Avioero: Kohta olen terve
Rapsutan aamulla sängyssä lapaani. Sinne on noussut luomi. Entisessä elämässä mies olisi voinut saman tien vilkaista sitä ja kertoa, näyttääkö se epäilyttävältä. Nyt pohdin toden teolla kenelle näyttäisin sitä. Äidille viikonloppuna, kun menen kylään? Ystävättärelle kahvilassa? Terveyskeskuslääkärille kahden viikon päästä, jos satun saamaan ajan? Päädyn tiirailemaan luomea eteisen peilin edessä käsipeilin kanssa.
Kun ryhtyy asumaan yksin, ymmärtää, kuinka riippuvainen on muista ihmisistä. Moni apu, joka lankesi automaattisesti osakseni kun asuin miehen kanssa, on nyt hankittava kodin ulkopuolelta. Useimmiten siitä on myös maksettava.
Asumuseron myötä olen tarvinnut kiinteistövälittäjän, lakimiehen ja psykologin apua. Olen tarvinnut naapuria poraamaan seinään reiät hyllyille sekä autoliikkeen nuorta miestä vaihtamaan autoon kesärenkaat.
Kuuntelevat korvat ovat olleet ainakin osin ilmaisia. Niitä ovat tarjonneet omat vanhempani, appivanhempani, mummo, sisarukset, ystävät, terveyskeskuslääkäri, työnantaja, kollegat, lasten päiväkodin hoitajat, perheterapeutti sekä Kelan ystävällinen Sirkka-Liisa.
Viime vuonna 26 000 suomalaisen avioliitto päättyi eroon. Se yhtä paljon kuin jos otetaan yksi Hartwall Areenallinen miehiä ja toinen samanlainen naisia.
Jos minä olen osatyöllistänyt jalkapallojoukkueen verran ihmisiä oman eroni takia, kuinka suuria ihmismassoja eroon päätyvät kokonaisuudessaan liikuttelevat? Kuinka suuri lasku lankeaa yhteiskunnalle yhden avioliiton päättymisestä, jos vaikka vain toinen osapuolista joutuu ravaamaan terapiassa?
***
Eroavan pariskunnan lapset työllistävät myös ammattilaisia, etenkin, jos ero on riitaisa. Tarvitaan perhesovittelua, lasten eroryhmiä, koulun terveydenhoitajaa, perheneuvolaa, lastenvalvojaa. Kaikkein likaisimmissa tapauksessa nämä eivät vielä riitä, vaan tarvitaan lastensuojelua, sijaisperheitä, sosiaalityötekijää, lääkäriä, poliisia, psykologia ja lastenpsykiatria.
Ja vaikka kaikki nämä tahot yhdistäisivät voimansa, lapsen paras ei siltikään toteudu, jos kaksi hänelle kaikkein rakkainta ihmistä riitelee siitä, kumman pussista otetaan raha lapsen uuteen takkiin ja kumpi maksaa päivähoitomaksun. Kumman kasvatusmetodit ovat hanurista, niin kuin ovat aina olleetkin, ja kyllä minä tiedän, mikä sika sinä olet, ja pysy kaukana näiltä nurkilta tai hankin lähestymiskiellon, ja anna olla viimeinen kerta, kun haukut minua tuon lapsen kuullen.
Kalliiksi tulee, perin kalliiksi.
***
Tänään ajattelin näin: voi olla, että en ollut paras mahdollinen vaimo miehelleni. Siksi yritän olla paras mahdollinen ex-vaimo.
Minulle se merkitsee sitä, että en halua tehdä miehen elämää vaikeaksi, en liioin omaani. Haluan, että välimme pysyvät niin hyvinä kuin se eron jälkeen on mahdollista. Neutraalitkin välit tulevat palvelemaan meitä molempia ja loppukädessä myös lapsia, kun heidän ei tarvitse valita puolia äidin ja isän välillä.
Toivon, että voin sanoa lapsille niin kauan kuin elän: teillä on hieno isä, ja me olimme hyvin onnellisia, että saimme teidät. Vaikka meidän välimme ovat saaneet uuden muodon, teidän ja meidän välit saavat tästä eteenpäinkin kasvaa ja syventyä. Kun saatte rakastaa kumpaakin meistä ilman pelkoa, että toinen aikuinen tuntee siitä närää, se ei ole keneltäkään pois vaan kaikille lisää.
***
Olen kulkenut pitkän henkisen matkan siitä, kun tein päätöksen muuttaa miehestä erilleen.
Kun asumusero oli vielä tuore asia, paha olo saattoi syöksyä päälle koska tahansa. Yhdessä vaiheessa jokainen hyvä sanakin sai minut itkemään: kun ystävä lausui nimeni ääneen ja silitti minua käsivarresta, tai kun äiti toi mustikkapuuroa ja sanoi, että kyllä sinun olisi hyvä syödä välillä.
Itkin, koska surin mennyttä ja pelkäsin tulevaa, koska ikävöin lapsia ja kärsin yksinäisyydestä ja epäonnistumisen tunteesta.
Kun itku tunki päälle kaupassa tai kesken ajomatkan, vaihtoehtoja oli käytännössä kaksi: palata kotiin itkemään, tai sadatella puoliääneen: nyt et kyllä itke perhana soikoon, tunge ne kyyneleet takaisin sinne silmäkuoppiin, pysykää siellä, nyt minä ajattelen vaikka pesäpalloa, mutta en kyllä ala itkeä.
Välillä onnistuin paremmin ja välillä huonommin.
Ero pisti myös fysiikan koville. Vajaan vuoden mittaisen kriisin aikana olen kokenut kaikkea tätä: lievää masennusta. Jatkuva palan tunne kurkussa. Kipeä vatsa. Laihtumista. Nukahtamisvaikeuksia. Kroonista heräilyä keskellä yötä. Oksettavaa oloa. Huuliherpestä. Finnejä. Harmaita hiuksia.
Välillä tunsin olevani kuin lingossa, joka pyöritti minut sekaisin ja sitten pysähtyi hetkeksi aloittaakseen taas uudelleen juuri kun aloin tajuta koordinaattini.
Alan olla vahvempi jo. Pääni alkaa olla selvä.
***
Luen lehdestä amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan naisilla, jotka keräävät sisäänsä paljon patoutunutta vihaa, on suuri riski sairastua sydänsairauksiin.
En vihaa ketään. Siksi uskon, että elämä voittaa.
Kommentit
Kiitos asiallisesta artikkelista. Tutulta kuulostaa. Erosin neljännesvuosisadan
avioliitosta vuosituhannen kieppeillä. Syyttömät eli jälkipolvi kipuilee edelleen pahasti. Surullisinta oli, että omat vanhemmat kuolleet ja sisarukset
etäällä sekä suku kaukana. Tukea on tarvinnut ammattilaisjoukoilta. Matka jatkuu edelleen elinkaari lyhenee…Tsempaten.
Kommentit
Kovin tuttua, kovin tuttua. Voimia vaan kaikille tuossa tilanteessa oleville. Vanha kliseinen fraasi Aika parantaa on kuitenkin totta. Tosin riippuu siitä pystyykö vihan ja surun käsittelemään oikein ja kääntämään ne ajan kanssa vahvuudeksi. Ne täytyy käydä läpi mutta niihin ei saa jäädä roikkumaan. Itse voin nyt 5 vuotta eron jälkeen paremmin kuin ehkä koskaan.
Kyllä sitä luomea tai arpea voi katsoa oma lapsi, ainakin kasvaessaan…
Ei ole noin synkkää, ja joku syyhän siihen eroonkin oli, lohduttaudutaan sillä!
26000 ihmistä eroaa vuosittain. Miettisivät ensin muutaman vuoden menevätkö naimisiin vai ei. Kun katselee asuinkumppania tuommoiset 5-10 vuotta ennen avioliitto päätöstä, niin säästyttäis monelta turhalta avioerolta. Avoeroja ei lasketa, eihän ne ole parisuhteita laisinkaan. Nyky ihminen ei kestä riitelyä ja vastoinkäymisiä, vaan homma lopetetaan heti kun alkaa ensi kerran ahistaa. Lapsi tehdään parisuhteen parantamiseksi ja se on viiminen niitti. Lapsi on siinä mielessä huonossa asemassa, että se ei voi valita vanhempiaan.
Voi ja nyyh taas yksi ero lisää tilastoihin. Pitäisiköhän kirjoittajan kuitenkin katsoa itseään sieltä peilistä ihan ensimmäiseksi ja miettiä, että miksi tähän on tultu. Nykyään mennään naimisiin liian helposti ja luovutetaan ensimmäisen vastamäen ja kyllästymisen kohdalla liian helposti. Naimisiin mennessähän puolisot lupaavat tahtoa ja sitähän tämä avioliitto(/ avoliitto) hyvin pitkälti on, ei saa luovuttaa. Tsemppiä kaikille asian kanssa painiskeleville, TAHTOKAA lisää!
Tiedoksi, että ero voi tulla yli 25 vuoden naimisissa olon jälkeenkin! Eikä siihen tarvita edes riitelyä. Olipa kysymyksessä avo- tai avioliitto, on jokainen parisuhteen ero ainutlaatuinen ja yksilöllinen eikä sitä varmasti kukaan kenellekään toivo eikä itselleen halua.
Onneksi siitä näyttää pikku hiljaa toipuvan ja elämä on voinut normalisoitua. Kiitos hyvästä kirjoituksesta.
kuuleppa äiskäpä hyvinkin ei se ero ole aina itsestä kiinni,kun nykyään tää pettäminenkin on niin yleistä.Minkäs teet jos miehellä on toinen nainen ja haluaa eron.Voimia ap:lle!!
kuuleppa äiskäpä hyvinkin ei se ero ole aina itsestä kiinni,kun nykyään tää pettäminenkin on niin yleistä.Minkäs teet jos miehellä on toinen nainen ja haluaa eron.Voimia ap:lle!!
Typerää itseaiheutettua lätinää. Niitä on pahempiakin asioita kuin ero ja ei itseaiheutettua.
Olen samaa mieltä.Laittais energiansa johonkin muuhun kun parisuhdepelleilyyn…
Tuosta alkaa lääkärissäjuokseminen. Yksinäiset huonoa omatuntoa ja syyllisyyttään pakenevat akat täyttävät lääkäreiden vastaanotot ja poliklinikat ja sitten lopulta rukousjonot …eikä loppua näy.
Naisille tehdään jos jonkinlaista turhaa tutkimista. Kroppaa pengotaan ja kaivellaan ja tökitään ja avataan ja suljetaan…ihmekös miksi gynegologit ovat miehiä…hahhahhaa! Sitten on puhelinluettelon paksuiset sairauskertomukset.
Hyvä kirjoitus! toivottavasti siitä on apua monelle samassa tilanteessa olevalle. Itsessäkin herätti myötätuntoa.
Kirjoittajalla on hyvä asenne. Toisen osapuolen syyllistäminen ja mustamaalaaminen on turhaa ja haitallista lasten tunteiden ja oman mielentyyneyden kannalta, on syy eroon sitten mikä ja kenen tahansa.
Teille jotka kritisoitti kirjoitusta ihan vaan tiedoksi, että me monet eronneet naiset joilla on lapsia emme ole toki eronneet ensimmäisen vastoinkäymisen tultua arkeemme. Lasten takia sitä yrittää venyä ja paukkua vähän liikaakin. Yritystä riittää ja uusia mahdollisuuksia jaellaan. Vuosikausia onnettomassa liitossa elettyäni on vaan pakko tulla sen totuuden eteen, että kumpikos se onkaan lapsille parempi: huono ja riitaisa avioliitto, riitelyä ja pahoinvointia kotona VAI eronneet vanhemmat, jotka yhä yhdessä kasvattavat lapsia mutta voivat henkisesti paremmin ja ovat tahoillaaj jopa onnellisia???
Lapsi kärsii siinä sivussa ja voi pahoin jos vanhemmat voivat huonosti!
Kaikki ei vaan aina mene suunnitelmien mukaan. Alkuun onnelliset avioliitot voivat vain yksinkertaisesti päättyä. Vaikka yhdessä oltais oltu se 10vuotta ennenku on menty naimisiin.
Paistaa se aurinko joskus meillekin!
13. Kukapa sitä julkisesti myöntää syyllistävänsä ja mustamaalaavansa, enhän Minä semmoista tee!! Mikä mahtaa olla totuus?
”Asumuseron myötä olen tarvinnut kiinteistövälittäjän, lakimiehen ja psykologin apua. Olen tarvinnut naapuria poraamaan seinään reiät hyllyille sekä autoliikkeen nuorta miestä vaihtamaan autoon kesärenkaat.”
Haha..
Ehkä sun pitäis kasvaa tosiaankin yksin vielä =D
”lakimiehen ja psykologin”
Tämä on todella pelottava yhdistelmä.
Surullista!
Kiitos asiallisesta artikkelista. Tutulta kuulostaa. Erosin neljännesvuosisadan
avioliitosta vuosituhannen kieppeillä. Syyttömät eli jälkipolvi kipuilee edelleen pahasti. Surullisinta oli, että omat vanhemmat kuolleet ja sisarukset
etäällä sekä suku kaukana. Tukea on tarvinnut ammattilaisjoukoilta. Matka jatkuu edelleen elinkaari lyhenee…Tsempaten.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous