on toimia kuolemankulttuurin uudistajana. Keksin, että modernin arkkuliinan avulla jokainen voisi tuoda vainajan persoonaa enemmän esille hautajaisissa. Harvalla on varaa värillisiin erikoisarkkuihin, mutta arkun päälle levitettävään liinaan kaikilla olisi varaa.

Vein yritysidean eteenpäin, vaikka kuulin monelta, ettei minun kannattaisi. Pidin pääni.

Minusta sanotaan, että olen hautausalan punainen vaate rohkealla asenteellani, mutta en ota paineita liikanimestä. Jonkun on pakko toimia uudistajana. Tiedän, että moni sureva haluaa itseni lailla lisää vaihtoehtoja perinteiseen kuolemankulttuuriin.

Yrittäjän arki on kiireistä, ja ystävän opit ovat edelleen kovassa käytössä. Muistan pitää huolta itsestäni. Pyrin sulkemaan koneen, kun nuorimmat tulevat koulusta. Ja aina, kun on liiketapaaminen, nautin, kun saan pukeutua mekkoon.

X