Ihmiset ja suhteet

Ellien kertomaa: Muumi(o) mamman tarina

Teksti: Anna.fi

RaskaanaUseimmat ovat varmasti nähneet tv:ssä ja elokuvissa lukuisia tunteikkaita kuvauksia raskaustestin tekemisestä. Aika moni luultavasti tietää senkin, että tässä asiassa jenkkiläinen saippuasarjateollisuus ei välttämättä kamalasti liioittele: raskaustestin tekeminen on oikeasti melkoisen dramaattista puuhaa.

Minä olen kaksi kertaa saanut positiivisen tuloksen. Ensimmäinen kerta oli kiihkeän jännittävä ja hämmentävä myönteisellä tavalla. En kokenut lamauttavia onnen tunteita ymmärtäessäni olevani raskaana, mutta sekavasta mielentilasta huolimatta olin iloinen. Toisella kertaa testipuikkoon ilmestyi nopea, uhmakkaanpunainen viiva pyytämättä, joskaan ei aivan täytenä yllätyksenä. Tuntui kuin joku painaisi päätäni väkisin jääpalaämpäriin. Viikon verran itkin.

Miksi en sitten halunnut tätä raskautta? Pahinta oli, että tunsin pettäneeni esikoiseni: olisin halunnut lelliä ja hemmotella yksinomaan häntä vielä pitkään. En ole koskaan himoinnut kovin suurta perhettä. Äidin rooliin tottuminen oli vaikeaa minulle. Kesti lähemmäs vuoden esikoisen syntymän jälkeen, että pystyin täysillä iloitsemaan lapsen kanssa olemisesta enkä haikaillut enää aiemman elämän perään. Vasta viime kuukausina olen oppinut äidittelemään itseäni.

Esikoiseni syntymän jälkeen tiesin, etten halua moneen vuoteen lisää lapsia, jos koskaan. Kauhistelin ja ihmettelin suurieleisesti niitä äitejä, jotka haluavat monta lasta pienellä ikäerolla ja sitten vinkuvat, että on rankkaa eikä tätä jaksa. Yhden lapsen kanssa on kivaa. Aikaa jää perushoidon lisäksi myös tv:n katseluun. Voi matkustellakin (jos sattuu olemaan varaa). Ja vaikka lapsia on vain yksi, elämä ei ole tuntunut liian helpolta: EU:n aurinkoisimmalla, kilteimmällä ja helpoimmalla puolitoistavuotiaallakin on pimeät puolensa, joita ei näytetä mummille eikä tarhantädeille

RaskausSitä paitsi olin ensimmäistä kertaa todella innoissani opinnoistani. Olisin halunnut paahtaa täysillä valmistumiseen asti, ja haaveissani suhahtelin huimana uraohjuksena. Olisin halunnut juoda kerran kuussa hyvää kaljaa, Guinnessia, ja ottaa Buranaa, jos päätä särkee. Olisin halunnut laihduttaa ne edelliset raskausläskit ensin pois.

Melko lailla pinnallista, toteaa moni. Niin tai näin, mutta minä olen länsimainen pullamössönuori, joka on tottunut pikku mukavuuksiinsa ja itsenäisyyteensä. Pienikin luopuminen ahdistaa. Kiukkuisimmat voivatkin tässä vaiheessa kaivaa symboliset kivenjärkäleet esiin ja aloittaa kivityksen, sillä julkisesti ei saisi koskaan myöntää, että raskausuutinen ei ollutkaan ihaninta maailmassa tai äitiys ei aina tunnu lottovoitolta. Päähänsä saa ikuisen aasintötterön, jos kehtaa tunnustaa, että miettii kaljasta luopumisen tuskaa saadessaan testipuikkoon punaisen viivan. Taidan olla ainoa aasi?

Ihan vaan normaalia elämää

Pavunkokoinen elämänalku ei kuitenkaan lopullisesti romuttanut minua. Hitaan ja vaivalloisen surutyön aikana hyväksyin opintojen lykkäämisen taas vuodella ja vilkutin hyvästiksi harvinaisille pubi-illoille ja lupaavaan alkuun päässeelle laihdutuskuurille. Huonohkossa vaihtokaupassa sain tilalle kaljattoman kestokrapulan, oksennuksen polttamat sisuskalut ja koomaa raskaamman väsymyksen. Onneksi joululomat sattuivat noihin aikoihin, ja avomieheni otti vastuun puolitoistavuotiaasta terminaattoristamme. Minä makasin sohvalla ja söin mehujäätä ja Beroccaa. Jäin koukkuun lähes kaikkiin mahdollisiin tv-sarjoihin.

Raskaus ei ole sairaus. Sehän on totta, joo. Mutta liian usein tuo lause heitetään ilmoille vähättelemään raskaana olevan olotilaa. Mitäs siinä valitat, elät elämäsi ihanimpia aikoja! Vaikka pahoinvointi olisikin vain lievähköä laatua, kahden kuukauden yökötys, kuvotus ja ylöspäin pyrkivää puklua vastaan taisteleminen vetää kalpeaksi fyysisesti ja henkisesti. On vaikea ajatella muinoin suositussa naminami-hengessä, kun olotila on lannistava. Kaltaisteni pellossa elävien on ryhdistäydyttävä. On opeteltava syömään tukeva aamupala. Pitää muistaa tehdä eväät tai ainakin kanniskella Siripiriä ja myslipatukkaa kaiken varalta kassista. Yökötys kun tulee puun takaa ja puskista. Hätätilanteessa voi varastaa esikoisen pillimehun – sillä saa mukavan verensokeripiikin aikaiseksi, joskin kahta kauheampi olo seuraa laskusokerihumalassa. Nenästä kannattaa pitää kiinni, kun avaa likaisia astioita täynnä olevan tiskikoneen. Sopii myös haaveilla, että rivakka siivooja tulisi jynssäämään haiskahtavan jääkaapin jollakin viileänraikkaalla sitruunaisella pöpöntappajamyrkyllä. Aiemmin ei tee mieli jääkaappia avata. Haaveet matkoista ja huvituksista saa unohtaa, jos ei kuulu niihin extreme-ihmisiin: kotisohvalla on mukavampi kitua kuin heiluvassa Pendolinossa.

Jotkut joutuvat raskaana tiputukseen runsaan oksentelun vuoksi. Toiset joutuvat viikkojen vuodelepoon verenpaineen tai supistelujen takia. Muut pääsevät vähemmällä, mutta normaaliinkin raskauteen kuuluu epämääräistä nipistelyä, vihlontaa ja turvotusta. Lisäksi pää on pehmeä ja mieli kovin herkkä. Aina välillä esiin hiipii keskenmenon pelko tai huoli vauvan terveydestä. Ja vaikka kaikki menisikin täydellisesti, raskaana oleva käy kuukauden, kahden viikon tai viikon välein terveystarkastuksessa äitiysneuvolassa. Jo tämä kertoo, että raskaus tarkkailua vaativa poikkeustila, vaikka se ei sairaus olekaan.

RaskausToisten mielestä on kiva käydä neuvolassa, sillä sehän on naisen laatuaikaa parhaimmillaan. On minustakin mukava istua aloillani ja puhua puoli tuntia vain itsestäni ja peräpukamistani kuin satavuotias, yksinäinen ja huomionkipeä täti. Jotenkin vain tökkii ajatus, että minusta ja terveydestäni ollaan kiinnostuneita vain silloin, kun tuotan uutta eläkkeenmaksajaa lottovoittovaltioomme. Tiedän kyllä, että neuvolatoiminta on hyödyllistä ja tarpeellista. Siksi minua saa surutta pistellä, verenpainettani mittailla ja alapäähän liittyviä kysymyksiä kysellä. Mutta kun käsketään vaakaan, paniikki iskee. Kouluaikojen traumaattiset punnitukset eivät jätä rauhaan. Vaakafobiastani huolimatta maailma ei ole täysin paha paikka, sillä yksikään äitiysneuvolan terveydenhoitaja ei ole nykyisessä eikä aiemmassa raskaudessa mäkättänyt painostani, vaikka paisunkin runsashiivaisen taikinapaakun lailla. Olen hienotunteisesta vaikenemisesta kiitollisempi kuin arvaattekaan.

Ihminen on sopeutuvainen eläin

Vaikka en varauksetta nautikaan neuvolakäynneistä, voin kuitenkin laskea neuvolan ansioksi ehkä tärkeimmän viime aikoina tapahtuneen asian: aloin nähdä raskauteni muunakin kuin taakkana. Maagisen dopplerin ansiosta minutkin saatiin uskomaan, että masussa on oikea mini-ihminen. Minun omani. Taakka alkoi kevetä. Pahoinvointikin väheni. Luulen, että aurinko paistoi tammikuun kirkkaalta taivaalta ja eksoottiset linnut visersivät aarioita sinä aamuna, kun minulla ei ollutkaan kiirettä syömään pakkoaamupalaa.

Kun paha olo hellittää, ensimmäiset sydänäänet kuuluvat ja masukin alkaa pömpöttää muusta kuin liiallisesta jäätelön mähkimisestä, on helpompi ajatella myönteisesti. Kun käy katsomassa uutta sukulaisvauvaa, joka on pikkuruinen, ruttuinen, söpö ja ennen kaikkea tosi kiltti ja hiljainen, alkaa ehkä uskoa, että tämähän jopa kannattaa. Vierailuja koliikkivauvojen ja heidän pystyynkuolleiden äitiensä luokse sen sijaan kannattaa kaihtaa herkimpinä aikoina.

Yllätysraskaus tuo mukanaan muutoksia. Raskauden puolivälissä olen jo tottunut stressaamaan, mitä kaikkea pahaa olen aiheuttanut masuvauvalle hiusvärillä tai vessansiivousaineilla. Pelkään sitäkin, että kielteisistä ajatuksistani rangaistaan ja lapseni ei ehkä olekaan terve. Muistan ulkoa, mitä ei kannata syödä, eikö hetkellinen homejuustottomuus vaivaa enää kamalasti. Buranan perään haikailen vieläkin: päänsärky ei parasetamolilla tahdo lähteä. Olen sopeutunut siihenkin, että luovumme ihanasta asunnostamme lähellä keskustaa ja muutamme tilavampaan kotiin lähemmäs mummeja ja kummeja. Neljänteen kerrokseen kantoi vielä yhden lapsen, mutta kahden kantamista en halua kokeilla.

RaskausHuonona pullamössöäitinä murehdin joskus tulevaa: miten ikinä selviän kahden pikkulapsen kanssa? Riittääkö minusta heille molemmille? Olenko äitinä tragikoominen tapaus ja vihaavatko lapseni minua loppuelämänsä? Näistä peloista tunnen ansaitusti häpeää ajatellessani niitä vantteria ja auringon ahavoittamia esiäitejäni, jotka maha pystyssä ripustivat vauvan tuohikontissa koivun oksalle killumaan ja lähtivät tekemään heinää. Kun miehiä alkoi väsyttää, esiäitini muonittivat heidät sekä kymmenpäisen lapsikatraansa. Jossain välissä he kävivät pellonlaidassa synnyttämässä uuden vauvan ja palasivat takaisin kuokkimaan. Että mitä minä tässä oikein valitan?

Kohta kömmin unissaan puhisevan ja paukuttelevan yksivuotiaani viereen nukkumaan. Annan hänen varastaa tyynyni ja puolet paikastani. Pussaan pullealle poskelle ja haistelen hänen puurontuoksuista takkutukkaansa. Viimeistään silloin muistan taas, että oma lapsi on jotakin aika ihmeellistä ja hienoa.

Nimim. Muumi(o)mamma

X