Avioero: Parisuhdeallergiaa
Ilman miestä asuminen on saanut silmäni aukeamaan. En ole enää varma, haluanko vielä muuttaa yhteen miehen kanssa, vaikka jonain päivänä tapaisinkin jonkun, johon rakastun.
Nyt minun ei tarvitse kerätä sukkia pöydiltä ja housuja lattioilta, eikä kuunnella formuloiden huutamista läpi sunnuntain. Ei tarvitse miettiä mitä toinen miettii, vai miettiikö mitään. Ei tarvitse vaivata päätään sillä, pitäisikö ehdottaa seksiä, tai sitä, miksi toinen ei ehdota sitä.
Kun on ulkona parisuhdepeleistä, on yhä vaikeampaa ymmärtää niiden sääntöjä. Monen tutun pariskunnan mittelöt näyttäytyvät nyt silkkana valtataisteluna ja piiloteltuna keinotteluna ja kieroiluna. Suhteissa pelataan urheilukilpailujen malliin, mutta sikaa: kiilaus, kampitus, bluffaus ja koukkiminen ovat kaikki sallittuja, jotta kumpikin saa mitä haluaa. Jos minä saan uudet saappaat, sinä saat sen uuden pelikonsolin, ja parhaassa tapauksessa illalla piparia. Jos et suostu, et saa sitä vielä ensi viikollakaan.
Aikuisten ihmisten – monet heistä vanhempia – keskustelut ovat pahimmillaan kuin pilteillä hiekkalaatikolla. Mä haluan mennä ulos! Ei, vaan mä! Sä olit viime lauantaina! Nyt on mun vuoro! Sä menet aina! Miks mä en koskaan! Et kyllä mene! Jos menet niin takaisin et tule! Haista v!
***
Ilman miestä asumisen myötä on myös entistä vaikeampaa todeta, että pojat ovat poikia. Työpaikalla ja tuttavapiirissä pyörii miehiä, joihin on pesiytynyt enemmän sovinismia ja naisten alistamista kuin aiemmin ymmärsinkään. Onko niin, että kun olen irrallaan miehistä, näen selvemmin?
Ystävätär rakentaa miehensä kanssa omakotitaloa. Korjaus: mies rakentaa, nainen sisustaa. Nainen ei puutu miehen rakentamiseen, mutta mies puuttuu naisen sisustamiseen, koska se on turhaa. Jos ruskea nahkainen sohvakalusto kelpasi vanhaan kämppään, miksei se kelpaa uuteenkin, mies ihmettelee ja jatkaa, että tänne mitään suunnittelijoita tarvita, maalarinvalkoista kymmenen litran pönttö kaupasta ja minä vetelen sillä nuo olohuoneen seinät.
Ystävätär menettää yöunensa, koska asia on hänelle tärkeä. Hän yrittää keksiä repliikkejä, joilla saisi miehen tajuamaan, että suunnittelijan käyttäminen olisi ihan oikeasti järkevää. Miehen hermostuttaminen turhanpäiväisillä asioilla tuntuu ystävättärestä kurjalta, sillä ”kun Jukka tarpeeksi hermostuu, mä saan kuunnella sen pottuilua seuraavat kaks kuukautta”.
Mutta sopivia repliikkejä ei löydy ja aika kuluu. Kolmen kuukauden päästä ruskea sohvakalusto kannetaan olohuoneeseen, jonka seinät hohkaavat maalarinvalkoista kelmeyttä.
Ystävätär numero kaksi ei uskalla sanoa työstä stressaantuneelle miehelleen iltaisin yhtäkään poikkipuolista sanaa, sillä jos mies suuttuu, hän häipyy ja tulee takaisin kolmen tunnin päästä. Lasten nukutus ja iltarutiinit jäävät kaikki naisen harteille.
Viime aikoina ystävätär on oppinut olemaan hiljaa myös aamiaispöydässä. Edelliskerralla hän erehtyi toteamaan, että onpa siellä sateinen päivä. ”No onko sekin vittu mun syytä”, mies vastasi.
***
Kysynkin, kuinka on mahdollista, että me, työssä ja sosiaalisessa elämässä lahjakkaat ja taitavat naiset joudumme hyssyttelemään miehiä ja välttelemään konflikteja heidän kanssaan? Taivumme vaikka kuinka monelle mutkalle, jotta miehet eivät saisi aihetta moittia meitä. Joustamme, joustamme ja joustamme, ja matkan varrella katkeroidumme.
Miehet taas yrittävät aikansa tajuta naisia, mutta kuilu sukupuolten välillä on ja pysyy. Mies saattaa väittää olevansa tasa-arvon kannalla, mutta oikea luonto paljastuu viimeistään puheissa muiden miesten kanssa. ”Sulta tulee siis vain lipunmyyjiä”, mies hekottaa kaverille, jonka vaimo on juuri synnyttänyt neljännen tyttären. ”Pääsin iltalomalle”, mies murahtaa toiselle baaritiskillä. ”Hallitus kokoontuu”, miehet naureskelevat, kun naiset puhuvat keskenään puhelimessa. ”Akkojen hommia”.
***
Yksi outo joukko on parisuhteessa elävät ihmiset, joiden lempiharrastuksiin kuuluu oman puolison mollaaminen. Sen kuunteleminen tekee pahaa. Pieni ironia ei haittaa, mutta jos joutuu kuuntelemaan seikkaperäistä selostusta siitä, miten Reino tulee aina liian aikaisin, tulee outo olo. Onko minun tosiaankin tiedettävä tästä? Miten voin katsoa Reinoa seuraavalla kerralla silmiin ja olla neutraali, kun tiedän kaiken hänen sänkymaneereistaan?
Eronneella on näissä keskusteluissa tärkeä rooli. Se on toimia roskasankona, johon syydetään kaikki omaa puolisoa kohtaan tunnetut katkeruudet. ”Kyllä mäkin oon saanut taipua moneen”, sanoo yksi. ”Lähinnä me keskitytään sietämään toisiamme lasten takia”, tunnustaa toinen. ”Voi että mä oon kateellinen sulle, kun sä saat päättää omasta elämästäs”, huokaa kolmas.
Mitä enemmän katselen varattuja ihmisiä, joiden katse ei enää pysähdy omaan puolisoon, ja joiden suupielessä on katkera juonne, sitä enemmän kyselen, mitä järkeä parisuhteissa on. Onko edes mahdollista muodostaa suhdetta, joka kestää vuosien yli ilman, että se myrkyttää molemmat? Onko jokaisen suhteen loppusaldo aina iso kasa menetettyjä haaveita, liian monia kompromisseja, nieltyjä loukkauksia ja vain hetkellisiä ilonpilkahduksia?
***
Näyttelijä Diane Keaton kehuu lehtihaastattelussa ex-miehiään parhaiksi ystävikseen. Hän sanoo, että rakastaa heitä, mutta ei voi elää heidän kanssaan.
Hyvältä kuulostaa.
Kommentit
Voi että sun kanssas! Mistä on kysymys? Etkö tosiaan ymmärrä naisten oikeuksia, vai haluatko tosiaan olla elämäsi masokisti? Mä olen vaikka ihana poikaystäväsi, ollaan ihania, meillä ei ole mikään syy tahtomattamme rakastella, vaan ystävyytemme korvaa kaiken, ajattele sitä!!!!
Kommentit
Parisuhde on työtä, vielä enemmän työtä ja loput uhrautumista. Jos molemmat ovat siinä yhtä vahvasti mukana, ylitsepääsemättömiä ongelmia ei pitäisi tulla. Toisaalta heti kun toinen alkaa uskomaan olevansa parisuhteessa tärkeämpi ja kantavampi osapuoli, suhde alkaa rakoilla. Vielä jos kumpikin osaisi olla ripustautumatta toiseen ja omaisi riittävästi itsenäisiä harrasteita, alkaa parisuhteelle löytyä edellytyksiä. Ai niin, ja sitä toista pitäisi myös rakastaa suunnilleen yhtä paljon kuin itseään ja pitäisi pystyä puhumaan kaikista asioista.
Lisäksi, kukaan ei voi seurusteluvaiheessa tietää minkälainen se oma kumppani mahtaa olla kymmenen vuoden päästä. Lisähaastetta tuo vielä se, että suurin osa väestöstä on itsekeskeisiä idiootteja ja hieman pienempi osa täydellisiä narsisteja, joten revi siitä. Itse asiassa ihmettelen suuresti, että vain noin puolet avioliitoista päättyvät eroon.
Oma parisuhteeni on kestänyt jo kohta 16 vuotta. Välillä se on helpompaa ja välillä vaikeampaa, kuitenkaan kertaakaan en ole halunnut siitä luopua. Eli mielestäni se on vaivan arvoista.
Silloin kun se on.
Liki kymmenen vuoden avioliiton kokemuksella yhtyisin edellisen kirjoittajan mielipiteeseen. Katsoisin myos, etta jo seurusteluvaiheessa olis syyta katsoa, etta onko elamanarvot samansuuntaiset. Esim. haluaako lapsia, miten monta kpl, kuka jaa kotiin, jaako kukaan, onko tiukka kuri vai vapaa kasvatus jne.
Silloin myos kannattaa katsella vahan et miten rahojaan hoitaa, ja myos et ei esim. poliittisesti ja uskonnollisesti ole aivan painvastaisia. Kuulostaa pikkujutulta, kun on ihastunut, mutta loppupeleissa on ihan uskomatonta miten noista aiheista voi syntya riitaa pitemmalla tahtaimella. Jos toinen on uskovainen ja toinen ateisti, niin se on mahdollisten ongelmien tuottaja, samoin jos toinen on vaikkapa kristitty ja toinen esim. muslimi/juutalainen jne.
Jos elaman suuntaus on yhtenainen, mihin halutaan paatya yhdessa, niin katsoisin, etta silloin on paremmat edellytykset parjata, kuin sellaisessa suhteessa johon vain ajaudutaan, ei puhuta syvemmista elamanarvoista, tms. Ilmankos aina kun tulee joku etappi (lapsen syntyma, kampan osto, mahdollinen muutto ulkomaille, tai toiselle paikkakunnalle jommankumman duunin etenemisen takia, tms.) niin siita syntyy karhamaa kun molemmilla oli toisistaan ihan taysin erit toiveet asian suhteen.
Jos on yhteisymmarryksessa katsonut joitakin elaman perusjuttuja etukateen, niin niiden tullessa kuvioihin se ei ole yllatys, ja elamahan aina tuo sellaisiakin juttuja joihin ei voi varautua – mut jos perusjutut ja suuntaukset ovat tehty ja tehdaan yhteisymmarryksessa, ja sit neuvotellaan ratkaisusta joka sopii MOLEMMILLE kun ei ole yhta suoraa molempia tyydyttavaa reittia, niin kylla katsoisin etta paljolta valtytaan.
Mutta se vaatii kypsyytta ja willingness to listen to your partner. Kompromissi ei ole, et toinen luovuttaa (ja sit on katkera), vaan mietitaan muita vaihtoehtoja niin kauan, et loytyy molemmille sopiva. Ja silloin kun ei vaan voi tehda niin, niin se luovuttaa jonka on helpompi… samoin kotitoissa: se siivoo joka ehtii.
Niin, ja kaikki toi perustuu siihen, etta alunpitaenkin on valinnut jarkevan siipan jota ihan oikeasti rakastaa. Ja romantiikkaa ei sovi koskaan unohtaa viljella.
Kaikkien miesten sukkia ei tarvitse kerätä lattialta. Eikä kaikki miehet katsele formuloita. Kaikki eivät edes omista televisiota. Mitä valtataisteluun ja sosiaaliseen terroriin tulee, sitä esiintyy hyvin harvoin siellä missä ei ole naisia. Tiesittekö, että aloilla, joilla työskentelee pääasiassa naisia, vallitsee selvästi miesvaltaisempia aloja huonompi työilmapiiri.
Voin vaan kuvitella mikä tämä ”yksi poikkipuolinen sana” on, joka saa miehen hermostumaan. Jatkuva omien tunteiden peilaaminen toiseen. Jatkuva kärttyinen vihjailu. Pahinta on, kun ilmiselvästi vihainen nainen kiistää olevansa vihainen. Asiasta ei siis voi edes keskustella.
Yleistäen, miehet ilmaisevat tunteensa suoraviivaisemmin. Esimerkiksi aamiaispöydässä ärähtämällä. Olisiko parempi, että miehet alkaisivat myrkyttää kotia jatkuvalla vihjailulla ja kyräilyllä?
On totta, että miehet puhuvat seksistisesti omista parisuhteistaan silloin kun ovat keskenänsä. Ei niitä asioita yleensä kukaan tarkoita. Kyseessä on joillekin miehille tärkeä, ehkä vähän viihteellinen riitti. Miehet haikailevat oman vapautensa perään, joka on todellisuudessa vaihtunut vastuuseen. Kotona on oma prinsessa, joka asettaa valtavasti vaatimuksia. Näkisin huomattavasti vakavampana asiana sen että naiset jakavat toisilleen intiimejä asioita puolisoidensa elämästä.
Ja sitten vielä eräs huomio. Itseäni miehenä ahdistaa suunnattomasti se, että kodissa on tehty selväksi kuka saa olla pahalla päällä ja kuka ei. Oma huono päiväni tarttuu puolisooni heti. Itse, miehenä sen sijaan osaan antaa tilaa hänen huonoille päivilleen.
Nyt minun ei tarvitse kerätä sukkia pöydiltä ja housuja lattioilta..
– nainen yksin saa päättää, miten kodissa on oltava ja elettävä? Jonkun toisden mielestä omassa kodissa pitäisi saada olla välillä myös rennosti, ilman jatkuvaa tupa-kaappi-siisteystarkastusta…
Voin vaan kuvitella mikä tämä ”yksi poikkipuolinen sana” on, joka saa miehen hermostumaan.
– nainen sanoo aina vain asiasta ja senkin aina ystävällisesti..
Jatkuva omien tunteiden peilaaminen toiseen. Jatkuva kärttyinen vihjailu. Pahinta on, kun ilmiselvästi vihainen nainen kiistää olevansa vihainen. Asiasta ei siis voi edes keskustella.
– niin totta…
On totta, että miehet puhuvat seksistisesti omista parisuhteistaan silloin kun ovat keskenänsä. Ei niitä asioita yleensä kukaan tarkoita. Kyseessä on joillekin miehille tärkeä, ehkä vähän viihteellinen riitti. Miehet haikailevat oman vapautensa perään, joka on todellisuudessa vaihtunut vastuuseen. Kotona on oma prinsessa, joka asettaa valtavasti vaatimuksia. Näkisin huomattavasti vakavampana asiana sen että naiset jakavat toisilleen intiimejä asioita puolisoidensa elämästä.
– totta, mutta tässä voi olla taustalla myös se, että siellä kotona on odottamassa pirttihirmu ja toinen mies on ainoa, jolle asiasta voi kiihkottomasti puhua (ja tämä ymmärtää asian samantien).
Ja sitten vielä eräs huomio. Itseäni miehenä ahdistaa suunnattomasti se, että kodissa on tehty selväksi kuka saa olla pahalla päällä ja kuka ei. Oma huono päiväni tarttuu puolisooni heti. Itse, miehenä sen sijaan osaan antaa tilaa hänen huonoille päivilleen.
– taas niin totta, näin alkoi tämäkin aamu..
Voi hyvänen aika.. Eikö ihmiset osaa KESKUSTELLA, NEUVOTELLA ja RATKOA asioista? Jos halutaan katsoa eri ohjelmia, voi hankkia kaksi televisiota tai tallentakaa toiset ohjelmat sillä aikaa kun katsotaan toista. Siisteydestä voi olla monta mieltä, mutta siitäkin pitäisi pystyä puhumaan, että millainen ratkaisu tyydyttää molempia. Jos on vihainen tai pettynyt, siitä pitää sanoa ääneen. Jos toinen ärähtää ilman näkyvää syytä, tulee kysyä, mikä on vialla? Ja ennea kaikkea, kenenkään ei pidä aina olla myöntyvä osapuoli. Jos on sellaiseen vuostunut, voi vain katsoa itseään peiliin ja miettiä, miksi sellaiseen suostuu. Me opetamme itse muille, miten meitä saa kohdella.
Komppailen kovasti aiempia kommentteja. Puhutaan että miehet eivät osaa ”puhua tunteistaan”. Itse olen huomannut yli 30 vuoden kokemuksella että naiset osaavat vielä vähemmän. Minun kohdalle osuneet naiset ovat olleet mestareita kieltämään vihaisuutensa. Jos näen että jokin tympii, odotan tunnin pari ennenkuin on pakko kysyä, missä mättää. Pikku kärttyisyys suotakoon jokaiselle, kukaan ei ole auringonpaiste 24/7. Mutta, kun kysyt, ”mikä sua hermostuttaa?” niin lähes AINA on vastaus ”Ei mikään, mikä sua?”. Teemaan liittyen, hyvin yleinen piirre (minun) naisilla on ollut mökötys. Mökötys on todella myrkyttävää, mihinkään ei vastata mitään (korkeintaan ”ihan sama, tee mitä haluat”) ja siinä on keskustelutaito todella kaukana. No, enpä ole heitä kauaa katsonut ja olen huomannut että maailmassa on olemassa myös aidosti keskustelutaitoisia naisia.
Lapset, lapset ja vielä kerran lapset. Onko tämä ymmärrettävä niin, että lapsia tehdään, jotta ne pitäisivät liiton koossa?
Vanhempien parisuhde on lapsen koti: jos se ei ole kunnossa, ei mikään. Painopiste pitää olla vanhempien suhteessa eikä lapsen hoidossa. Sen jälkeen kaikki menevät omalla painollaan.
Ei avioliitossa voi elää, jos jatkuvasti mollaa toista. Eräskin nainen haukkuu jatkuvasti miestään, jotta löytää tekosyyn, että voi pettää tätä. Kostetaan omaa huonoa isäsuhdettaan omaan mieheensä. Sairasta. Vikoillaan tahallaan, jotta yritetään paikkailla omaa huonoa itsetuntoaan. Keksitään valheita ja niitä sitten toitotetaan kaikille.
Loistava juttu…
Kyllähän se parisuhde on mukava homma kunhan siitä muistaa pitää hyvän huolen…mutta ei välttämätön.
Uskon että on ihmisiä jotka ovat onnellisempia ilman parisuhdetta. Joillakin on luulo siitä että ilman parisuhdetta olisi jotenkin epäonnistunut ihmisenä , mutta eihän se niin toki ole. Hyvä sosiaalinen verkko voi koostu yhtä hyvin rakastavasta perheestä ja ystävistä.
Ja se että elää parusuhteessa ei välttämättä tarkoita sitä että on mahdollissimman nopeasti laitettava lelut samaan laatikkoon…ehtiihän sitä vaikka eläkkeellä sitten katsoa yhteista palvelutalo asuntoa 🙂
Artikkeli lienee kirjoitettukin provosoidun yksinkertaistaen, mutta silti vähän yksipuolisen näkemyksen se antaa nykymenosta.
Yksinasuminen on ihmiselle epäluontainen olotila ( laumaeläin kuitenkin )
Silti..yhteen muutetaan yleensä rakkauden alkuhuumassa, liian suurin odotuksin ja liian vähin puhein siitä mitä parisuhteelta todella toivoo.
Yhteen pitäisi varmaan muuttaa siksi että se tuntuu kokonaisvaltaisesti paremmalta vaihtoehdolta ja ei ollenkaan huono keino parantaa ja ylläpitää hyvää parisuhdetta on avoimesti kertoa toiselle mitä haluaa ja toivoo elämältään. Eihän edellämainittu toimi jos ei toinen halua osallistua ylläpitoon edes kuuntelemalla.
Lapset, asuntolaina, kesämökki, yhteiset ystävät vahvistavat parisuhdetta mutta jäävät sitten helposti ylläpitäviksi kulisseiksi.
Oikeastaanhan sen pitäisi perustua aina vaan siihen kahden ihmisen vilpittömään haluun olla ja asua yhdessä.
Vielä palaisin tuohon omien toiveiden julki tuomiseen, jos tuntuu ettei toista näe riittävästi kotona muutenkaan, ei varmaan omakotitalon rakentaminen yhtään auta asiaa.
Sen lisäksi yhdessä asuminen vaatii sääntöjä, ihan oikeasti, nämä laskut minä maksan ja nämä sinä, yhteistä rahaa käytetään kesälomaan x-euroa ja uuteen ruohonleikkuriin x-euroa.
Jos et sinä hoida omana vuoronasi lastamme voimme asua myös kahdestaan pojan kanssa, jos et sinä ikinä halua seksiä, tulen toimeen paremmin ilman tätä parisuhdetta.
Jos suutut tästä asiasta, et hyväksy minua omana itsenäni enkä voi elää kanssasi, jos en tänään muistanut korjata astioita, ei se johdu siitä, etten välittäisi sinusta.
Nojoo, turhia esimerkkejä ehkä mutta tähän tyyliin meillä jutellaan ja toistaiseksi tuntuu kannattavalta olla yhdessä.
Yhdessä asumisessa tarvitsee olla hyvin selvillä säännöt, esimerkiksi siivoamisessa. En kestäisi näin nuorena yhteen muuttoa, varsinkaan pieneen asuntoon. Kamala ahdistus, jos joutuu näkemään jotain elämään jonkun kanssa samassa tilassa viikonkin verran.
http://idanblogi.com/
Miehenä hämmästyin sitä, miten joku vieras nainen voi kirjoittaa omia ajatuksiani? Blogiksi asti. Oma parisuhdehistoriani sisältää ns vahvoja analyyttisiä naisia, jotka ovat olleet rakastuneita paitsi minuun, myös valtaan, ja sen sisältämän”taistelun” nostattamiseen ja kaikkialta löytämiseen. Itse olen omasta mielestäni mutkattomana ihmisenä useinkin ajatellut vain käytännölsiä molempien viihtyvyyteen tähtääviä asioita, ja naiseni on löytänyt piilomerkityksiä joiden tavoitteena on vain valta? Mitä -lvettiä? Näin on saatu keinotekoista jännitettä jopa vuosiksi parisuhdetta ilahduttamaan. Mutta molemmissa riittävän pitkissä suhteissani olen ilokseni saanut huomata että se on kuitenkin ollut ohimenevä vaihe. Hyvä niin.
Olen myös tavannut ja onnekseni vain(?) ystävästynyt maailman mukavimpien naisten kanssa, joille kasvaa välittömästi sarvet päähän ja Lady Dominan ruoska käteen, kun tilanteeseen syntyy romanttisia piirteitä ja mahdollista parinmuodostusta. Kaikkien kaverista, kaikkia kehuvasta ihanan ystävällisestä persoonasta kuoriutuu hetkessä sen valitun pilkkaaja, alistaja ja mitätöijä.
Lopulta tässä kypsässä 36:den vuoden iässä,yhteensä 20vuoden parisuhde-elämän kokemuksen jälkeen olen päätynyt päätelmään, että ihminen on tosiaan parisuhteessa eläessään eläimellisimmillään. Vähiten kykenevä toimimaan ns.järkevästi. Tai tasa-arvoisesti, pyyteetömästi, ilman oman edun tavoittelua.
Tasa-arvoinen kumppanuus kahden vahvan välillä, ilman kummankaan alistamista tms, se edelleen säilynyt unelmana. Liekö mahdollista? Unelmani mukaan kahden tarpeeksi samanlaisen, suunnilleen samat arvomaailmat ja ja mieltymykset omaavan ihmisen välillä se olisi mahdollista.
Kovasti haluaisin blogin kirjoittajan kanssa asiaa henk.koht.enemmänkin asiaa pohtia 😉
Ihana tuo nimimerkki mies-77-. Noin fiksun kumppanin minäkin voisin huolia ja luopua sinkkuudestani. 🙂
ei kukaan lue teidän 4 kappaleen kommentteja, jossa luettelette itsestään selvyyksiä ja yritätte olla niin filosofisia ja puhutte jostain tunteista. Kannattaa miettiä kolme kertaa ennenku alkaa kirjottaa jotai paskaa.
Mitä kertoo naisesta , joka mitätöi omaa miestään? Hävettää.
Minä en ikinä likaisi omaa pesää miestäni mollaamalla – eikä miehenikään mollaa minua kenellekään.
Inhoan myös ihmisiä jotka ruotivat ystäviensä ja tuttujensa, sekä työkavreittensa kanssaperheongelmiaan ja intiimejä asioitaan – enimmäkseen kielteiseen sävyyn.
Eikö sellaiset asiat pitäisi selvittää perhepiirissä asianosaisten kesken? Ja ihan niiden oikeilla nimillä, syyttelemättä.
Rakkaus, avoimuus, tasa-arvoisuus, ja uskollisuus on minkä tahansa toimivan parisuhteen edelletys ja kulmakivi.
”… ystävästynyt maailman mukavimpien naisten kanssa, joille kasvaa välittömästi sarvet päähän ja Lady Dominan ruoska käteen, kun tilanteeseen syntyy romanttisia piirteitä ja mahdollista parinmuodostusta. Kaikkien kaverista, kaikkia kehuvasta ihanan ystävällisestä persoonasta kuoriutuu hetkessä sen valitun pilkkaaja, alistaja ja mitätöijä.”
–>
Olen viimeisimmän parisuhteeni jälkeen huomannut itse olevani juuri tällainen, siksi päätin että parisuhteet saavat jäädä kunnes kasvan ”aikuiseksi”!
Olen hyvä ystävä kaikkien ex – (avo)miehieni kanssa, mutta yhdessä asumisesta ei tullut niin mitään…
Kun mikään ei onnistu 30 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen. On vaan yhteinen asunto ja yhteinen rahapussi ja kummallakin omat vaivansa, jotka kaadetaan toisen niskaan – vuorotellen. Mutta kun ei ole rohkeutta jättää toista, jonka on hirveän paha olla yhdessä ja joka ei missään nimessä voi ajatella eroa.
Kun se pitkittyy, niin se mutkistuu!!!
Naiset lähtekää ennen kuin mies on kykenemätön elämään yksin!
No jos asenne on jo valmiiksi tuo mikä kirjoittajalla on, että parisuhde on jotain valtataistelua (mitä se valitettavan useille naisille näyttää olevan), niin silloin teet kyllä palveluksen kaikille jos et enää koskaan parisuhteeseen hankkiudu. Ei parisuhteessa pitäisi olla kyse siitä, että lasketaan kuka on taas tehnyt mitäkin yhteisen kodin hyväksi, kumman vuoro on mennä juhlimaan, syytellään ja sätitään toista tämän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä ja yritetään saada toinen alisteiseen asemaan.
Parisuhteessa pitäisi olla kyse aidosta välittämisestä, siitä, että nähdään se toinen ihmisenä kaikkine hyvine ja huonoine puolineen ja yritetään parhaansa mukaan tukea häntä myötä- ja vastamäessä ja sulostuttaa hänen elämäänsä kaikin tavoin. Siinä vaiheessa kun jompikumpi lipeää tuosta em. (pidemmäksi kuin sen satunnaisen huonon päivän ajaksi), alkaa parisuhdehelvetti molemmille.
mies-77 on oikeassa. Turhan stereotyyppisesti suhtaudutaan nykymiehiin, ikäänkuin isien sovinismin saisi kostaa niiden pojilla. Ja annas olla kun kokeilet naiseen naisen keinoja (kyräily, mökötys, pihtaus), niin jopa niistä vedetään tulkinta rinnakkaissuhteesta (mitä se kertookaan naisista!).
Harva halua omistaa puolisonsa, mutta siihen pitäisi voida luottaa. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa tajuta?
”akkojen puheet”, ”iltavapat” sun muut ovat muuten armeijan käyneiden varaventtiili: tunteita tuuletetaan purnauksella ja äijämäisillä puheilla. Todellakaan ole likimainkaan sitä vakavuusastetta kuin akkojen intiimit supatukset. Tietäisittepä miehet mitä kaikkea lörppäsuinen muija saattaa kertoa tyttöjen illan jälkeen…. Siksi yhteisiä ystäviä ei aina välttämättä ole lainkaan.
Voi että sun kanssas! Mistä on kysymys? Etkö tosiaan ymmärrä naisten oikeuksia, vai haluatko tosiaan olla elämäsi masokisti? Mä olen vaikka ihana poikaystäväsi, ollaan ihania, meillä ei ole mikään syy tahtomattamme rakastella, vaan ystävyytemme korvaa kaiken, ajattele sitä!!!!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous