Petri, Marco ja Olli kertovat, miltä tuntui, kun elämään tuli puolison myötä lapsia: ”Jännitin kamalasti, ettei minusta vain tulisi ilkeää isäpuolta”

Millainen on uuden puolison rooli uusperheessä? Petrillä, Marcolla ja Ollilla ei ole omia biologisia lapsia. Silti heistä on tullut vanhempia.

Bonusisä Petri: ”Lapset tietävät, etten koskaan huuda heille”

Turkulainen Petri Salo, 40, on 6-vuotiaan Adeliinan ja 5-vuotiaan Alexanderin isäpuoli.

”Haaveilin perheestä jo ennen kuin tapasin puolisoni Eveliinan. Aiemmin ei vain ollut tullut vastaan sopivaa kumppania eikä sopivaa hetkeä perheen perustamiselle.

Olimme tapailleet Eveliinan kanssa joitakin kuukausia ennen kuin muutimme yhteen. Siitä on nyt parisen vuotta. Asuimme samoilla kulmilla, ja kuin varkain asiat johtivat siihen, että vietin suurimman osan ajastani Eveliinan ja lasten luona. Asuimme vuoden Eveliinan asunnossa, kunnes vuosi sitten päätimme muuttaa minun asuntooni ja saattaa sen kesken jääneen remontin loppuun.

Evellä on edellisestä liitostaan kaksi lasta: Adeliina ja Alexander. Lapset olivat vielä ihan pieniä, kun heidän vanhempansa erosivat, Alex alle puolivuotias. Siitä saakka he ovat tottuneet kulkemaan kahden kodin väliä. He asuvat vuoroin viikon meillä ja viikon isällään.

Jo näiden parin vuoden aikana, kun olen ollut mukana lasten elämässä, he ovat ehtineet kasvaa paljon. Aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Silti juuri se kasvaminen on tässä parasta. Olen onnellinen siitä, että saan nähdä lasten oppivan uusia asioi­ta ja opettaa heille uusia taitoja.

Kun remontoin kotiamme, molemmat muksut auttelivat innokkaasti. He haluavat aina osallistua, vaikka seuraava leikki kutsuukin jo pian.

Lue lisää: Neljän lapsen isä Juha Itkonen: ”Isyys vie väistämättä tilaa kirjoittamiselta”

Avoimesti uuteen rooliin

Isäpuolen roolin suhteen olen ollut avoimin mielin, ei minulla ollut alun perinkään ennakko-odotuksia. Uusperhekuvio on muotoutunut itsekseen. Aden ja Alexin kanssa oleminen tuntui hyvin luontevalta jo alussa, vaikka minulla ei ollut aiempaa kokemusta lapsista.

Luulen, että hetki vain oli oikea. Olin jo sen verran aikuinen, että kaipasin omaa perhettä. Lähestyin neljääkymmentä, ja se on mielestäni järkevä ikä perheellistyä. Lasten kanssa olemista helpotti sekin, että he eivät olleet enää ihan pikkuisia. Alusta saakka olen voinut puuhata heidän kanssaan kaikkea hauskaa.

Yllätyksiäkin on tullut vastaan. En osannut aavistaakaan sitä, kuinka tarkkana lasten kanssa pitää olla vaikkapa liikenteessä ja kuinka heitä pitää neuvoa. Nyt olen jo tottunut siihen.

Minulla on tapana viedä Ade kouluun aamuisin, hän aloitti tänä syksynä ekalla luokalla. Olen parhaillaan lomautettuna päätyöstäni, ja oman remonttifirmani keikat taas pystyn järjestelemään niin, että aamut ovat vapaina. Olen tyytyväinen siihen, että minulla on aiempaa enemmän aikaa lapsille. Väljemmät työpäivät tarkoittavat myös sitä, että lähes päivittäin kokoonnumme ruokapöytään koko perhe samaan aikaan.

Kun Eveliina on töissä, olen lasten kanssa, vien heitä harrastuksiin ja teen ruokaa. Alex tulee halailemaan herkästi, Aden kanssa taas keskustelemme usein. Ikäisekseen hän oivaltaa hämmästyttävän paljon asioita. Aden piirustuksissa ammattini näkyy niin, että hän piirtää minulle aina vasaran käteen.

Erimielisyyttä kasvatusasioissa

Kahdessa vuodessa olen kasvanut vanhemmaksi. Bonusisä-termiä en ollut tätä ennen kuullutkaan – ajattelen, että olen isäpuoli. Olen vanhempi siinä kuin lasten muutkin vanhemmat.

Isäpuolena olen kiltti, en millään tavalla ankara. Lapset tietävät, etten koskaan huuda heille enkä määräile. Mieluummin juttelen ja sanon sanottavani rauhallisesti.

Kasvatukseen liittyvissä asiois­sa meillä on ollut Even kanssa erilaisia näkemyksiä. Se voi johtua siitä, että hän on minua 15 vuotta nuorempi. Minun lapsuudessani joskus 1980-luvulla kuri oli kovaa, ja olen halunnut välttää sellaista. Silti Eveliina on monessa asiassa minua löyhempi kasvattaja. Keskustelemalla niistä ristiriidoista kuitenkin on selvitty.

Elämänarvoni ovat muuttuneet siten, että lapset ovat etusijalla. Perhe on tuonut todella paljon rikkautta elämääni, jopa juhlapyhistä on tullut merkittävämpiä kuin aiemmin. Olemme viettäneet kaksi isänpäivää yhdessä. Kummallakin kerralla lapset ovat tulleet minua aamulla herättelemään ja antaneet itse tehdyt kortit. Kyllä he tuntuvat ihan kuin biologisilta lapsilta, omilta. En ole sulkenut pois ajatusta biologisista lapsista, mutta tällä hetkellä perheemme tuntuu kokonaiselta juuri näin.”

Lue lisää: Eveliina pitää Kaksplussalla Eveliina Matilda -blogia.

”Olen vahvasti Siirin puolella, mitä tahansa tuleekin”

Helsinkiläinen Marco Mäkinen, 55, on Siirin, 20, bonus­isä.

”Bonusisyys on ihana uusi termi. Se kuulostaa molempien osapuolten kannalta myönteiseltä asialta. Isäpuoli-sanasta minulle tulee mieleeni lähinnä satujen pahat äitipuolet. Uusperhe-elämän alussa jännitin kamalasti, ettei minusta vain tulisi ilkeää isäpuolta.

Minulla ei ole omia lapsia, elämä ei ole mennyt sillä tavalla. Menin naimisiin Kirsin kanssa nelisen vuotta sitten. Silloin hänen tyttärensä Siiri oli teini-ikäinen. Tilanne oli uusi ja jännittävä, mutta nopeasti kävi ilmi, että tästä tulee upea juttu. Bonusisyys on osoittautunut mahtavaksi rikkaudeksi elämässä.

Alussa katsoimme Siirin kanssa toisiamme ja mietimme, kuka tuo tyyppi on ja mikähän hänen roolinsa elämässäni tulee olemaan. Yllättävän nopeasti suhde syveni. Siiri on persoona, jonka kanssa olisin varmasti tullut hyvin juttuun, vaikka olisimme tavanneet ihan muissa ympyröissä. Nyt Siiri on minulle hyvin läheinen.

Bonusisä tukee lasta

Meitä yhdistää kyseenalainen huumorintaju sekä se, että omasta mielestämme meillä molemmilla on hyvä maku musiikissa. Aloimme käydä yhdessä levyostoksilla, kun Siiri innostui vinyylilevyistä. Minäkin olen intoillut niistä nuoresta saakka. Musiikkiharrastustamme ohjaa Siirin uteliaisuus ja minun haluni tyrkyttää.

Tällä hetkellä on meneillään myös sellainen jännittävä juttu, että opetan Siiriä ajamaan autoa. Muutama vuosi sitten Siiri ilmoittautui autokouluun, mutta ajaminen uhkasi jäädä, koska ajotunteja oli vaikea sopia muiden kiireiden vuoksi. Viime jouluna annoin hänelle lahjaksi lupauksen siitä, että hankin opetuspolkimet ja opetan hänet ajamaan. Siiri on jo älyttömän hyvä kuski ja menee pian ajokokeeseen. Sen jälkeen tätä yhteistä harrastusta ei enää ole. Se on harmi, koska meillä on ollut tosi kivaa.

Ajattelen, että bonusisä on tyyppi, joka on aina tarvittaessa lapsen tukena. Minulla ja Siirillä on oma kaistamme, joka on vapaa niistä asioista, joita tulee lapsen ja vanhempien välille. Meillä on ystävyyssuhde, johon sisältyy vahvoja tunteita. Olen vahvasti Siirin puolella, mitä tahansa tuleekin.

Meidän välillemme on ihan mahdotonta saada riitaa. Saatamme molemmat vuorollamme riidellä Kirsin kanssa, mutta keskenämme emme riitele. Puhumme kuitenkin kaikesta mahdollisesta, niin ikävistä kuin mukavistakin asioista. Kun jakaa paljon, ymmärtää toista paremmin. Omista asioistani olen huono kertomaan, mutta onneksi Siiri on älyttömän hyvä utelemaan.

Vuosi sitten hän muutti pois kotoa. Vaikka emme asukaan saman katon alla, olemme tekemisissä ilahduttavan paljon. Välillä käyn Kirsin kanssa Siirin luona syömässä, välillä hän käy meillä. Ennen koronaa kävimme kolmisin matkoilla, nyt olemme olleet mökillä. Arkisia asioita jaamme yhteisessä Whatsapp-ryhmässä.

Bonusisä voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi

Silloin, kun Siiri vielä asui kotona, olin vakuuttunut siitä, että geenini siirtyivät jotenkin erikoisella tavalla jälkijättöisesti häneen. Molemmat Siirin vanhemmat ovat hyvin siistejä ihmisiä, ja minä taas en ole. Autoni on ihan kuuluisa siitä, miten hirveä sikolätti se on. Siirin huone ei näyttänyt ihan autoltani, mutta sotkuinen se oli. Nyt kun Siiri asuu omillaan, hänestä on tullut epätunnistettavan siisti. Mutta niin kauan kuin ajattelin geenien siirtymisen olevan mahdollista, tuntui kivalta.

Joskus neljänkympin jälkeen ymmärsin, etten luultavasti saisi omia lapsia. Sitten vähän yllättäen elämääni tulikin tällainen ihminen. Olen kauhean kiitollinen siitä, että olen tavannut Siirin. Enhän minä aina edes muista, ettei hän ole minun lapseni. Vaikka hänellä on erinomainen isä ja me tulemme hyvin juttuun, saatan silti unohtaa sen a­sian. Suhde Siiriin vain on niin luonteva.

Haastavaa bonusisyydessä voi olla oman paikan löytäminen kuviossa, jossa jo on vanhemmat. Olo voi tuntua ulkopuoliselta. Onneksi Siiri löysi minulle paikan. Tuntui nopeasti siltä, että minulla oli virkaa.

Omassa lapsuudessani isä oli aina poissa, koska hän ajoi rallia. Äidin siskon mies oli minulle tärkeä isähahmo, ja on edelleenkin. Samaa dna:ta ei ole pakko olla, jotta voi olla tärkeä. Monet ihmiset voivat olla tärkeitä ja läheisiä, kunhan vain antaa sille mahdollisuuden.”

Maurin bonusisä Olli: ”Haluan olla läsnä ja osoittaa, että olen kiinnostunut”

Helsinkiläisellä Olli Sauramalla, 35, on bonuslapsi Mauri, 13.

”Mauri asuu joka toinen viikko isällään ja joka toinen viikko meidän luonamme. Hänen toinen kotinsa on vain kilometrin päässä meidän kodistamme. Kaikki poikaan liittyvät järjestelyt ovat helposti sovittavissa, koska Maurin biovanhemmilla ja meillä uusilla puolisoilla on hyvät välit.

Olin 30-vuotias, kun aloin seurustella ja muutin yhteen Maurin äidin Heidin kanssa. Poika oli vielä alle 10-vuotias. Olin nähnyt Mauria jonkin verran jo aiemmin, koska olimme Heidin kanssa kavereita. Tiesin, että Mauri on todella itsenäinen lapsi ja hänen kanssaan on helppo tulla toimeen.

Bonuslapsi on hauska ja myönteinen sana, mutta vierastan sitä, että olisin bonusisä. En osaa ajatella itseäni isänä. Maurin isähän asuu ihan lähellä. Pikemminkin kuin mikään isä olen Maurille hyvä ystävä. Olen vain ollut sellainen kuin olen ja hivuttautunut heidän elämäänsä mukaan.

Suhteen rakentamista on auttanut se, että meillä on alusta saakka ollut hauskaa yhdessä eikä Mauri ole koskaan vierastanut minua. Siinä vaiheessa, kun aloin pyöriä maisemissa, poika vain jotenkin hyväksyi sen, että kuulun pakettiin.

Maurin seurassa minun ei ole tarvinnut muuttaa käytöstäni. Juttelen hänen kanssaan aivan kuin kenen tahansa vertaiseni. Hän on hirveän fiksu ja nokkela.

Alkuaikoina tuli vastaan tilanne, jossa Maurin piti esitellä minut kaverilleen. Mietin, miten hän mahtaa sen ratkaista. Lopulta Mauri esitteli minut aikuis­ystävänään. Se kuulosti hauskalta.

Bonus isä haluaa olla läsnä

Perheenä teemme paljon juttuja yhdessä, tykkäämme ulkoilla ja retkeillä. Silloin tällöin olen Maurin kanssa kahdestaan kotona. Niinä iltoina tulee hyvin esiin se, mistä me molemmat pidämme: äijäilystä. Haemme pizzat ja katsomme action-leffoja tai pelaamme pleikkarilla. Ilahduin kovasti, kun Mauri syyslomaviikolla kyseli, voidaanko katsoa Die Hard ja Top Gun. Olin, että ou jees, tätä olen odottanut! Nyt päästään hyvien leffojen pariin.

Maurin teini-ikä lähestyy, ja siksi hänen käytöksensäkin on erilaista kuin aiemmin. Välillä on niitä päiviä, että hän puhuu niin hiljaa, etten saa selvää vastauksista. Se ei ole kenellekään kivaa. Kun sitä jatkuu jonkin aikaa, minun on pakko puuttua asiaan. Silloin olen puhunut hänen kanssaan siitä, että yhteisen rauhan vuoksi hänen pitää käyttäytyä paremmin. Se on auttanut.

On tullut niitäkin päiviä, jolloin olen nähnyt, että poika on surullinen. Olen opetellut menemään hänen luokseen ja kysymään, mikä mieltä painaa. Ha-luan olla läsnä ja osoittaa hänelle, että olen kiinnostunut hänestä ja hänen tekemisistään.

Kasvatuksellisiin asioihin en puutu, mutta kyllähän me välillä vitsailemme siitä, että Maurilla on kahdet säännöt kahdessa kodissa. Asetan meillä kotona rajoituksia, joita hänellä ei ehkä toisessa kodissaan ole, vaikkapa että huoneen ovi pidetään auki.

En ole niin paapova vanhempi kuin biovanhemmat. Olen se ikävä tyyppi, joka käskee Mauria illalla tuomaan tiskit koneeseen omasta huoneestaan. Välillä olen pelännyt, että vastaukseksi tulee huuto ’oo hiljaa, sä et oo mun faija’. Mutta sellaista ei ole tullut.

”En haaveillut omista lapsista”

Olen kasvanut vanhempana vähitellen. Yritän olla erilainen kuin oma isäni oli. En halua määräillä tai antaa perusteluita, joissa ei ole mitään järkeä. Lapsellakin pitää olla sana keskustelussa, ja sitä pitää kun­nioittaa.

Elämässäni on enemmän vastuullisuutta kuin aiemmin. On niitä päiviä, jolloin tulen suoraan töistä kotiin, teen ruoan ja vien Mauria harrastuksiin. Isänpäivästä en osaa ajatella niin, että se olisi jotenkin minun päiväni. En ylipäätään halua tehdä sellaisesta numeroa. Mauri ja hänen biovanhempansa tekevät välillä asioita kolmestaan, ja se sopii minulle hyvin.

En ole koskaan pitänyt itseäni minään perhetyyppinä enkä ole haaveillut omista lapsista. Ennen Heidiä ajattelin, että uusperhekuvioihin kuuluu aina mustasukkainen ex-puoliso ja liuta lapsia. Minun kohdallani se ei ole mennyt ollenkaan niin.

Yhteenmuuton jälkeen en vielä ymmärtänyt, että tästä suhteesta tulisi tärkeä minulle. Ajattelin vain sopeutuvani, koska olen mukautuvainen ihminen. Nyt saatan ihmetellä ääneen niinä viikkoina, kun Mauri ei ole meillä, että onpas hiljaista. Silloin tulee tunne, että yksi puuttuu. Kaipaan häntä. Hänestä on tullut tärkeä minulle.”