Ihmiset ja suhteet

Avioero: Erosin kaverista

Teksti: Anna.fi

Avioero”Mikä ihme teille tuli? Teillähän oli kaikki niin hyvin.” On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun muutin pois kodistani, ja pois miehen luota, joka on ollut aviopuolisoni yhdentoista vuoden ajan. Muutin, koska en halunnut jatkaa suhdetta, jossa olimme yhä enemmän kämppäkavereita ja yhä vähemmän rakastavaisia. Mitä meille tapahtui?

Läheisyys ja yhteiset tekemiset hävisivät vuosien varrella jonnekin. Yritimme aikamme metsästää niitä takaisin, mutta emme onnistuneet. Pienet lapset, erilaiset harrastukset ja työstä ja arjesta selviäminen veivät voimia ja löivät kiilaa väliimme. Usein tuntui siltä, että emme olleet samalla puolella vaan eri puolilla. Tunne siitä, että yhdessä ei ollut hauska olla, voimistui vähitellen.

Viimeisinä aikoina meillä ei ollut enää muuta puhuttavaa kuin televisio-ohjelmat ja kahden tyttäremme tekemiset. Kotityöt ja lastenhoidon jaoimme niin, että kumpikin pääsi tekemään omalla ajallaan itselle tärkeitä asioita. Olimme arjen jakajia, samassa talossa asujia, kavereita. Mutta että rakastavaisia ja läheisiä ystäviä? Ei.

Minä puhuin murheista ja iloista tyttökavereilleni. Mies puhui työpaineistaan läheisimmille ystävilleen. Minä itkin ystävättärelle sitä, että emme kohtaa sängyssä, emmekä enää edes ruokapöydässä. Mies hakkasi sulkapalloa eikä itkenyt, ainakaan minun edessäni. Jossain vaiheessa ajattelin: lapsillemme ei tule jäämään yhtäkään muistoa siitä, kun äiti ja isä suukottelivat tai halailivat toisiaan. Sellainen läheisyys oli meille liikaa. Toinen oli ajautunut niin kauas, ettei siihen osannut enää tarttua kiinni.

Viimein tuli se päivä, kun tajusin: minun on helpompi olla ilman häntä kuin hänen kanssaan. Seuraavana päivänä kerroin, että haluan muuttaa pois.

***

Erilleen muuttamisen jälkeen olin pitkään liian kiltti. Yritin selittää eromme syitä jokaiselle, joka tuli kysymään. Pienessä kaupungissa törmäsin jatkuvasti puolituttuihin, jotka halusivat tietää, miksi olimme eronneet. Meillähän oli kaikki niin hyvin: ihanat lapset, kaunis koti, työtä ja terveyttä.

Entinen työkaveri tuli tiedustelemaan kaupan hedelmätiskillä, mitä hän voisi kertoa eromme syistä iäkkäille vanhemmilleen, jotka ihmettelivät, miksi kaksi täyspäistä ihmistä eroaa noin vain.

Miehen ystävä tivasi kulmabaarissa, eikö tilannettamme olisi voinut ratkaista muulla tavoin kuin erilleen muuttamisella. Hän oli melkein vihainen. Oliko se pelkoa siitä, että sama saattaisi sattua omalle kohdalle jonain päivänä?

Mitä enemmän yritin selittää, sitä selvemmin tajusin, että se on aivan järjetön yritys. Miten näin henkilökohtaista asiaa voi selittää ulkopuolisille, kun sen selittäminen itsellekin oli vielä epäselvää ja hyvin surullista? En ollut iloinen siitä, että elin nyt lasten kanssa puolet siitä ajasta, mitä elin ennen eroa. Konkreettisestikin selittäminen oli vaikeaa, sillä kurkussa oli järkyttävän kokoinen pala aina, kun asiasta piti alkaa jälleen kerran puhua.

Jälkeenpäin voisi kysyä, olisiko ollut sopivaa sanoa kaupan hedelmätiskillä, että jos olisin elämäni ehtoopuolella, voisin tyytyä kaverisuhteeseen? Mutta nyt olen 41, nainen seksuaalisuutensa huippuvaiheessa, kuten perheterapeutti kauniisti sanoi. Että en halua elää loppuelämääni kaverin kanssa. Haluan nähdä, mitä muuta voisi olla.

***

Uusi asuntoni on pieni kaksio. Siellä minulla on oma järjestys. Kaikkina päivinä ei ole. Vanhan kodin pakonomainen siivoaminen, jonka tajuan johtuneen pään sisäisestä sekamelskasta, on loppunut. Sotku valtaa alaa, mutta se tuntuu oudon hyvältä. Tämä on minun sotkuni. En voi syyttää siitä ketään muuta.

Lapset asuvat luonamme vuorotellen: viikko minun luonani, sitten viikko isän luona. Uusi koti on heille vielä seikkailu. Lapset hinkuvat mukaani kellarin pesutupaan ja tuuletusparvekkeelle, sillä ne ovat jännittäviä paikkoja. Käytävän toisella puolella asuu uusia kavereita, pieni tyttö ja poika. Seinien takaa kuuluu ääniä, mikä on omakotitalossa ikänsä asuneille lapsille uutta. Maire-täti se vain siellä rapistelee, sanon nuoremmalle, kun nukutan häntä illalla, ja vieraat äänet pelottavat häntä.

Näen, että lapsilla on kaikki hyvin. Se huojentaa oloani. He ovat vielä pieniä eivätkä kysele, miksi äiti on täällä ja isä vanhassa kodissa. Ehkä heidän mielenrauhaansa vaikuttaa se, että olemme miehen kanssa sovussa, joskin lyhytsanaisia. Enempi puhe tuntuu olevan tässä vaiheessa liikaa.

Kummallista, mutta nyt olemme samalla puolella. Parisuhteemme puolesta emme osanneet taistella yhtenä rintamana, mutta lastemme puolesta osaamme. Kumpikin varoo sanomasta heille pahaa sanaa toisesta. Kehumme heille toisiamme monin verroin enemmän kuin yhdessä asuessamme.

Se, että lapset eivät kysele mitään, saa minussa aikaan lievän kauhun tasapainon. Milloin kysymyksiä alkaa ryöpsähdellä? Onko se ihan kohta, vai vasta murrosiässä? Tulevatko he silloin syyttämään minua siitä, että kun he olivat pieniä, minä olin vailla jotain, jota en osannut itsekään nimetä?

”Äiti on tyhmä”, pienempi tyytyy sanomaan nyt. On hän sen sanonut aiemminkin, mutta silloin en vetänyt korviani luimuun. Nyt vedän. En halua heille mitään pahaa.

***

AvioeroAntakaa siis tilaa. Enemmän kuin selittää, haluan ymmärtää, miksi tähän on tultu. Mitä voin oppia tästä? Mitä voin tehdä toisin, jos aloitan uuden suhteen? 

Lehdessä on kirjailija Kyllikki Villan haastattelu. Hän on 84 vuotta, kauniisti harmaantunut rouva. ”Vanhana tunteiden sydänfilmi tasoittuu”, hän sanoo. Odotan sitä, mutta en kiihkeästi. Haluan elää nyt.

X