Avioero: Vanha koti sattuu sydämeen
Joka toinen torstai haen lasten vaatteita ja leluja vanhasta kodista viikon ajaksi omaan kotiini. Kahden talon välillä seilaa kaikenlaista tavaraa: laatikollinen legoja, nuoremman tyttären lempihame, kummankin lapsen unilelut, iltasatukirjat, kassillinen poneja. Tavaroita, jotka ovat lapsille tärkeitä, olivat he kummassa kodissa tahansa.
Välillä mietin, olisiko helpointa hankkia kaikkea kaksin kappalein. Tulemmeko me jatkamaan elämäämme näin, viikosta toiseen tavaroita rahdaten?
Asumme erillämme, mutta sille ei ole määritelty eräpäivää. Kumpikaan ei ole halunnut hakea virallista eroa. Päätöksestä muuttaa erilleen on kulunut liian vähän aikaa. Ilmassa on vielä paljon kysymyksiä. Oliko tämä todellakin tässä, vai onko vielä jotain, mitä emme ole osanneet nähdä?
Joka viikko näen vanhassa kodissa tavaroita ja tekemisiä, joissa en ole ollut osallisena. Havainto on katkera mutta myös tervetullut.
Aikuinen minäni näkee, että lapsilla on kaikki hyvin, kun he ovat täällä ilman minua. Lapsellinen minäni ilkkuu, että en tainnutkaan olla korvaamaton. Teatraalinen minäni kyselee, mihin lapset minua edes tarvitsevat, koska heillä on niin hyvä isä. Itsesäälissä kiemurteleva minäni nyyhkii, mitä merkitystä elämälläni on, jollen voi olla merkityksellinen lapsilleni joka päivä ja koko ajan.
Nyt olen merkityksellinen heille kahdesti kuukaudessa viikon kerrallaan.
Pienet lapset eivät mieti, mitä tapahtuu siinä kodissa, jossa he eivät ole läsnä. He eivät hahmota vielä sitä, että kun toinen vanhempi on heidän kanssaan, toinen on aina poissa, joka viikko, joka kerta. Lasten puheista tajuan, että he luulevat, että kun he eivät ole luonani, olen aina matkoilla. Se ei ole totta, mutta en saata oikaista heitä.
***
Haen vanhasta kodista tavaroita, kun mies on töissä.
Kävelen asunnossa ja katselen ympärilleni. Tunnustelen olotilaani: onko se hyvä vai paha? Mitä tämä talo ja sen muistot minulle tekevät?
Muistan niin hyvin kaikki äänet, näkymät, liikeradat.
Miten käteni kääntää ulko-oven lukon avaimella auki. Kuinka portaat narisevat kun nousen yläkertaan. Miltä portaikon puinen kaide tuntuu käden alla. Miltä lastenhuoneen hämärä näyttää, kun verhot ovat jääneet aamulla avaamatta. Miten edelleen osaan taiteilla auki keittiön lusikkalaatikon, sen, johon ruuvasin esikoisen syntymän jälkeen salvan, etteivät pienet sormet jäisi väliin.
Lasken keittiön vesihanasta vettä. Otan tiskikaapista juomalasin. Minä valitsin tämän tiskipöydän, tämän hanan, tämän lasin.
Kun käännän päätäni oikealle, tiedän jo, mitä silmäni tulevat näkemään. Siinä on astiakaappi, jossa astiat ovat vieläkin siinä järjestyksessä, johon minä ne aikoinaan asettelin.
Oikeastaan minun ei tarvitsisi edes katsoa. Voisin aivan hyvin pitää silmät kiinni, ja silti tietäisin, mitä missäkin paikassa on. Sitä tietoa minulla ei tule olemaan enää kauaa. Kädenjälkeni häipyy vähitellen. Sen ymmärtäminen saa aikaan tunteen, jolle en osaa antaa nimeä.
***
Kun järjestelen tavaroita kaappeihin uudessa kodissa, mietin, mistä kodit on tehty. Mistä syntyy tunne siitä, että tämä on minun kotini?
Vaikka uusi koti on mukava ja kaunis, siinä on myös jotain, mikä ei vielä toimi. Se on tämä: uudessa kodissa ei ole historiaa. Olen ollut täällä niin vähän aikaa, että sitä ei vielä ole.
Historia syntyy vuodesta toiseen toistuvista asioista, siitä, kun aletaan toimia jollain lailla siksi, että se tuntuu oikealta.
Historia on joulukoristeita, jotka kaivetaan vuoden välein laatikosta ja ripustetaan aina samaan paikkaan. Keittiön ikkunaan valokranssi, portaikon ikkunaan risuista taivuteltu tähti, jossa on lasihelmiä.
Historia on sohva, johon lapset ensin ryömivät, sitten jo juoksevat, kun Pikku Kakkonen alkaa. Sohva on juuri oikeassa kulmassa suhteessa televisioon. Kun sen päätyyn kaivautuu, syntyy soma kahden pienen takapuolen mentävä kolo.
Historia on muistoja, tavaroita, tapoja olla. Se on naurun hetkiä eri puolilla taloa. Se on sitä, kun jokainen jättää pienen osan itsestään kokonaisuuteen, jossa ollaan yhdessä.
***
Joulu tuli pian sen jälkeen kun olin muuttanut pois. Jaoimme joulukoristeet. Minä otin punaiset huovutetut sydämet ja valkoiset paperiset pallot. Miehelle jätin kuusenkynttilät, hopeisen tähden ja posliiniset tontut.
Otin myös villaiset lampaat, ne, jotka ostin yli kymmenen vuotta sitten. Muistan, kuinka hauska oli ajatella, että jos vietämme joskus joulua yhdessä, ripustamme ne kuuseen.
Tänä jouluna lampaat roikkuivat minun kuusessani, minun asunnossani, minun ripustaminani. Vanhan kodin kuusessa olivat kaikki minun jälkeeni jättämät koristeet.
Joukossa oli myös uusia palloja ja nauhoja. Hän oli hankkinut ne. Se oli hyvä. Minulle ne pallot ja nauhat edustivat tulevaisuutta, elämää, joka jatkuu muutoksista huolimatta.
***
Historia syntyy itsestään. Sitä ei voi luoda pikakelauksella. Täytyy vain elää elämää eteenpäin.
Historia on tulossa, niin uskon.
Kommentit
Niin Kaunis tarina, ihan niinkuin Omani 🙂 Kaikkea Kaunista teille 🙂
Kommentit
Voi miten koskettikaan sydäntäni tämä kertomus. Se voisi olla omani…
Vanhempien haikailu on hyttysen ininää siihen verrattuna, miltä lapsesta tuntuu, kun koti tyhjenee.
Ero on ero missä kannattaisi enemmän paneutua lasten parhaaaksi, lapsilla on koko elämä edessä mutta meillä on jopa puolet eletty omasta elämästämme.
Vanhempien kannattaisi harkita hyvin tarkkaan jo lasten tekemistä ja koko suhteeseen alkamista jos vähänkin epäilee liiton jatkuvuutta, mutta jos päädytään avioliiton auvoiseen olotilaan niin kannattaa tehdä liiton eteen kaikki mahdollinen ja hakea ulkopuolista apua ammattiauttajilta eikä työ tai bubi kavereilta!
Monta liittoa olisi pelastettavissa jos vähänkin yrittettäisiin tehdä yhdessä eikä lähdetä aina työn antajan risteilyille yms yksin, vaan tehtäisiin perheenä yhdessä vaikka mitä harrastuksia riittää….
Yhtä kylmältä tuntuu myös siitä puolisosta joka jää tyhjään taloon yksin, ja mielenterveys ongelmat vain lisääntyy ja heijastuu lapsiin jotka voi vielä pahemmin kuin liitossa joka rakoilee.
Hyvät lasten vanhemmat ajatelkaa lapsia ennenkuin teette mitään omahyväistä ja ajattelette vain omaa napaa ja vapautta. Monta liittoa voidaan pelastaa jos ruvetaan puhumaan asioista ja kunnioittamaan puolisoa ihmisenä, eikä aina haukuta selän takana kavereille puolison virheitä ja puutteita. Asia on toinen jos on oikea hätä alkoholi, väkivaltaisuus yms joka vaatii ammattiauttajaa ja puoliso ei halua mennä apuun pyynnöistä huolimatta.
Suurin osa liitoista päättyy rakkauden lopahtamiseen ja puolison kunnioituksen romuttumiseen. Yrittäkää puhua ja tehdä yhdessä mahdollisimman paljon, sillä joka liitossa on se pieni kipinä jonka voi saada hehkumaan tai jopa roihatamaan jos yhteisiä lapsiakin on niin on myös yhteinen menneisyys jota kannataa vaalia.
Kaikille eroa suunnitteleville ja jo erossa asuville suosittelen itsetutkiskelemista omasta tilanteesta että mitä minä voisin tehdä liiton eteen ja lapsien parhaaksi sillä lapsissa on meidän tulevaisuus ja turva.
Hyvät vanhemmat lopettakaa se hössötys ja rahan perässä juokseminen, ei täällä eletä kuin kerran ja mitään ei viedä mukana vaikka työn antaja kuinka vaatisi olemaan töissä lauantai iltaan asti ja sunnuntai ollan kiukkusia kuin ampiaiset. Puoliso saa kaiken niskaansa ja ero on valmisteilla heti eikä edes yritetä elää parisuhteessa, lapset vaan mummolaan ja enemmän töitä eikä edes ajatella seurauksia.
Kirjeesi satutti. Ajattelin itseäni viiden vuoden takaa. Perheessä pahat ongelmat alkoholin takia. Mutta kaikki voi muuttua, jos haluaa. Nimenomaan jos! Mies lopetti alkoholin käytön kokonaan, kun minä ja lapset lähdimme. Rakkaus ei ollut kuitenkaan koskaan kokonaan loppunut, joten opettelimme uudelleen rakastamaan ja elämään yhdessä. Asuimme erillään muutaman kuukauden valmistautuen siihen, että voimme taas elää yhdessä.
Mieti, mitkä ovat teidän perusongelmanne. Ovatko ne ylitsepääsemättömät. Muista, että olette joskus olleet rakastuneita toisiinne. Etsikää se uudelleen. Itsenne ja lastenne tähden – perheenne.
Kirjoitus oli hyvä ja myös osin koskettava . Valitettavasti läpi kuitenkin kuulsi tietynlainen kaiken hallinta ja asioiden analysointi , jopa liian harkituin ja hyvin toteamuksin . Siksi pisti väistämättä miettimään kirjoituksen aitoutta, valitettavasti. Aivan kuin tilanne olisi ollut kirjoittajalla todella hyvin ns. hallinnassa tunteineen päivineen , siis että tilanne oli jotensakin todella hyvin ajan kanssa analysoitu ja siksi mahdollista kirjoittaa noinkin hyvin .
Itselläni asioiden ja avioliiton ongelmien analysointi on vienyt vuosikaudet ja vasta oikeastaan itseni ihmisenä kasvamisen myötä olisin kykenevä samanmoiseen kirjoitukseen ja mahtavaan analysointiin tilanteestani. Ehkä olen sitten itse hiukan ” hitaanlainen ” ja asioiden syvällisempi pohdinta vaikutuksineen , vie aikaa (: .
Mielestäni kuitenkin nyky erot ovat liian heppoisin perustein tapahtuvia… tai sitten naimisiin menot ovat liian heppoisin perustein toteutettuja. Saattaa kuitenkin olla että ihmiselle nykyään syötettävät harhaiset illuusiot siitä että ” vaihtelu virkistää ” ja että täytyy olla oikeus uuteen elämään jos vähänkin mättää , ovat näitä nykyisten perheiden sudenkuoppia.
Alkoholismin aihettamia eroja en kritisoi mutta ihan vain ( yllättäen ) eriävien ajatusten ym. arkeen liittyvien erimielisyyksien eroja en tajua. Lapsille ei ole hyväksi joutua todistamaan vanhempiensa jatkuvaa kärhämöintiä ja riitaa mutta ei heitä kovin hyvin elämään avita myöskään kahden kodin ja kahden maailman välillä seilailu .
Mikä avuksi ? Ei mikään , sillä idioottivarmoja avioliittoja ei ole olemassakaan ja aina elämään tulee kuulumaan ns. yllätykset . Voimme analysoida ja kritisoida näitä erotilanteita loputtomiin . Totuus vain on että niitä todellakin tulee jatkossakin aina tapahtumaan ja olkoon se sitten vain ns. Elämää isolla Eellä .
Ennen ei erottu niin helposti erinäisten syiden vuoksi jotka liittyvät menneeseen maailmaan vaan nykyään ihmisen oman minän hyvinvointi ja sen toteutus että mitä minä haluan on asia numero yksi. Siinä jää jalkoihin niin lapset kuin koiratkin !!! Toivoa vain sopii että jatkossa näistä eroperheiden lapsista , joita on itse asiassa tullut viim. 5 – 10 v aikana pilvin pimein ( kiitos median luoman kuvan aatteesta minä , minä ,minä ) kuitenkin kehittyy ja kasvaa terveen itsetunnon ja suht sosiaalisen ja empaattisen luonteen omaavia maamme eteenpäin viejiä ja ertioten omassa elämässään suhdepuolella pärjääviä sillä se jos mikä luotsii myös muiden elämän osa-alueiden hallintaa.
Niin. Ero ja kodista luopuminen satuttaa vaikka ei olisi lapsiakaan. Aina kun kuljen entisen talomme ohi, sydämeen sattuu. Siellä on historia, muistot ja useimmat niistä muistoista ovat hyviä. Eron jälkeen en ole koskaan sanonut nykyistä asuntoani kodiksi. Se on vain kämppä johon oli pakko muuttaa ja jossa käydään nukkumassa kun on pakko olla joku katto pään päällä. Se talo jossa asuimme melkein 20 vuotta on minun mielessäni koti jonka ikävä kyllä menetin. Surullista, surullista. En tiedä löydänkö enää koskaan sitä tunnetta että tuntisin jonkin paikan kodikseni.
Pysykää liitoissanne ja pikemminkin selvittäkää aikuisesti asianne sillä moni ero on jopa täysin turha . Itselleni on sanottu miljoona kertaa että ” Miksi et eroa ” . Olen alttarilla kerran sanonut : Myötä ja vastoinkäymisessä , siinä syy ja siinä pelastus . Ihmisen täytyy antaa myöten joskus ja antaa rakkaudelle tilaa vihan myötä. On silkka rikos saattaa maailmaan lapsia ja viedä heiltä terveen elämän edellytykset omien ongelmien vuoksi . Viis omista ” fiiliksistä ja muistoista : miten silloin vanhassa kodissa . Lapset ovat sopeutuvaisia mutta joka ikinen ” sopeutuminen ” muokkaa heitä ihmisinä vaan ehkä ei aina huonoon suuntaan .
Ehkä asia on niin että suurimmat traumat erosta tuleekin juuri eroaville vanhemmille , ei lapsille .
Vaan silti , ero ei kai koskaan eheytä mitään pääsääntöisesti , vaan vain rikkoo eheyttä , ja jos uuteen ei ole voimia ja potentiaalia niin huhh. Lapsille se voi parhaassa tapauksessa suoda uudet elämän edellytykset ja mahdollisuudet , sekin on suvussa nähty .Aikuisille sattaa merkitä koko loppuelämän sekasortoa .
Lasten teko ja avioliitot täytyisi saada ihmisten mieliin yhtä tärkeäksi asiaksi kuin päätös sukulaisen eutanasiasta. (((:::
Pysykää liitoissanne ja pikemminkin selvittäkää aikuisesti asianne sillä moni ero on jopa täysin turha . Itselleni on sanottu miljoona kertaa että ” Miksi et eroa ” . Olen alttarilla kerran sanonut : Myötä ja vastoinkäymisessä , siinä syy ja siinä pelastus . Ihmisen täytyy antaa myöten joskus ja antaa rakkaudelle tilaa vihan myötä. On silkka rikos saattaa maailmaan lapsia ja viedä heiltä terveen elämän edellytykset omien ongelmien vuoksi . Viis omista ” fiiliksistä ja muistoista : miten silloin vanhassa kodissa . Lapset ovat sopeutuvaisia mutta joka ikinen ” sopeutuminen ” muokkaa heitä ihmisinä vaan ehkä ei aina huonoon suuntaan .
Ehkä asia on niin että suurimmat traumat erosta tuleekin juuri eroaville vanhemmille , ei lapsille .
Vaan silti , ero ei kai koskaan eheytä mitään pääsääntöisesti , vaan vain rikkoo eheyttä , ja jos uuteen ei ole voimia ja potentiaalia niin huhh. Lapsille se voi parhaassa tapauksessa suoda uudet elämän edellytykset ja mahdollisuudet , sekin on suvussa nähty .Aikuisille sattaa merkitä koko loppuelämän sekasortoa .
Lasten teko ja avioliitot täytyisi saada ihmisten mieliin yhtä tärkeäksi asiaksi kuin päätös sukulaisen eutanasiasta. (((:::
Kyllä se vanhempienkin suru on suuri, isoin tuska tulee kuulemma vanhemmille nähdä lapsi tuskissaan. Ei se varmaan niin suuri kuin lapsella ole, mutta ei erotessa kilpailla keneen nyt sattuu enemmän.
http://idanblogi.com/
Todella koskettavasti kirjoitettu. Vaikka en itse ole ero käynytkään läpi, oli surusi, hämmennyksesi,ahdistuskin sekä riemu uudesta käsin kosketeltavaa.
Sob…
Itsepähän on ratkaisunsa tehnyt.
Joo..tarina kuin minun tämän hetkisestä elämästä ainaikin osittain..rakastan omaa avomiestäni mutta entisesssä kodissa häärää jo uusi nainen..jonka kanssa avomiesheni petti minua useamman kuukauden ajan ennen paljstumista.Lapsi asuu minun kanssa eikä halua tavata isäänsä ollenkaan…isä vei lapselta myös kaiken sen minkä lapselle oli tärkeää..nyt me sitten kootaan omaa elämää kasaan …Itku herkässä edelleen tapahtumasta vasta vajaat 4 kk…kun jaksaisi uskoa siihen että jonain päivänä paistaa se aurinko meidänkin risukasaan ..mutta sitä odotellessa käydään läpi eroa ja eletään päivä kerrallaan ..muuhun ei vielä riitäv oimat. Lapsi antaa joka päivälle oman tarkoituksen ja mikä sen parempaa kuin kuulla oman lapsen sanomana” Äippä mä rakastan sua”…
Turhaa nostalgiaa ja sympatian hakua tapauksesta jossa on ihan itse ollut negatiiviseen tulokseen päätyneen ratkaisun toteuttajana.
Tottakai nostalgisia muistoja ja nostalgisia ajatuksia herättää kaikki ” entinen ” ja ihana . Miksi siis rikoitte sen !!?? Tai miksi joskus liittoon päädyitte .?
Elämä on suurta dramatiikkaa , jos niin haluaa ja varsinkin jos ei olata elää sittenkään yhdessä . Opettaako nykyinen elämän tyyli meitä enemmänkin oman edun ja hyvinvoinnin hakuun kuin kykyyn elää ristiritojen täytteistä elämää , silti yhteen yhteiseen hyvään pyrkien !!!
Avioliitto , varsinkin lapsineen , ei ole ruusuilla tanssimista mutta täytyykö se lopettaa liian heppoisin perustein ja sitten kaiholla muistella menneitä !!?? .
Miettikää ihmeessä ja hakekaa vaikka apua parisuhteeseenne , ties mistä , sillä luulen vahvasti että moni ero on oikeastaan estettävissä pelkällä PUHUMISELLA ja asioiden selvittelyllä . Oikeanlainen ongelmien selvittelyn tapa ja metodi ovat ehkä niitä kinkkisimpiä kysymyksiä !! kuin itse ongelma.
Voi kunka monta turhaa eroa olen elämässäni nähnytkään , joidenka asianosaiset henkilöt ovat itse asiassa rakastaneet toisiaan aivan valtavasti , vain asiat ovat riidelleet . Sääli !
:
Niin puhuminen on ratkaisu moneen ongelmaan, mutta jos ei toinen suostu puhumaan vaan on hiljaa . Kuten meillä kävi niin minä olisin ollut valmis puhumaan ja kysysinkin vieläpä monta kertaa mieheltäni ”onko sinulla joku toinen nainen”..mitäpä sain vastaukseksi epämääräisiä vastauksia jotka olis voinut tulkita monella tapaa..Pyysin jopa avomiestäni mukaan ammatti-auttajallekin mutta ei se käynyt miehelle..Eli yksin on niin huono puhua..ikävä kyllä..Vikansa mullakin tiedän sen ei miestä kukaan ole täydellinen …ja se on vaan kaikkien hyväksyttävä..
olisin halunnut avoliittomme jatkuvan mutta nyt avomies ei…joten ero on niin totta kun vaan voi olla..
Minä olen eronnut. Ja ikävöin entistä kotiani. Kotia jonka toinen häpäisi tuomalla sinne naisiaan, pahoinpitelemällä minua, valheillaan ja petoksillaan. Mobta kommenttia on tullut tuohon että mitäs erosit, pysyisit liitossasi… olisiko pitänyt jäädä odottamaan sitä viimeistä iskua ain siksi ettei lapsilta hajoa koti?
Ei pitäisi suoralta kädeltä mennä tuomitsemaan kenenkään päätöstä eikä omaa kruunua kiillottamaan sillä että kestää aina vaan kun kerran on luvannut. Lapset voivat kärsiä ihan yhtä hyvin sellaisessa marttyyriliitossakin kuin eron jälkeen. Joskus se ero on hyvä kun ei lastenkaan tarvitse pelätä enää äidin hengen puolesta.
Voi, kirjoituksesi lukeminen sai kyyneleet silmiini, vaikken olekaan samassa tai edes samantapaisessa tilanteessa. Eläydyin niin ajatuksiisi (jotka tuntuivat hyvin omanlaisiltani) että sain niistä uutta halua pitää omasta parisuhteestani huolta – en haluaisi koskaan joutua tuntemaan noita tunteita ja käymään läpi noita ajatuksia. Mietintöjesi perusteella vaikutat fiksulta ja ajattelevalta ihmiseltä ja toivon sinulle kaikkea hyvää! Toivottavasti löydät vielä kotiin, oli se sitten missä vain! Koti on siellä missä sydän…
Joopa joo kylläpä naiset osaavat tämänkin asian ”romantisoida” tälläkin hetkellä suurimmassa osassa eroista hakijapuolena on nainen vaikka miehessä ei olisi todistettavasti mitään vikaa. Itsekkin odottelen tässä kauhusta jäykkänä omaa kohtaloani koska vaimoni on jo parin vuoden ajan ehdottanut minulle lähtöä eikä minulla ole harmaintakaan aavistusta missä olen tehnyt niin väärin.
Kai vanhemmillakin on oikeus surra eroa? Jos vanhemmat eivät koskaan ajattele itseään, se ei voi olla lapselle hyväksi. Ja eikös tuossa tekstissä sanottu, ettei kumpikaan halunnut hakea virallista eroa vielä? Minä ymmärsin sen niin, että on vielä mahdollisuus palata yhteen. Heillä on ehkä halua vielä yrittää. Tämä voi olla vain väliaikaista, pieni hengähdystauko tai lopullista. Koskaan ei voi tietää miten elämä heittelee. Paljon voimia kirjoittajalle ja hänen perheelleen.
En ymmärrä tuota asumuseroa , sehän on vain kaksinkertaista kärsimystä koska paluuta entiseen ei kuitenkaan tule niin olisi ehkä parempi hoitaa asia kerralla selväksi.
Hyvä kirjoitus. Minulla ei enää ole ikävä entistä kotia. Erosta jo 10 vuotta.
Niin Kaunis tarina, ihan niinkuin Omani 🙂 Kaikkea Kaunista teille 🙂
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous