Avioero: Tuttuja ja tuntemattomia
Kun löytää itsensä yli vuosikymmenen tauon jälkeen taas sinkkuna baarista, tajuaa, kuinka hirvittävän hermostuttavaa se on.
Entisen pikkusievän ja itseensä tyytyväisen parikymppisen sinkun sekä nykyisen, hiukan elähtäneen ja nykytrendeistä pihalle pudonneen nelikymppisen sinkun itsevarmuuden välillä on vuoren korkuinen ero.
Parikymppisenä olin varma, että parisuhdemarkkinoilla kaikki on minulle mahdollista. Ottaisinko mieluummin tuon isonenäisen ja tumman, joka on seurueensa keskipiste, vai tuon totisen, joka on katsellut minua pitkään tiiviisti, pohdiskelin, kun olimme ystävättärien kanssa viettämässä hauskaa iltaa. Viininpunainen lankapuhelin pirisi arki-iltoina taukoamatta, kun Tero, Kyösti ja Jarkko soittelivat vuoron perään, koska halusivat mennä kanssani ulos syömään.
Nyt minua tuijottaa baaritiskin takaa yksinäinen viiksimies, jonka poolokauluspaidan päällä killuu kultainen panssariketju. Suon hänelle lämpimän katseen, koska arvelen, että ehkä hänkin on eronnut ja siksi vähän hukassa. Yritän pitää katseeni sopivan viileänä, ettei hän lähestyisi minua. En halua tutustua häneen, enkä siedä viiksiä.
Ei hän lähestykään. Onko se katseeni ansiota vai sitä, että olen mitä olen: kahden pienen lapsen äiti, jolla on yhä enemmän harmaita hiuksia, ja jolla ei ole hajuakaan siitä, kuuluisiko ylläni olla nyt stringit vai thongit. Entä onko HIM edelleen in?
***
Vaikka ihoa kihelmöi pelkkä ajatuskin siitä, että joku hyväilisi minua, en uskalla päästää ketään lähelle. Pelkään altistaa itseni uusille ihmisille, koska en kestä ajatusta, että en kelpaakaan.
Vaikka olin vanhaan suhteeseeni monella tapaa tyytymätön, se tarjosi tiettyä turvaa. Reilun kymmenen vuoden aikana oppi tuntemaan toisen fyysisen olemuksen niin, että mikään ei enää hätkäyttänyt. Omaa kehoa ja minuutta ei tarvinnut alistaa kauppatavaraksi, koska kaupat oli jo tehty.
Kukaan muu ei edelleenkään tiedä minusta yhtä paljon kuin aviomies, josta olen muuttanut erilleen.
Mietin: minkä arvoista on se, että hän tiesi sektioarpeni ja sen, millaisissa olosuhteissa se oli syntynyt? Entä se, että hän oli vartaloni kanssa tuttu, sen, josta on syntynyt kaksi lasta? Entä mitä arvoa on sillä, että hän tiesi jo, että jalkani ovat öisin jääkylmät ja naamani aamuisin kurtussa?
Paitsi ulkokuoren, myös oman minuuden paljastaminen uudelle ihmiselle tulee olemaan pelottavaa. Jos aloitan uuden suhteen, kuinka kauan meidän pitää totutella toisiimme, jotta uusi ihminen sietää minua silloinkin, kun olen ilkeä ja kärttyinen, tai kun vaivun itsesääliin ja odotan, että minua lohdutetaan?
Kyllä minä muistan, miten suhteet kukoistavat alkumetreillään. Kaikki, mitä toinen tekee, on romanttista ja ihanaa. Rakastuneena ihminen tuntee olevansa vetovoimainen, seksuaalinen ja kykenevä mihin tahansa. Se on mahtava tunne, mutta se ei ole pysyvää. Sen verran olen tähän ikään mennessä oppinut.
Päätän alkaa totutella ajatukseen, että jonain päivänä otan riskin ja tarjoan itseäni uudelle ihmiselle silläkin uhalla, että hän toteaa: ei kelpaa. Liian paksu. Liikaa ryppyjä. Pisteliäs luonne. Epämuodikas. Epäkiinnostava.
***
Luon tietokoneelle uuden tiedoston, jolle annan nimeksi ”Minä. Tulevaisuudensuunnitelmia. Työ. Elämä.”
Kirjoitan siihen vahvistavia ajatuksia itsestäni, jotta pärjäisin uudessa tilanteessa. Yritän myös makustella mahdollista tulevaa statustani: ex-vaimo? Eronnut? Sinkku? Kahden lapsen yhteishuoltaja? Kaikki määritelmät tuntuvat oudoilta ja lokeroivilta.
Kirjastosta lainaamassani erokirjassa kehotetaan ajattelemaan positiivisia asioita itsestä ja kirjoittamaan ne ylös, jotta itsetunto vahvistuisi. Perheterapeuttikin on sanonut, että eron jälkeen ihminen on itseään kohtaan usein liian kriittinen. Ero on usein traumaattinen kokemus, ja siinä tilanteessa ihminen kaipaa armeliaisuutta enemmän kuin itsesyytöksiä.
Yritän kirjoittaa kehuja itsestäni, mutta se on yllättävän vaikeaa. Pitkän miettimisen jälkeen saan listattua kaksi asiaa: ”Osaa nauraa, vaikka aihetta olisi itkemiseen” sekä ”Osaa iloita pienistä asioista, kuten aamukahvin keittämisestä”.
***
Käyn miehen kanssa edelleen pariterapiassa, sillä haluamme selvittää, onko meillä mitään mahdollisuutta palata yhteen ja yrittää uudelleen. Onko välissämme riittävästi liimaa, ja jos on, onko se jo rutikuivaa eikä pidä?
Meillä on monen vuoden puhumattomat asiat puhuttavana. Välillä kuuntelen miestä silmät pyöreinä: noinko se ajattelee? Miten voi olla mahdollista, että olen asunut tämän ihmisen kanssa yksitoista vuotta, enkä ole tiennyt, että se ajattelee noin? Hävettää tunnustaa, että niin on.
Surullista on se, että minä olen yhtä tuntematon hänelle. ”Mä en tunne sua enää”, hän sanoo, ja minä nyökyttelen.
Kehomme ehkä tuntisivat toisensa, mutta mielet eivät enää. Hän on minulle melkein yhtä vieras kuin viiksimies.
Kommentit
Kiitos itsellesi kirjoituksestasi, arvon nimim. ”Minäkään en pidä viiksistä.” Pidit kuitenkin viiksekkään kirjoituksesta 😉
Ja mielestäni nimimerkilläsi, ehkä tarkoituksella, alleviivasit sitä että ei koiraa eikä miestä karvoihin katsominen!
Tosiaan välillä tälläkin palstalla olevista, pääosin naisten ,oletan, kirjoituksista paistaa se loputon miehen määrittelyn tarve. Toki usein kuudensadan siihen käytetyn sanan jälkeen on lopussa kolmella sanalla todettu meidän kaikkien olevan ennenkaikkea yksilöitä, ei vain miehiä tai naisia. Mutta käytettyjen sanojen suhde 600/3 mielestäni kuvaa suoraan käytettyjen ajatusten suhdetta. Ja tokihan sen suon teille naisille, määritelkää meidät, ottakaa sitä kautta haltuun, ja kokekaa oikeassa olemisen vahvistava vaikutus! Niin ”mekin” teemme. Ja huolettomasti paljastan tässä nyt sen kaikkien siihen saunailloissa käytettyjen tuntien aikana saavutetun loppupäätelmän, sen mitä me kaik miehet teistä naisista lopultakin ajattelemme. 2 x 2 sanaa: oletten vaikeita. Mutta ihania. Siihen se aina poikain kans päätyy, naisista puhuminen. Ja sit soitetaan ilmakitaraa päälle…
Olkaa naiset ja miehet ihmisiä toisillenne.
Kommentit
”Omaa kehoa ja minuutta ei tarvinnut alistaa kauppatavaraksi, koska kaupat oli jo tehty. ”
Tässä se homman juju taitaa piillä. Jos pitkässä parisuhteessa miettii, että kaupat on jo tehty niin sehän on kuin ajalisi vanhalla Datsunilla. Jos kuitenkin muistaa kiillottaa niin Datsunin maalipintaa kuin sisältä löytyvää kojelautaa niin saattaa olla, että Datsuni ei tunnu niin vanhalta ja loppuun ajetulta.
Vertaus on ontuva ja perin huono mutta pakko se kirjoittaa kuitenkin oli. Datsun on kuitenkin Datsun..;)
Ehkä pitkässä parisuhteessakin täytyy tehdä itsensä houkuttelevaksi jatkokauppoja varten. Joku sanoo, että se on parisuhteen hoitamista mutta minä kutsuisin sitä kosiskeluksi. Jos kosiskelusta pitää huolta aika ajoin niin se pysyy tuoreessa muistissa ja se tunne on myös helpommin synnytettävissä uudelleen.
Tästä tullaankin siihen, että pitäisikö miehelle lakata esittelemästä raskausarpia vaikka tietäähän hän, että sieltä ne löytyy. Vessan ovikin kai olisi syytä pitää kiinni siellä asioidessaan, ja miksei sitä välillä vilauttelisi kauniita alusvaatteita keskellä päivää vaikka se vähän hassulta voi, jauhelihakastikkeen vääntämisen ohella, tuntuakin.
”Päätän alkaa totutella ajatukseen, että jonain päivänä otan riskin ja tarjoan itseäni uudelle ihmiselle silläkin uhalla, että hän toteaa: ei kelpaa. Liian paksu. Liikaa ryppyjä. Pisteliäs luonne. Epämuodikas. Epäkiinnostava. ”
Minä en ajattele noin vaikka varmasti joku muutaman noista adjektiiveista minuun liittäisikin. Mietin mikä minussa on hyvää ja kiinnostavaa ja pyrin korostamaan niitä. Huonoja puolia on ja niistäkin olen rehellinen. Ole ylpeä itsestäsi sillä huono itsetunto on kehno kauppatavara ja mainostaminen vain huonontaa tilannetta.
Pitkän parisuhteen jälkeen menee varmasti aikansa, kun ymmärtää itseään uudessa kontekstissa ja tulee varmasti pari erehdystäkin ennen kuin löytää sen linjan mitä haluaa kulkea ja ketä tavata.
On muuten ihan hemmetin vaikea pitää kauppatavara kunnossa kaiken työn, kiireen, lastenhoidon ja kotiasioiden keskellä mutta ainahan sitä voi jättää Swifferillä huitaisematta ja keskittyä olennaiseen. 🙂
Epäkypsän oloista kirjoittelemista: jos koko ajan vikoilee omia ja toisten puutteita, niin ei sellaisen kanssa kukaan halua.
Viikset voi ajaa pois. Liikuntaakin voi harrastaa.
Viikset voi ajaa naamataulusta pois, mutta ei pyyhkiä identiteetistä. Kerran viiksimies, aina viiksimies. Vai mitä Günther?
Minulla homma meni kyllä ihan toisinpäin: olen päälle nelikymppisenä, reilu kymmenen vuotta sitten eronneena sinkkusena paljon itsevarmempi ja omaa seksuaalisuuttani tiedostava, itsenäinen ja elämääni tyytyväinen nainen. Parikymppisenä olin paljon epävarmempi ja kypsymätön, mikä lie ihmisen kehityskaaren mukaista. Parisuhde on tärkeä osatekijä, mutta hyvä parisuhde ei synny ilman hyvää itsetuntoa – sektioarvilla tai hieman ”pudonneilla” rinnoilla ei ole mitään negatiivista vaikutusta seksuaalisuuden tyydyttävään kokemiseen – orgasmihan tapahtuu itseasiassa ”korvien välissä.”
On ihan omituista olla puolentoista vuodenkin tauon jälkeen sinkku.
http://idanblogi.com/
Olen sitä mieltä, että homma kaatuu liikaan analysoimiseen. Meillä naisilla on lyömätön kyky puhkianalysoida ja luoda skenarioita ja olemattomia äänensävyjä miehen puheisiin, tekoihin, puhumattomuuteen ja tekemättömyyteen. Tähän myönnän itsekin syyllistyväni. Helpottaa tosin kun sen itse jo nykyään tunnistaa ja nostaa kissan pöydälle sen sijaan että yöllä paituli hiessä murehtii, että ”..mitähän se silläkin tarkotti?!”.
Työtä ei vaadi rakastuminen, vaan rakastaminen, joka ihan oikeasti on tahdon asia (jos suhde muuten on ns. terveellä pohjalla). Pois turhat analysoinnit. Parisuhteessa KUULUU olla välillä tylsää. Ei kai tätä muuten hitollakaan jaksais!
Jos ottaa itselleen 10 v vanhemman paapparaisen, tuntee takuulla itsensä nuoreksi … hahhahhaa!
Kommentoin miehenä, omassa elämässään näennäisen hyvistä perheoloista huolimatta eksyksissä olevana IHMISENÄ, joka teknisesti ottaen lienee mahdollisimman kaukana varsinaisesta kohtalontoverista. Mutta voinen kommentoida mahdollisena ”viiksimiehenä” tiskin toisessa päässä istuneena. Se saatoin olla minä. Olisin voinut olla. Siitäkin huolimatta että viiksieni seurassa oleva leukapartani, tummien kulmieni yläpuolella ajeltu pääni, ja muutenkin hieman rockhenkinen olemukseni sotii parilla sanalla luonnehdittua ns.viiksimiehen olemusta vastaan. Mielestäni se alleviivaa sitä, että se olisi voinut olla yhtähyvin kuka vaan meistä eksyksissä olevista, viiksi-,parta-,kalju-, tai pitkätukkamiehistä.Ihan kuka vaan meistä.
Todennäköisesti viiksimies koki olevansa yhtä heikoilla kuin sinä, sinkkuäiti. Ja arvioi sinua samalla tavalla kuin sinä häntä, toki omista lähtökohdistaan ja kriteereistään käsin. Saattoi ajatella niinkin inhimillisiä ajatuksia kuin että:” Mukavan näköinen nainen, mitähän mahtaa ajatella? Voisikohan tuo tykätä minusta…Eei, jotenkin varautunut, en uskalla lähestyä, just nyt en kestäis vastaantulevaa loukkausta…”
Henkilökohtaisesti olen baarielämässä saanut kokea muutaman loukkauksen, muutaman kohteliaisuuden, ja myös muutamia hyviä pitkäaikaisia ystävyyksiä. Mutta eittämättä vääjäämättä joka kerta vierasta ihmistä lähestyessään on joutunut asettamaan itsensä alttiiksi, no ,lähes mille tahansa. Ikinä ei voi tietää, että onko tuo mukavan näköinen ihminen mukava, vai välittömästi sivaltamassa millä tahansa, tehdäkseen selväksi että et ole toivottu. Tokihan sen voi myöhemmin järkeillä ja ymmärtää miksi näin kävi, ainakin kuvitella ymmärtävänsä. Silti siinä hetkessä kun sinut torjutaan, se tuntuu pahalta. Se sattuu. Ja se pelottaa. Lopulta ei uskalla yrittää lähestyä ketään, istuu metrin päässä toista kaipaavaa,ja…niin, mitä sitten?
Olkaa ihmiset ystävällisiä toisillenne.
Eksyksissä on iso joukko ihmisiä, minkä näkee kun tuolla baareissa kulkeee. On eronnutta ja jätettyä ja petettyä ja vaikka mitä. Mutta se vaatii kyllä riskinottoa että uskaltaa toiseen yritykseen lähtiä, varsinkin jos on vielä entinen suhde selvittämättä.
Puhut minun suullani.
Menin naimisiin 19 vuotiaana ja erosin 46vuotiaana.
Tunsin kaikki nuo tunteet.
Itsevarmuus oli todella kaukana.
Haluan lisätä tähän listaan vielä miesten käyttäytymisen,siis niitten jotka ovat tuttuja ja ent. miehen ”kavereita”.
He halusivat saattamaan,treffeille ym. kyllästymiseen asti.
Sain todella härskejä ehdotuksia.
Se oli ennenkaikkea hyvin kiusallista.
Kerroin ent.miehelleni,että tiedätkös ettei sulla ole yhtään ystävää.
Kyllä hänkin oli äimän käkenä,että tälläisia kavareita…
ps.Olen yksin ja aionkin olla ja viikset ovat ihan kivat!
Aivan sattumalta avaan sivun ja jään lukemaan kirjoitustasi, joka puhutteli minua. Ajatuksenjuoksusi tuntuu hyvin tutulta – voisin itse ajatella juuri noin, kokea juuri noin. Ja itseasiassa, olen kokenutkin.
”Omaa kehoa ja minuutta ei tarvinnut alistaa kauppatavaraksi, koska kaupat oli jo tehty. ”
Ymmärrän hyvin ajatustasi. Kun olette yhteen mennyt ja perheen perustanut, olette virallisesti pari ja perhe. Molemmat siinä ihastusvaiheessa olette tutkailleet toisianne ja valinneet toisenne. Te olette jo kauan olleet yhdessä ja saaneet lapsia – on minusta selvää, että silloin perhe-elämä urautuu omiin tuttuihin kuvioihin. Jos ei ole sen luontoinen, että vilauttelisi niitä pitsejä ja järjestäisi niitä ”kynttiläistujaisia” , vaikka kuinka naistenlehdissä neuvotaan, ei itseään sellaiseksi voi väkisin muuttaa. Tuloksena olisi lähinnä kornia teatteria. Pitkässä suhteessa ihmisestä tulee esille se kuka on, ilman krumeluureja.
Naistenlehtien vakiaiheita on se, että pitkässä parisuhteessa pitää toinen saada taas rakastumaan ja ihastumaan uudelleen, suhdetta pitää päivittää jne. Minua kirjoitukset lähinnä ärsyttävät. Ne kuullostavat jotenkin siltä, että naisen – varsinkin naisen – pitäsi juonia koko ajan, että saisi sen miehensä taas innostumaan itseensä. Naisen tehtävänä on pikku kikoilla saada mies yllättymään ja viihtymään – löytämään oma upea vaimonsa uudelleen ja uudelleen.
Arjessa se oma vaimo ei ole aina niin upea. Vaan väsynyt, kärttyinen ja nuhruinen. Aivan kuten se aviomieskin. Arkeen vaan kuuluu arjen rutiinit ja menot, jotka vaikuttaa myös meihin ihmisiin. Jos on rankka päivä työssä ja toinen työpäivä edessä kotona, arjesta voi tulla arkista, tunteet ja puheet voivat jäädä vähemmälle. Silloin voi tapahtua, että kuukaudet venyy vuosiksi ja vuodet kymmeneksi ja huomaa, että yhteinen onkin enää perheen pyöritystä – puheyhteys on katkennut.
– Siihen havahtumiseen voi edesauttaa se, että mies vielä löytää baarista sopivan, nuoremman naisen, jolla on tuoreita ajatuksia ja pitsejä. Joka tekee asian sillä tavalla helpoksi, että sen siivellä mies saa voimaa keskustelunavaukseen, meillä on ongelma.
– Näin ei kuitenkaan ilmeisesti teillä.
Vuosien puhumattomuus voi tuoda tilanteen, jossa toinen ei enää ikäänkuin toista tunne. Kumppani tuntuu vieraalta. Missä on se mies, jonka kanssa olin vielä muutamia vuosia sitten?
Itse olen ymmärtänyt, että vaikka menisi kuinka huonosti tai riideltäisiinkin paljon, pahinta ja tuhoisinta on kuitenkin henkisen yhteyden kadottaminen. Jos ei toisen ihon alle pääse, jos läheisyyttä ei enää tunne, jos vaikeita aiheita vältellään, ollaan tuhoisalla tiellä. Puheyhteys ja läheisyys ovat jotakin korvaamatonta suhteessa.
”Jos aloitan uuden suhteen, kuinka kauan meidän pitää totutella toisiimme, jotta uusi ihminen sietää minua silloinkin, kun olen ilkeä ja kärttyinen, tai kun vaivun itsesääliin ja odotan, että minua lohdutetaan? ”
Varmasti aloitat suhteen, joko uuden miehen kanssa tai sitten vanhan. Minä en olisi ollenkaan varma lopullisesta erostanne. Nyt olette saaneet puheen päästä kiinni, se on paljon ja hyvä asia.
– Ajasta – kuinka kauan kestää – ei kukaan voi tietää mitään. Ihmissuhteet kehittyvät monien mutkien ja tuntemusten kautta, ei minkään kaavan mukaisesti.
”Päätän alkaa totutella ajatukseen, että jonain päivänä otan riskin ja tarjoan itseäni….”
Aina kun aloittaa uuden ihmissuhteen, ottaa riskin. Otat riskin siinäkin tapauksessa, että päätyisitte vielä miehesi kanssa yhteen – ei sekää riskitöntä ole, tuttu ja turvallinen vaihtoehto kyllä.
Itse olen ymmärtänyt, että kaikki ihmissuhteet ja rakkaussuhteet rakentuvat tässä ja nyt. Tänään rakennan suhteeni huomista, tänään sanomani sanat ovat huomiselle pohja. Ja vaikka tänään kuinka rakastan, en voi tietää sittenkään huomista. Tunteeni voivat muuttua, toisen tunteet voivat muuttua. Elämäseen sisältyy aina riskeä. Mutta elää kannattaa.
Miehelle, joka kommentoi viiksimies-kommentointiin. Minusta kirjoituksesi oli tosi mukava. Hymyilytti paljon. Ja toit hyvin inhimillisen miehisen puolen esille, joka on hyvä muistaa. Meidän pitäisi todella olla kiltimpiä toisille. Kiitos sulle kirjoituksestasi, myös.
Kiitos itsellesi kirjoituksestasi, arvon nimim. ”Minäkään en pidä viiksistä.” Pidit kuitenkin viiksekkään kirjoituksesta 😉
Ja mielestäni nimimerkilläsi, ehkä tarkoituksella, alleviivasit sitä että ei koiraa eikä miestä karvoihin katsominen!
Tosiaan välillä tälläkin palstalla olevista, pääosin naisten ,oletan, kirjoituksista paistaa se loputon miehen määrittelyn tarve. Toki usein kuudensadan siihen käytetyn sanan jälkeen on lopussa kolmella sanalla todettu meidän kaikkien olevan ennenkaikkea yksilöitä, ei vain miehiä tai naisia. Mutta käytettyjen sanojen suhde 600/3 mielestäni kuvaa suoraan käytettyjen ajatusten suhdetta. Ja tokihan sen suon teille naisille, määritelkää meidät, ottakaa sitä kautta haltuun, ja kokekaa oikeassa olemisen vahvistava vaikutus! Niin ”mekin” teemme. Ja huolettomasti paljastan tässä nyt sen kaikkien siihen saunailloissa käytettyjen tuntien aikana saavutetun loppupäätelmän, sen mitä me kaik miehet teistä naisista lopultakin ajattelemme. 2 x 2 sanaa: oletten vaikeita. Mutta ihania. Siihen se aina poikain kans päätyy, naisista puhuminen. Ja sit soitetaan ilmakitaraa päälle…
Olkaa naiset ja miehet ihmisiä toisillenne.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous