Avioero: Kun muutuin näkymättömäksi
”Se katsoo mua silmiin. Me käytiin ruokakaupassa yhdessä, ja aina, kun mä satuin vilkaisemaan sitä, se katseli mua ja hymyili.”
”Se laittaa käden mun selälle ja ohjaa mut ovesta sisään.”
”Se reagoi muhun. Se kuuntelee, mitä mulla on sanottavaa.”
Istun lounaalla ystävättären kanssa. Hän on nelikymppinen, pari vuotta sitten eronnut upean näköinen nainen. (Tarinan kannalta hänen ulkonäöllään on merkitystä siksi, että jos ulkonäöllä voisi ostaa huomionosoituksia, hänen eteensä kuuluisi levitellä punaisia mattoja.)
Hän istuu edessäni ja ihmettelee ääneen miestä, jonka kanssa hän on käynyt pari kertaa ulkona. Miehen käytös on ollut niin huomaavaista, että naisrukka on ymmällään. Tämmöisiäkö ne nykyään ovat, vai onko tässä nyt jotain mätää, hän kyselee silmät pyöreinä. Ystävätär kuvailee, kuinka mies avaa hänelle hissin oven ja päästää hänet ensin sisään, kuinka mies täyttää hänen lasinsa tekemättä siitä numeroa, ja kuinka käsittämätöntä on, että mies haluaa viettää koko yön lusikka-asennossa hänen kanssaan.
Olen yhtä innoissani. Ihana mies!
Mutta onhan tässä jotain outoa. Millaiseen kohteluun olemme ehtineet tottua, jos oven avaaminen saa meidät hyrisemään mielihyvästä?
Naisen muisti on pitkä, niin myös minun. Siispä lyhyt katsaus mieshistoriaan: millaisia muistoja mieleen putkahtaa vuosien varrelta?
Tuoreimmalla eksällä oli tapana tunkea ovesta sisään niin, että se läpsähti perässätulijan naamaan. Jos hän keitti kahvia, hän ei kysynyt, haluanko minäkin. Joskus hän yksinkertaisesti unohti minut: tarjoili vieraille juomia, ojensi jokaiselle lasin käteen. Kun lasit oli jaettu, hän itsekin huomasi, ettei ollut muistanut tuoda minulle mitään.
Eksää edellinen eksä levitti päivän aikana kostuneet sukkansa kuivumaan sohvan selkänojalle. Sohvassa hän päästeli takapuolestaan ääniä, jotka saivat minut pakahtumaan inhosta. Voitko lopettaa tuon, ehdotin. Hän pyysi anteeksi, mutta saattoi yllättää minut uudelleen puolen tunnin päästä: ”Pull my finger”.
Se siitä suhteesta.
Eksä viidentoista vuoden takaa tiedusteli rakastelun jälkeen, voisinko ajatella aloittavani kuntoilun, sillä takapuolessani näytti olevan aika paljon selluliittia. Hän itse veteli leukoja yksiönsä keittiön ovensuussa niinä iltoina, kun olin hänen luonaan. Koska hän tarjoili minulle teetä ja lämpimiä voileipiä, siedin häneltä enemmän kuin olisin sietänyt joltakulta muulta. Selluliittikeskustelun jälkeen lähtö tosin liippasi aika läheltä.
***
Kun suhde tulee pisteeseen, jossa toinen osapuoli alkaa jättää toisen huomiotta, toinen alkaa muuttua näkymättömäksi. Se on hyvin surullista. Jos kumpikin muuttuu toiselle näkymättömäksi, jotain särkyy, pahimmassa tapauksessa lopullisesti. Ovet läpsähtelevät naamaan ja mielipiteitä ei enää kysytä, tai jos kysytäänkin, niistä ei piitata. Hei jää sanomatta ensin aamulla lähtiessä, kohta myös illalla palatessa.
Jos kumppanini ei tee minua näkyväksi, en näy. Olen olemassa, mutta ilman tarpeita, toiveita ja sananvaltaa. Jos muut saavat juoman käteensä ja minä jään ilman, minun täytyy kai olla näkymätön. Jos toinen ei näe minua kiinnostavana tai haluttavana, olenko edes olemassa hänelle? Jos olen, mitä olen?
***
Pieni ele saa aikaan paljon hyvää. Se pätee niin rakkaussuhteeseen kuin muihinkin tuttavuuksiin.
Ja silti juuri pienet tärkeät eleet unohtuvat helposti parisuhteen arjessa. Tulee päiviä, jolloin on paljon helpompi hymyillä ventovieraalle kuin omalle puolisolle. Työkaverille voi aivan hyvin sanoa: onpa sulla tänään ihanan väristä huulipunaa. Mutta kun oma mies on käynyt parturissa, muutoksen ehkä tiedostaa, mutta ajatus ei nouse huulille asti. Ja kuinka vähän tarvitsisi avata suuta tälle pienelle mutta tärkeälle sanomalle: ”Sä oot käynyt parturissa. Sun tukka näyttää tosi hyvältä. Sä näytät tosi hyvältä. ”
Mietin ystävättären kanssa, olisivatko liittomme kenties pelastuneet, jos olisimme avanneet suumme ja antaneet parempaa palautetta miehillemme. Olisiko hyvä synnyttänyt hyvää niin, että miehet olisivat alkaneet huomata meitäkin vähän enemmän?
Lounaan lomassa listaamme huviksemme asioita, joita toivoisimme saavamme osaksemme seuraavissa suhteissa. Kumpikaan meistä ei mainitse rakastelua untuvapatjalla takkatulen loimussa tai kuohuviinillä ryyditettyä illallista viulistin viipyillessä pöydän vierellä. Niiden sijaan moni hyvin pieni, oikeastaan itsestään selvä asia tulee lausutuksi ääneen.
Että mies katsoo minua silmiin. Että se puhuu minulle kuin olisin tärkeä ihminen. Että se tulee luokseni, vetää minut itseensä kiinni ja sanoo: hei, miten sun päivä on mennyt. Mulla on ollut sua ikävä.
Että saan kohteliaisuuden, vaikka banaalinkin: sun takapuoli on NIIN ihana.
Olisiko kaksi avioliittoa säilynyt näillä konstein? En tiedä. Entä mitä puolisomme olisivat tarvinneet ollakseen tyytyväisempiä meihin? En tiedä sitäkään.
Kertokaa te. Ehkä osaan olla seuraavassa suhteessa vähän viisaampi.
Kommentit
Minusta tuli juurikin osa ”tapettia”, itsestäänselvyys. Näkymätön nainen…siitäkin huolimatta, että itse yritin monellakin tavalla. Annoin ns. Positiivista kommenttia miehen ulkonäöstä, mm.remontti osaamisesta, halasin, suukottelin, hellin ja halusin. Pidän itsestäni huolta. Kyselin työpäivästä…eikä minun työpäivästäni kysynyt mieheni koskaan. Ei koskaan antanut positiivista palautetta esim. Oletpa nättinä tms. En enää tiennyt olevani nainen…Syitä en tiedä, en enää välitäkään…tässä iässä tiedän mitä kaipaan. Haluan olla näkyvä! Elossa, tiedän olevani rakkauden ja hellyyden arvoinen. Toivon, että vielä joskus joku katsoo minua silmiin suoraan, avoimesti…rakkaudella…niin että tiedän että ”olen”…mutta nyt, mieluummin yksin kun yksin yhdessä…
Kommentit
Tästähän jäi julkituomatta kokonaan ne asianosaisen itsensä viat ja puutteet? Itsekritiikitön suhtautuminen parisuhteeseen tuottaa lopulta tuon tässäkin mainitun: Sitä edellinen exänexän exä! Mittariin puksuttaa yhä uutta lukemaa ja satuprinssejä jotka täyttävät rotunaaraan kriteerit on edelleenkin se korkeintaan 5% tarjonnasta. 95% joutuu yksinkertaisesti tyytymään vähempään!
Jaahas, kolahti näköjään Vili-Veikon nilkkaan tämä :=)
Ehän tässä kritisoitu miehiä yleensä tai toviottu satuprinssiä. Toivotaan vaan silmiin katsomista ja huomioon ottamista – molemmilta osapuolilta.
Onko se Vili-Veikolle liikaa?
Mulla ON niin ihana pylly 😉
…ja se tulee vielä vessaankin ja pyyhkii mun pyllyn – ajattele!!! Toki toisen huomioiminen on tärkeätä, mutta jokaisessa pitemmässä parisuhteessa tulee vaiheita, jolloin ei jaksa huomioida kumppaniaan joka eleestä ja askeleesta, jos laiminlyönti ja kielteisten huomoiden viljely on jatkuvaa, on kysymys esim. narsistisesta häiriöstä.
JUST TÄTÄ arkielämä on vailla…että MOLEMMAT huomaa toisensa.
Montakohan keskustelua tästä asiasta on meidänkin liitossakin käyty.
Mutta kun mies on sitä mieltä, että narisen ihan turhasta…sitten
jos ja kun jossain vaiheessa saa sitä arkipäivän huomiota muualta niin
kumppani on niin väärinymmärretty ja petetty kun toinen ei jaksanutkaan
loppuikäänsä olla näkymätön…HYVÄ KIRJOITUS….
Rakkaus on 0-3v kestävä aika, jonka jälkeen tulee valinta, joko ero tai tosi rakkaus. Tosi rakkaudessa molemmat tietää, että vatsaa kutkuttava huuma on mennyt ja toisen kanssa on koettu maailman ihanimpia asioita. Nyt kysytään enemmän, miten hyvin rakastaan ja hänen puutteitaan tai ”vikoja” siedetään. Tuli ei enää roihua metrisellä liekillä mutta vuorotellen kummankin on käytävä lisäämässä kalikka takkaan ettei tuli pääsisi sammumaan. Voisi ehkä ajatella, että sama määrä puuta, mitä poltettiin ensimmäisen kolmen vuoden aika riittääkin loppuelämäksi, ainakin toisille :).
Olen miettinyt itsekin , näin jo kohta 30v mieheni kanssa yhteistä elämää viettäneenä että mitä tältä suhteelta odotan ja minkälainen sen tulisi olla jotta olisin hmm. onnellinen tai tyytyväinen , enkä haikailisi jotain muutosta tai muuta esim. uutta kumppainia. Tämä pohdinta on siis ollut vain ihan teoreettista ja olen miettinyt näitä asioita vain siksi että en oikein tiedä enkä ymmärrä miksi niin monet nykyään eroavat ja juuri itsemme ikäiset n. 40 – 50 vuotiaat.
Nro 6 kommentoija on luultavasti siinä aika oikeassa että se huumaava rakkaus kestää maksimissaan vain sen 3v . Arki ja tottumus jos yhdessä sinnitellään ja eletään ihan molempia tyydyttävää elämää syrjäyttävät sen hurmiorakkauden tunteen . Toki ainakin itselläni on ollut erilaisia vaiheita jolloinka olen ollut uudestaan mieheeni hullaantunut mutta kyllä se elämä enemmänkin on ollut ihan vain yhteenkasvamisesta johtuva yhteenkuuluvuuden tunne ja me henki joka aikamoisistakin vastoinkäymisistä huolimatta meitä yhdessä on pitänyt.
Alkukirjoituksessa puhuttiin huomioimisesta ja siihen sellainen kommentti itseltä että nimenomaan toisen huomioiminen edes silloin tällöin vahvistaa parisuhdetta ja varmaa on että jos toinen muuttuu toiselle itsestäänselvyydeksi saattaa edessä olla vaikeat ajat.
Silti parisuhde jo näinkin pitkä kuin meilläkin on kyllä sisältää vaikka minkälaisia ajan jaksoja jolloin joskus vain eletään sitä arkea eikä siinä sen kummoisempia odotuksiakaan ja vaateita toiselle aseta. Toisen huomioiminen tavalla taikka toisella on kuitenkin seikka joka varmasti vahvistaa suhdetta ja lisää kiintymyksen määrää enkä vähättelisi turvallisuuden tunnetakaan , joku välittää (: . Itse olen elämääni ja parisuhteeseeni tyytyväinen .
Välillä minä pakotan itseni olemaan miehelleni erityisen huomaavainen. Ja kas kumma, kun saan ystävällisen sanan sanottua ja hellän eleen osoitettua, huomaan itsekin todella tarkoittavani sitä. Onneksi ryhdyin. Varsinkin, kun saan takaisin vähintäänkin samalla mitalla.
Hyvät teot – aluksi teennäisetkin – muuttuvat aidoiksi kuten tekonaurukin muuttuu hetken päästä oikeaksi nauruksi.
Tämä oli hyvä kirjoitus. Kiitos. :))
…ma joskus mietin, huomaisko se sitäkään, että olen kuollut, ennen kuin raato alkaisi haisemaan. Ja jos huomaisikin, se olisi varmaan vihainen, kun kehtasin kesken sen töitten mennä delaan. Onneksi sen uusi vaimo on parempi. Vaikka silläkin on ihan samanlainen varjo suunsa ympärillä kun mulla. Onkohan sillä samanlainen möykkykin rinnassaan?
Todellakin rakkaudenhuuma kestää sen 0-3v, sen jälkeen astuu väkisinkin arki kuvioon ja sitten mitataan todella mitä tästä suhteesta molemmat haluavat. Joskus sitä vaan antaa periksi, vaikka voisi tehdä toisin ja silti surkuttelee.
Mutta miten sanoa se miehelle ilman tragedioita ja loukkaantumisia, että minäkin olen tässä.
Mekin miehen kanssa olimme olevinamme todellinen pari, kunnes miehen mielestä minä olin tuhonnut hänen elämästään 20 vuotta. Tämän mies sanoi kaksi (2) kertaa, toisen 24-vuotishääpäivänä. Siitä on alkanut elämän rippeiden korjaaminen, eikä loppua näy! Tällä hetkellä kotona menee päin prinkkalaa, muualla ihan hyvin. Siihen saumaan saadut huomionosoitukset ovat nostaneet itsetuntoa, ettei olekaan ehkä niin näkymätön ja eikä ehkä niin ”huono”, mutta koko ajan on tunne, että voi, kun voisi kadota pysyvästi!!!
En minäkään rakasta miestäni, yritän vain sietää häntä,,lastemme vuoksi, sillä he rakastavat ja tarvitsevat meitä molempia ja meille lapsemme ovat rakkainta ja tärkeintä maailmassa. Todellisen ja aidon rakkauden vuoksi me vanhemmat monesti jaksamme, siitä saa voimaa!! Jos olisimme lapseton pari, emme olisi olleet yhdessä enään kymmeneen vuoteen, nyt olemme olleet yksissä 14 vuotta. Varmaan miehenikin ajattelee samoin,, ja arvaa minun mietteet. Vieraat miehet piristävät toisinaan elämääni ;))
Numero 13, apua! ”Yritän sietää häntä lastemme vuoksi.” Kuulostaa kaamealta. Millaisen ihmissuhdemallin annatte lapsillenne sietämällä toisianne? Mitä hyvää siitä heille seuraa? En ymmärrä yhtään.
Hyvä teksti! Pitäisi kai muistaa puolin ja toisin se, miten tärkeää on tehdä toinen näkyväksi. Nähdä hänet, kuulla hänet ja olla läsnä myös henkisesti …. ja sitten tuo kaikki toisin päin ; hän näkee minut, hän kuulee minut ja hän on läsnä henkisesti…
Jos minä kuulisin, että vanhempani sinnittelivät epätyydyttävässä liitossa vain meidän lasten takia, olisin todella harmissani.Minut tekee onnelliseksi, jos näen vanhempani onnellisina, yhdessä tai erikseen tai uusien kumppanien kanssa. Kyllä ne lapset jossain vaiheessa huomaavat, millainen liitto vanhemmilla on.
Kysymys vain kuuluu: miten sitä voi sitten säilyttää sen tunteen, että toinen on jotenkin itsestään selvyys? Se on minusta se suurin haaste parisuhteessa.
Hämmästyin kun tajusin kuinka vähän aikaa se todella veisi vuorokaudesta,että naisen saisi hymyilemään tyytyväisenä.Ei siihen mene montaa minuuttia tai montaa sanaa,kosketusta yms yms.Tosin erikseen ne trinsessat joille mikään ei koskaan riitä ja ”sokeutuminen” tapahtuu melkoisen pian.
Onneksi ei ole pakko olla parisuhteeessa.
onnellisuus …pitääkö se haudata jos ystäväsi ei siedä sitä, että näytät hellyyttä miehellesi. annat ohimennen pusun tai halaat. meillä 2 lasta, jotka jo isompia. liitto kestänyt yli 12v.
miksi ystävä haukkuu miestään mennen tullen, kyllästyttää kuunnella(miehenikin sanonut asiasta että tylsää, ei jaksa kuunnella, ja miksi ton pitää koko aika morkata toista)
kun olen kahden ystäväni kanssa hän haukkuu miestään mennen tullen, ja sanoo aina et kohta hän lähtee.(eikä kuitenkaan lähde)
kahvipöydässäåkin pilkkaa päin naamaa miestään, joka ei kauheesti puolustele itseään, on varmaan kyllästynyt nimittelyyn eikä jaksa sanoo mitään.
miksi pitää roikkua toisessa jos ei rakkaus riitä, lähtisi sitten, kun niin uhkaa.
Niin ja kun ajattelee, että jos yks ihminen sanoo mulle päivässä, että sulla on kiva paita joka sopii sulle, niin koko päivän on pelastettu.
Joskus suomalaisella naisella on vaan se vika, että jos sille sanoo, että oot kaunis, niin se alkaa epäillä, että mikä tuota äijää vaivaa. Kohteliaisuuksia ei oo helppo ottaa vastaan. Huono itsetunto?
Ei kukaan jaksa olla koko aika kiinni toisessa sukupuolessa josta pitää tai seurustelee..
On oltava omaakin aikaa,välillä voi sanoa Moi!Tai edes näyttää että huomaa hänet…:)
Olen juuri noin kohdellut puolisoani. Avannut oven , tuonut kukkia ja lahjoja.
Tehnyt aamiaset ja romanttiset illalliset. Vienyt ulos ja kommentoinut hänen ulkonäköään. Rohkaissut harrastamaan. Minulla taas ei ole pahemmin omaa aikaa . Töistä menen suoraan kotiin lasta hoitamaan , kokkaamaan , tiskaamaan ja siivoamaan.
Ja Vaimo keksii ainoastaan minulle jotain negatiivista huomautettavaa.” Vessa on epäsiisisti siivoa se, et ole taas tehnyt sitä. Jos katson häntä pitkään niin kysyy mitä kyttäät. Huomauttelee vioistani ja raivostuu välittömästi jos olen jostain asiasta erimieltä” Hän ei myöskään pahemmin minua kiittele. Kun oli Isänpäivä sanoi hän minulle että en ole hänen isänsä ja se siitä. Kun oli äitienpäivä annoin hänelle lahjaksi lahjakortit hierontaan , vaate – ja kenkäkauppaan. Olen tullut siihen tulokseen että vaimo ei pahemmin minusta välitä.
Mikä siinä on että aina menee parit väärinpäin. Reserviläinen taitaa olla vaimonsa mielestä liian kiltti. Moni nainen olis ihan taivaissa sun kanssas.
En ole pitkään aikaan ollut täällä vierailemassa kun omassa elämässä menee hyvin – tällä hetkellä. Kun jouduin eroamaan väkivaltaisesta piiiitkästä suhteesta (20 vuotta) niin silloin kirjoittelin täällä. Hän oli juuri näitä miehiä jotka eivät koskaan olleet kohteliaita, ei ovea auki, ei tuotu ruokaa juomaa mutta sitä odotettiin minulta ja mielelläni sen teinkin – niin kauan kun hän alkoi taas ilkeillä. Tietty pahennin omaa tilaani.
Kunnes eron jälkeen tapasin puheliaan, paljon elämässä kokeneen ja naisiakin riittäneen (satoja) entisen savolaesen ja yllätyin kovasti kun hän avasi ovia, auttoi kantamaan kasseja sisälle, lähti ruokakauppaan (!) ostamaan yhdessä viikonlopun ruokia, pitää kainalossa, suukottelee illoin ja aamuin, nipistelee (heh heh) ja on muutenkin ”hassu”. En ole elämässäni koskaan nauranut ja pelleillyt kuin hänen kanssaan. Nyt on jo seurusteltu yli kolme vuotta ja yhä jatkuu samanlaisena kuin alussa. Jos molemmat todellakin ovat sitä miltä näyttävät niin miksei jatkuisi – vaikka lopun elämää? Vanhempani ovat olleet yhdessä jo kohta 60 vuotta ja ihan yhtä hassuja!
Eronnut v2004, mikä ihana tarina!
Mulla myös pitkästä aikaa suhde, jossa saan nauraa, ja voi mitnen hyvää se tekeekään. Toivon että se kestäis pitkään…
Paljon hyviä vuosia teille ja naurua!
Se mitä tekee toistuvasti muuttuu tavaksi, hyvässä ja pahassa! Kirjoitus oli hyvä ja opettavainenkin, juolahti mieleen jotta mikäli haluaa muutosta suhteeseen voisi aloittaa itsestään ja muuttua ensin, vasta tämän jälkeen voi vaatia voisiko toinen muuttaa toimintaansa kun itse on sen jo tehnyt ja jos spontaania vastakaikua ei ole puolisolta saanut..silloin on ainakin itse yrittänyt. Toistahan ei voi muuttaa mikäli hän itse ei tunne tarvetta muutokseen. Parisuhteissa on liikaa tuota urautumista, toinen sulautuu tapetteihin ja muuttuu näkymättömäksi ja tiedän kokemuksesta miten pahalta se tuntuu kun katsotaan suoraan lävitseni ja puhettani ei noteerata, olen kuin auki unohdettu radio…Toiselta SAA ja PITÄÄ odottaa määrättyjä asioita mutta täytyy huolehtia että itse toimii periaatteidensa mukaisesti. On rankkaa opettaa toiselle miten minua on kohdeltava ja pyytämällä saadut huomionosoitukset ovat arvottomia.
Lueskelin tätä keskustelua ja tuli mieleeni pari asiaa. Itseläni on parhaillaan melkoinen kriisi menossa 14 avioliittovuoden jälkeen ja syynä saattaa olla toinen mies tai sitten jotain muuta. Ihmettelen usein kun näillä palstoilla puhutan niin tiivisti rakkaudesta mutta ei sen tarkemmin pohdita mikä kaikki sitten todella on rakkautta.
Itse en käytä alkoholia juuri lainkaan ,en harrasta syrjähyppyjä ,en käy kavereiden kanssa kaljalla , olen hoitanut osani lastenhoidosta aikanaan
ja olen valmis olemaan tukena myös aikoina jolloin tukea tarvitaa
( esim sairaus tms. ) Osaan olla hellä ja huomavainen kumppani kunhan saan vastakaikua tunteilleni ja silloin tällöin kiitoksen tai halauksen.
Kommentoikaa minkälaisen miehen pitäisi olla jotta se tyydyttäisi naista.
Epäilen että yhdistelmää rikas, komea, uskollinen, hellä ja hyvä rakastaja ei löydykkään
Minusta tuli juurikin osa ”tapettia”, itsestäänselvyys. Näkymätön nainen…siitäkin huolimatta, että itse yritin monellakin tavalla. Annoin ns. Positiivista kommenttia miehen ulkonäöstä, mm.remontti osaamisesta, halasin, suukottelin, hellin ja halusin. Pidän itsestäni huolta. Kyselin työpäivästä…eikä minun työpäivästäni kysynyt mieheni koskaan. Ei koskaan antanut positiivista palautetta esim. Oletpa nättinä tms. En enää tiennyt olevani nainen…Syitä en tiedä, en enää välitäkään…tässä iässä tiedän mitä kaipaan. Haluan olla näkyvä! Elossa, tiedän olevani rakkauden ja hellyyden arvoinen. Toivon, että vielä joskus joku katsoo minua silmiin suoraan, avoimesti…rakkaudella…niin että tiedän että ”olen”…mutta nyt, mieluummin yksin kun yksin yhdessä…
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous