Ihmiset ja suhteet

Ellien kertomaa: Enkelipoika

Teksti:
Anna.fi
Enkelipoika

Olen 25 -vuotias ja mieheni 29. Yhteistä taivalta on takana pian 6 vuotta. Pari vuotta sitten molemmista tuntui siltä, että jos Luoja suo, niin vauva on tervetullut. Tulinkin hyvin pian raskaaksi. Elettiin kevättä 05. Elämässä oli kaikki palaset kohdallaan, oltiin juuri ostettu omakotitalo, jota remontoimme ja opiskelutkin olin saamassa päätökseen.

Raskaus sujui ilman mitään ongelmia, kunnes eräänä sunnuntaina havahduin, rv tuolloin 25+4, en ollut tuntenut liikkeitä juuri lainkaan pariin-kolmeen päivään. Menin neuvolaan: sydänääniä ei kuulunut. Sieltä suoraan sairaalaan ja ultraan, jossa lääkäri totesi sen, jota jo siinä vaiheessa pelkäsin: kohdussa ei ole enää elämää. Se oli tietysti ensimmäinen ja elämäni pahin järktys.

Mitään järkevää selitystä ei vielä silloin ollut, päällimmäisenä vain kysymys; Miksi? Miksi meille? Seuraava järkytys oli se lääkärin viesti, että synnytys käynnistetään ja minä synnytän lapsen normaalisti alakautta. Siis joudun synnyttämään kuolleen lapseni. Hetken luulin, että se vain otetaan minusta pois ilman, että joudun sen kohtaamaan.

Käynnistys aloitettiin saman tien, saimme mieheni kanssa oman huoneen, itkimme, itkimme ja itkimme. Seuraavana päivänä synnytys käynnistyi ja synnytin niin täydellisen pienen pojan. Niin täydellinen, mutta niin eloton. Pidimme häntä hetken sylissämme ja annoimme jäähyväiset. Se hetki oli täynnä surua ja tuskaa, mutta kuitenkin kaunis ja rauhallinen.

Synnytyksen yhteydessä selvisi, että napanuora oli tiukasti kietoutunut kaulan ympärille, ja se olikin todennäköisin kuolinsyy. Se oli myös helpottava tieto, itse en olisi mitään voinut tehdä. Kaikki oli siis puhtaasti huonoa tuuria. Olo oli niin tyhjä, että sitä ei voi sanoin kuvailla.

Tuntui, kuin olisi tullut tyhjään kotiin. Onneksi emme olleet hankkineet juuri mitään tavaroita tai vaatteita vauvaa varten vielä. Vauva- ja odotus lehdet heitin roskiin ja pari pussillista vauvan vaatteita survoin muovipussiin ja heitin varastoon, korkealle hyllylle. En pystynyt menemään edes kauppaan pitkään aikaan. Ihmisten kohtaaminen pelotti. Pienessä kaupungissa niin moni tiesi odotuksestamme, ja pian myös menetyksestämme.

Sairaalassa pyysin miestäni ilmoittamaan läheisillemme mitä on tapahtunut. Itse en siihen pystynyt. Onneksi lähimmät ystävät ja sukulaiset uskalsivat ottaa yhteyttä ja pitivät huolta. Se oli merkittävää, sillä itse olin liian väsynyt ottamaan yhteyttä kehenkään. Ihmisten oli tietenkin vaikea sanoa juuri mitään. Suurin osa kuitenkin otti yhteyttä, oli pahoillaan ja tarjosi tukea jos tunnemme tarvitsevamme. Toivoinkin, että ihmiset uskaltaisivat ottaa asian puheeksi, sillä itselleni oli helpottavaa puhua asiasta. Vaikeampaa olisi ollut, jos oltaisiin oltu, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sillä ei se asia mihinkään katoa sillä, että siitä ei puhu.

Tapahtumien läpikäyminen uudestaan ja uudestaan helpotti minua. Mieheni oli suurin tukeni, olihan hänkin menettänyt yhtä paljon. Puhuimme keskenämme paljon asiasta, mikä onkin erittäin tärkeää. Aika oli ehkä tehokkain lääke suruun, ja tieto siitä, että minussa ei ole mitään vikaa, että voimme saada vielä lapsia, jos Luoja niin suo.

Tulin hyvin pian uudestaan raskaaksi. Välillä tuntui, että liiankin pian. Olinko ehtinyt surra tarpeeksi? Olinko valmis uuteen mahdolisuuteen? Toisaalta sehän oli juuri sitä mitä halusimme. Pari kuukautta synnytyksen jälkeen tein positiivisen raskaustestin. Tunsin pitkästä aikaa onnea ja iloa.

Raskaus sujui hyvin, vaikka pelko ja huoli olikin lähes koko ajan läsnä. Oli aina suuri helpotus, kun tunsin lapsen liikkuvan. Välillä koputtelin vatsaan, jos oli ollut kauan hiljaista. Halusin vastauksen, että siellä vielä ollaan.

Kun oli ylitetty rv 26, olin paljon levollisempi ja oikeastaan vasta silloin pystyin nauttimaan olostani. Emme tehneet mitään hankintoja vauvaa varten, kuin vasta ihan loppusuoralla. Se vain tuntui oikealta.

Kaikki sujui hienosti loppuun saakka, ja synnytin maailman valloittavimman tyttövauvan 3.10.06, viikko lasketun ajan jälkeen. Sitä onnen tunnetta ei voita mikään, kun oman lapsi nostetaan rinnalle.

11.11.06 tuli tasan vuosi siitä, kun enkelipoikamme syntyi kuolleena. Milla tyttömme oli tuolloin reilu kuukauden ikäinen. Tiesin, että siitä päivästä tulee vaikea. Kävelimme vaunujen kanssa vesisateessa hautausmaalle ja sytytimme kynttilän. Illalla sohvalla kaikki jotenkin laukesi. Itkin lohduttomasti, kaikki tuli niin tuoreena mieleen. Samalla katsoin nukkuvaa Millaa ja olin äärettömän onnellinen. Jos sitä kaikkea ei olisi tapahtunut, ei olisi Millaa. Kaikella on joku tarkoitus. Tuo kokemus oli elämäni raskain, mutta siitä seurasi jotain suurenmoista. Vaikka elämme nyt ehkä onnellisinta vaihetta pienen Milla tyttömme kanssa, ikinä emme pientä enkelipoikaamme tule unohtamaan.

-Emmi

X