Ihmiset ja suhteet

Avioero: Parisuhdeallergiaa

Teksti:
Anna.fi
Avioero

Ilman miestä asuminen on saanut silmäni aukeamaan. En ole enää varma, haluanko vielä muuttaa yhteen miehen kanssa, vaikka jonain päivänä tapaisinkin jonkun, johon rakastun.

Nyt minun ei tarvitse kerätä sukkia pöydiltä ja housuja lattioilta, eikä kuunnella formuloiden huutamista läpi sunnuntain. Ei tarvitse miettiä mitä toinen miettii, vai miettiikö mitään. Ei tarvitse vaivata päätään sillä, pitäisikö ehdottaa seksiä, tai sitä, miksi toinen ei ehdota sitä.

Kun on ulkona parisuhdepeleistä, on yhä vaikeampaa ymmärtää niiden sääntöjä. Monen tutun pariskunnan mittelöt näyttäytyvät nyt silkkana valtataisteluna ja piiloteltuna keinotteluna ja kieroiluna. Suhteissa pelataan urheilukilpailujen malliin, mutta sikaa: kiilaus, kampitus, bluffaus ja koukkiminen ovat kaikki sallittuja, jotta kumpikin saa mitä haluaa. Jos minä saan uudet saappaat, sinä saat sen uuden pelikonsolin, ja parhaassa tapauksessa illalla piparia. Jos et suostu, et saa sitä vielä ensi viikollakaan.

Aikuisten ihmisten – monet heistä vanhempia – keskustelut ovat pahimmillaan kuin pilteillä hiekkalaatikolla. Mä haluan mennä ulos! Ei, vaan mä! Sä olit viime lauantaina! Nyt on mun vuoro! Sä menet aina! Miks mä en koskaan! Et kyllä mene! Jos menet niin takaisin et tule! Haista v!

***

Ilman miestä asumisen myötä on myös entistä vaikeampaa todeta, että pojat ovat poikia. Työpaikalla ja tuttavapiirissä pyörii miehiä, joihin on pesiytynyt enemmän sovinismia ja naisten alistamista kuin aiemmin ymmärsinkään. Onko niin, että kun olen irrallaan miehistä, näen selvemmin?

Ystävätär rakentaa miehensä kanssa omakotitaloa. Korjaus: mies rakentaa, nainen sisustaa. Nainen ei puutu miehen rakentamiseen, mutta mies puuttuu naisen sisustamiseen, koska se on turhaa. Jos ruskea nahkainen sohvakalusto kelpasi vanhaan kämppään, miksei se kelpaa uuteenkin, mies ihmettelee ja jatkaa, että tänne mitään suunnittelijoita tarvita, maalarinvalkoista kymmenen litran pönttö kaupasta ja minä vetelen sillä nuo olohuoneen seinät.

Ystävätär menettää yöunensa, koska asia on hänelle tärkeä. Hän yrittää keksiä repliikkejä, joilla saisi miehen tajuamaan, että suunnittelijan käyttäminen olisi ihan oikeasti järkevää. Miehen hermostuttaminen turhanpäiväisillä asioilla tuntuu ystävättärestä kurjalta, sillä ”kun Jukka tarpeeksi hermostuu, mä saan kuunnella sen pottuilua seuraavat kaks kuukautta”.  

Mutta sopivia repliikkejä ei löydy ja aika kuluu. Kolmen kuukauden päästä ruskea sohvakalusto kannetaan olohuoneeseen, jonka seinät hohkaavat maalarinvalkoista kelmeyttä.

Ystävätär numero kaksi ei uskalla sanoa työstä stressaantuneelle miehelleen iltaisin yhtäkään poikkipuolista sanaa, sillä jos mies suuttuu, hän häipyy ja tulee takaisin kolmen tunnin päästä. Lasten nukutus ja iltarutiinit jäävät kaikki naisen harteille.

Viime aikoina ystävätär on oppinut olemaan hiljaa myös aamiaispöydässä. Edelliskerralla hän erehtyi toteamaan, että onpa siellä sateinen päivä. ”No onko sekin vittu mun syytä”, mies vastasi.

***

Kysynkin, kuinka on mahdollista, että me, työssä ja sosiaalisessa elämässä lahjakkaat ja taitavat naiset joudumme hyssyttelemään miehiä ja välttelemään konflikteja heidän kanssaan? Taivumme vaikka kuinka monelle mutkalle, jotta miehet eivät saisi aihetta moittia meitä. Joustamme, joustamme ja joustamme, ja matkan varrella katkeroidumme.

Miehet taas yrittävät aikansa tajuta naisia, mutta kuilu sukupuolten välillä on ja pysyy. Mies saattaa väittää olevansa tasa-arvon kannalla, mutta oikea luonto paljastuu viimeistään puheissa muiden miesten kanssa. ”Sulta tulee siis vain lipunmyyjiä”, mies hekottaa kaverille, jonka vaimo on juuri synnyttänyt neljännen tyttären. ”Pääsin iltalomalle”, mies murahtaa toiselle baaritiskillä. ”Hallitus kokoontuu”, miehet naureskelevat, kun naiset puhuvat keskenään puhelimessa. ”Akkojen hommia”.

***

Yksin

Yksi outo joukko on parisuhteessa elävät ihmiset, joiden lempiharrastuksiin kuuluu oman puolison mollaaminen. Sen kuunteleminen tekee pahaa. Pieni ironia ei haittaa, mutta jos joutuu kuuntelemaan seikkaperäistä selostusta siitä, miten Reino tulee aina liian aikaisin, tulee outo olo. Onko minun tosiaankin tiedettävä tästä? Miten voin katsoa Reinoa seuraavalla kerralla silmiin ja olla neutraali, kun tiedän kaiken hänen sänkymaneereistaan?

Eronneella on näissä keskusteluissa tärkeä rooli. Se on toimia roskasankona, johon syydetään kaikki omaa puolisoa kohtaan tunnetut katkeruudet. ”Kyllä mäkin oon saanut taipua moneen”, sanoo yksi. ”Lähinnä me keskitytään sietämään toisiamme lasten takia”, tunnustaa toinen. ”Voi että mä oon kateellinen sulle, kun sä saat päättää omasta elämästäs”, huokaa kolmas.

Mitä enemmän katselen varattuja ihmisiä, joiden katse ei enää pysähdy omaan puolisoon, ja joiden suupielessä on katkera juonne, sitä enemmän kyselen, mitä järkeä parisuhteissa on. Onko edes mahdollista muodostaa suhdetta, joka kestää vuosien yli ilman, että se myrkyttää molemmat? Onko jokaisen suhteen loppusaldo aina iso kasa menetettyjä haaveita, liian monia kompromisseja, nieltyjä loukkauksia ja vain hetkellisiä ilonpilkahduksia?

***

Näyttelijä Diane Keaton kehuu lehtihaastattelussa ex-miehiään parhaiksi ystävikseen. Hän sanoo, että rakastaa heitä, mutta ei voi elää heidän kanssaan.

Hyvältä kuulostaa.

X