Ihmiset ja suhteet

Avioero: Kun muutuin näkymättömäksi

Teksti:
Anna.fi
Kun muutuin näkymättömäksi

”Se katsoo mua silmiin. Me käytiin ruokakaupassa yhdessä, ja aina, kun mä satuin vilkaisemaan sitä, se katseli mua ja hymyili.”

”Se laittaa käden mun selälle ja ohjaa mut ovesta sisään.”

”Se reagoi muhun. Se kuuntelee, mitä mulla on sanottavaa.”

Istun lounaalla ystävättären kanssa. Hän on nelikymppinen, pari vuotta sitten eronnut upean näköinen nainen. (Tarinan kannalta hänen ulkonäöllään on merkitystä siksi, että jos ulkonäöllä voisi ostaa huomionosoituksia, hänen eteensä kuuluisi levitellä punaisia mattoja.)

Hän istuu edessäni ja ihmettelee ääneen miestä, jonka kanssa hän on käynyt pari kertaa ulkona. Miehen käytös on ollut niin huomaavaista, että naisrukka on ymmällään. Tämmöisiäkö ne nykyään ovat, vai onko tässä nyt jotain mätää, hän kyselee silmät pyöreinä. Ystävätär kuvailee, kuinka mies avaa hänelle hissin oven ja päästää hänet ensin sisään, kuinka mies täyttää hänen lasinsa tekemättä siitä numeroa, ja kuinka käsittämätöntä on, että mies haluaa viettää koko yön lusikka-asennossa hänen kanssaan.

Olen yhtä innoissani. Ihana mies!

Mutta onhan tässä jotain outoa. Millaiseen kohteluun olemme ehtineet tottua, jos oven avaaminen saa meidät hyrisemään mielihyvästä?

Naisen muisti on pitkä, niin myös minun. Siispä lyhyt katsaus mieshistoriaan: millaisia muistoja mieleen putkahtaa vuosien varrelta?

Tuoreimmalla eksällä oli tapana tunkea ovesta sisään niin, että se läpsähti perässätulijan naamaan. Jos hän keitti kahvia, hän ei kysynyt, haluanko minäkin. Joskus hän yksinkertaisesti unohti minut: tarjoili vieraille juomia, ojensi jokaiselle lasin käteen. Kun lasit oli jaettu, hän itsekin huomasi, ettei ollut muistanut tuoda minulle mitään.

Eksää edellinen eksä levitti päivän aikana kostuneet sukkansa kuivumaan sohvan selkänojalle. Sohvassa hän päästeli takapuolestaan ääniä, jotka saivat minut pakahtumaan inhosta. Voitko lopettaa tuon, ehdotin. Hän pyysi anteeksi, mutta saattoi yllättää minut uudelleen puolen tunnin päästä: ”Pull my finger”.

Se siitä suhteesta.

Avioero

Eksä viidentoista vuoden takaa tiedusteli rakastelun jälkeen, voisinko ajatella aloittavani kuntoilun, sillä takapuolessani näytti olevan aika paljon selluliittia. Hän itse veteli leukoja yksiönsä keittiön ovensuussa niinä iltoina, kun olin hänen luonaan. Koska hän tarjoili minulle teetä ja lämpimiä voileipiä, siedin häneltä enemmän kuin olisin sietänyt joltakulta muulta. Selluliittikeskustelun jälkeen lähtö tosin liippasi aika läheltä.

***

Kun suhde tulee pisteeseen, jossa toinen osapuoli alkaa jättää toisen huomiotta, toinen alkaa muuttua näkymättömäksi. Se on hyvin surullista. Jos kumpikin muuttuu toiselle näkymättömäksi, jotain särkyy, pahimmassa tapauksessa lopullisesti. Ovet läpsähtelevät naamaan ja mielipiteitä ei enää kysytä, tai jos kysytäänkin, niistä ei piitata. Hei jää sanomatta ensin aamulla lähtiessä, kohta myös illalla palatessa. 

Jos kumppanini ei tee minua näkyväksi, en näy. Olen olemassa, mutta ilman tarpeita, toiveita ja sananvaltaa. Jos muut saavat juoman käteensä ja minä jään ilman, minun täytyy kai olla näkymätön. Jos toinen ei näe minua kiinnostavana tai haluttavana, olenko edes olemassa hänelle? Jos olen, mitä olen?

***

Pieni ele saa aikaan paljon hyvää. Se pätee niin rakkaussuhteeseen kuin muihinkin tuttavuuksiin.

Ja silti juuri pienet tärkeät eleet unohtuvat helposti parisuhteen arjessa. Tulee päiviä, jolloin on paljon helpompi hymyillä ventovieraalle kuin omalle puolisolle. Työkaverille voi aivan hyvin sanoa: onpa sulla tänään ihanan väristä huulipunaa. Mutta kun oma mies on käynyt parturissa, muutoksen ehkä tiedostaa, mutta ajatus ei nouse huulille asti. Ja kuinka vähän tarvitsisi avata suuta tälle pienelle mutta tärkeälle sanomalle: ”Sä oot käynyt parturissa. Sun tukka näyttää tosi hyvältä. Sä näytät tosi hyvältä. ”

Mietin ystävättären kanssa, olisivatko liittomme kenties pelastuneet, jos olisimme avanneet suumme ja antaneet parempaa palautetta miehillemme. Olisiko hyvä synnyttänyt hyvää niin, että miehet olisivat alkaneet huomata meitäkin vähän enemmän?

Lounaan lomassa listaamme huviksemme asioita, joita toivoisimme saavamme osaksemme seuraavissa suhteissa. Kumpikaan meistä ei mainitse rakastelua untuvapatjalla takkatulen loimussa tai kuohuviinillä ryyditettyä illallista viulistin viipyillessä pöydän vierellä. Niiden sijaan moni hyvin pieni, oikeastaan itsestään selvä asia tulee lausutuksi ääneen.

Että mies katsoo minua silmiin. Että se puhuu minulle kuin olisin tärkeä ihminen. Että se tulee luokseni, vetää minut itseensä kiinni ja sanoo: hei, miten sun päivä on mennyt. Mulla on ollut sua ikävä.

Että saan kohteliaisuuden, vaikka banaalinkin: sun takapuoli on NIIN ihana.

Olisiko kaksi avioliittoa säilynyt näillä konstein? En tiedä. Entä mitä puolisomme olisivat tarvinneet ollakseen tyytyväisempiä meihin? En tiedä sitäkään.

Kertokaa te. Ehkä osaan olla seuraavassa suhteessa vähän viisaampi.

X