Ihmiset ja suhteet

Avioero: Tuttuja ja tuntemattomia

Teksti: Anna.fi

BaarissaKun löytää itsensä yli vuosikymmenen tauon jälkeen taas sinkkuna baarista, tajuaa, kuinka hirvittävän hermostuttavaa se on.

Entisen pikkusievän ja itseensä tyytyväisen parikymppisen sinkun sekä nykyisen, hiukan elähtäneen ja nykytrendeistä pihalle pudonneen nelikymppisen sinkun itsevarmuuden välillä on vuoren korkuinen ero.  

Parikymppisenä olin varma, että parisuhdemarkkinoilla kaikki on minulle mahdollista. Ottaisinko mieluummin tuon isonenäisen ja tumman, joka on seurueensa keskipiste, vai tuon totisen, joka on katsellut minua pitkään tiiviisti, pohdiskelin, kun olimme ystävättärien kanssa viettämässä hauskaa iltaa. Viininpunainen lankapuhelin pirisi arki-iltoina taukoamatta, kun Tero, Kyösti ja Jarkko soittelivat vuoron perään, koska halusivat mennä kanssani ulos syömään.

Nyt minua tuijottaa baaritiskin takaa yksinäinen viiksimies, jonka poolokauluspaidan päällä killuu kultainen panssariketju. Suon hänelle lämpimän katseen, koska arvelen, että ehkä hänkin on eronnut ja siksi vähän hukassa. Yritän pitää katseeni sopivan viileänä, ettei hän lähestyisi minua. En halua tutustua häneen, enkä siedä viiksiä.

Ei hän lähestykään. Onko se katseeni ansiota vai sitä, että olen mitä olen: kahden pienen lapsen äiti, jolla on yhä enemmän harmaita hiuksia, ja jolla ei ole hajuakaan siitä, kuuluisiko ylläni olla nyt stringit vai thongit. Entä onko HIM edelleen in?  

***

Vaikka ihoa kihelmöi pelkkä ajatuskin siitä, että joku hyväilisi minua, en uskalla päästää ketään lähelle. Pelkään altistaa itseni uusille ihmisille, koska en kestä ajatusta, että en kelpaakaan.

Vaikka olin vanhaan suhteeseeni monella tapaa tyytymätön, se tarjosi tiettyä turvaa. Reilun kymmenen vuoden aikana oppi tuntemaan toisen fyysisen olemuksen niin, että mikään ei enää hätkäyttänyt. Omaa kehoa ja minuutta ei tarvinnut alistaa kauppatavaraksi, koska kaupat oli jo tehty.

Kukaan muu ei edelleenkään tiedä minusta yhtä paljon kuin aviomies, josta olen muuttanut erilleen.

Mietin: minkä arvoista on se, että hän tiesi sektioarpeni ja sen, millaisissa olosuhteissa se oli syntynyt? Entä se, että hän oli vartaloni kanssa tuttu, sen, josta on syntynyt kaksi lasta? Entä mitä arvoa on sillä, että hän tiesi jo, että jalkani ovat öisin jääkylmät ja naamani aamuisin kurtussa?

Paitsi ulkokuoren, myös oman minuuden paljastaminen uudelle ihmiselle tulee olemaan pelottavaa. Jos aloitan uuden suhteen, kuinka kauan meidän pitää totutella toisiimme, jotta uusi ihminen sietää minua silloinkin, kun olen ilkeä ja kärttyinen, tai kun vaivun itsesääliin ja odotan, että minua lohdutetaan?

Kyllä minä muistan, miten suhteet kukoistavat alkumetreillään. Kaikki, mitä toinen tekee, on romanttista ja ihanaa. Rakastuneena ihminen tuntee olevansa vetovoimainen, seksuaalinen ja kykenevä mihin tahansa. Se on mahtava tunne, mutta se ei ole pysyvää. Sen verran olen tähän ikään mennessä oppinut.

Päätän alkaa totutella ajatukseen, että jonain päivänä otan riskin ja tarjoan itseäni uudelle ihmiselle silläkin uhalla, että hän toteaa: ei kelpaa. Liian paksu. Liikaa ryppyjä. Pisteliäs luonne. Epämuodikas. Epäkiinnostava.

***

Luon tietokoneelle uuden tiedoston, jolle annan nimeksi ”Minä. Tulevaisuudensuunnitelmia. Työ. Elämä.”

Kirjoitan siihen vahvistavia ajatuksia itsestäni, jotta pärjäisin uudessa tilanteessa. Yritän myös makustella mahdollista tulevaa statustani: ex-vaimo? Eronnut? Sinkku? Kahden lapsen yhteishuoltaja? Kaikki määritelmät tuntuvat oudoilta ja lokeroivilta.

Kirjastosta lainaamassani erokirjassa kehotetaan ajattelemaan positiivisia asioita itsestä ja kirjoittamaan ne ylös, jotta itsetunto vahvistuisi. Perheterapeuttikin on sanonut, että eron jälkeen ihminen on itseään kohtaan usein liian kriittinen. Ero on usein traumaattinen kokemus, ja siinä tilanteessa ihminen kaipaa armeliaisuutta enemmän kuin itsesyytöksiä.

Yritän kirjoittaa kehuja itsestäni, mutta se on yllättävän vaikeaa. Pitkän miettimisen jälkeen saan listattua kaksi asiaa: ”Osaa nauraa, vaikka aihetta olisi itkemiseen” sekä ”Osaa iloita pienistä asioista, kuten aamukahvin keittämisestä”.  

***

Käyn miehen kanssa edelleen pariterapiassa, sillä haluamme selvittää, onko meillä mitään mahdollisuutta palata yhteen ja yrittää uudelleen. Onko välissämme riittävästi liimaa, ja jos on, onko se jo rutikuivaa eikä pidä?

Meillä on monen vuoden puhumattomat asiat puhuttavana. Välillä kuuntelen miestä silmät pyöreinä: noinko se ajattelee? Miten voi olla mahdollista, että olen asunut tämän ihmisen kanssa yksitoista vuotta, enkä ole tiennyt, että se ajattelee noin? Hävettää tunnustaa, että niin on.

Surullista on se, että minä olen yhtä tuntematon hänelle. ”Mä en tunne sua enää”, hän sanoo, ja minä nyökyttelen.

Kehomme ehkä tuntisivat toisensa, mutta mielet eivät enää. Hän on minulle melkein yhtä vieras kuin viiksimies.

X