Ihmiset ja suhteet

Ellien kertomaa: Tuplasti onnea

Teksti:
Anna.fi
Odotusta ja onnea

Mieheni tuijotti hämmentyneen näköisenä mustavalkeaa ultraäänikuvaa. ”En minä tästä saa mitään selvää”. Avuliaasti osoitin: ”Tuossa on toinen ja tuossa toinen”. Olimme parkissa huoltoaseman pihalla, menossa syömään lounasta ja samalla puhumaan ensimmäisen neuvolakäynnin ja ultran jälkeisistä fiiliksistä. ”Mikä toinen?”, kysyi mies entistä hämmentyneempänä. ”Meille tulee KAKSOSET!”, minä repesin nauramaan. ”EI??!!”, parahti hän, ”ei voi olla!”. Voisin kuvitella, että koko elämä vilahti sillä hetkellä mieheni silmien edessä. ”Menee koko elämä uusiksi”, hän huokasi järkytyksestä ällistyneenä.

Minä olin itse kuullut gynekologini kuolemattomat sanat ”no mutta, näitähän on täällä kaksi” hetkeä aiemmin. Epäusko ja hillitön hysterinen nauru sai vallan ja käkätin selälläni siinä pöydällä katsoen kahta kärpäsen kakan kokoista läiskää kuvassa. Voi pojat, menisi tosiaan koko elämä uusiksi.

Olen 39-vuotias kaksostyttöjen äiti. Vielä 37-vuotiaaksi asti olin vankasti sitä mieltä, että lapset eivät ole minua varten. Mieheni kaksi aikuista tytärtä olivat pitäneet huolta siitä, että olin kokenut ”lainaäidin” elämän kaikki ilot ja surut. Kuitenkin, kun nuorempi lainatyttäristäni olisi keväällä lähdossä kotoa opiskelemaan, mietimme, että olisihan se toisaalta kiva, jos saisimme vielä perheenlisäystä. Mieheni tosin puhui kahdesta, minä suostuin neuvottelemaan korkeintaan yhden hankkimisesta. Senkin ennakoin olevan kohtuullisen työn takana, sillä olin vuosia sitten sairastanut endometrioosin, joka osaltaan vähensi mahdollisuuksiamme.

Joku elämän suurta käsikirjoitusta kirjoittava varmaan naureskeli partaansa, kun vuosien odotukseen varautuneena tuijotin pari kuukautta myöhemmin jouluaattona 2004 raskaustestin tikkua, kahdella punaisella viivalla. Toinen kierto, ei voi olla totta! Voi, jos olisin tiennyt mitä oli vielä tulossa….

Raskaus itsessään oli yllättävän positiivinen kokemus. Pahoinvointia ei onneksi ollut juuri lainkaan, rakastamani juoksun sain tosin unohtaa jo alkumetreillä. Muutenkin vauhdilla kasvava, suklaa-avusteinen muhkeus alkoi hidastaa vauhtia melko varhain. Työssäni vaadittavat ajomatkat lyhenivät, kunnes piti jo pyytää mies kuskiksi pidemmille matkoille. Eräällä keväthangilla hiihdetyillä rauhallisilla hiihtolenkeillä takanani hiihtävä mieheni alkoi nauraa: ”Sinä olet ihan kuin hirvilehmä, hyvillä ruokamailla nekin tekevät kaksi vasaa..”. Ymmärrettävistä syistä minua ei hirveästi naurattanut.

Tulevista tapahtumista ennakoi oikeastaan vain kohonnut verenpaine, mutta koska se lähtötasolla oli jo korkea eikä aiheuttanut oireita, emme osanneet olla siitä kovin huolissaan. Juhannusviikolla, raskausviikolla 30 kuitenkin elimistöni teki lakon ja pahin pelkoni toteutui. Jouduin sairaalaan, diagnoosi alkava raskausmyrkytys ja elämää elettäisiin siitä hetkestä päivä kerrallaan. Lääkärini kuitenkin vakuuttivat, että jos lapset syntyisivät nyt, olisivat ne toki kooltaan pieniä, mutta tehohoidossa selviytyisivät varmasti.

Kolme päivää myöhemmin, juhannuspäivänä, viikolla 30+2 kaksi kuukautta etuajassa, tyttömme sitten syntyivät, Minka 1100 g  ja Stella 1440 g.

Siitä alkoi äidin ”Vauvakorkeakoulu”. En ollut koskaan edes vaippaa lapselle vaihtanut, saati sen kummemmin hoitanut. Saimme onneksi omahoitajaksemme Eevan, tehon kokeneimman ja ammattitaitoisimman hoitajan, joka ei säälinyt minua yhtään. Istuin tuntitolkulla kenguruhoidossa, molemmat tytöt aamutakin poimuissa piilossa, äidin paljaalla iholla. Seuraavat kuusi viikkoa istuisin tehon nurkassa aamusta iltaan ja välillä jopa aamuyöllä, kun kotona ei uni tulisi ja lapsia olisi raastava ikävä. Näin jälkeen päin muistellen, elin nuo viikot kuin usvassa. Väsymyksen rajamailla, potien huonoa omatuntoa joka hetkestä jonka olisin poissa sairaalasta. Tehon henkilökunta oli aivan ihana, he tukivat meitä jokaisella askeleella, aina valmiina vastaamaan kysymyksiin ja opastamaan eteenpäin.

Minka ja Stella

Onneksi tyttömme (kuvassa) selvisivät vähimmillä mahdollisilla hoitotoimenpiteillä, pienestä koostaan huolimatta tytöt olivat hyvävointisia ja aloittivat kasvukirinsä rivakasti. Eivät he vieläkään, 1 v 8 kk (kehitysikä 1,5 v) iässä isoja ole, pullea massu tosin on aterian jäljiltä niin iso, että isä vitsaileekin eritrealaisten olevan ihan kateellisia….

Imin kaiken tiedon ja opin itseeni kuin pesusieni. Sairaalassa hankittu päivärytmi jatkui pilkuntarkasti myös kotona ja siihen oli kaikkien sopeutuminen. Kuulostaa ihan kamalalta, mutta ilman sitä meidän elämämme olisi ollut helvettiä. Asumme kaukana keskustasta, eikä sukulaisista tai ystävistä ollut välimatkojen tai muiden syiden takia juuri apua. Päivärytmin ennakoitavuus ja sen suomat mahdollisuudet tekivät tyttöjen hoidosta yksin mahdollista. Mieheni palasi töihin heti kun virallinen isyysloma oli pidetty ja minä jäin tyttöjen kanssa siis yksin. Meidän tarina tässä kohdassa oli onneksi se onnellinen; ei koliikkia tai muita elämää haittaavia sairauksia, tytöt olivat kotona kuin ellun kanat. Tyytyväisiä ja terveitä. Äitiä tosin väsytti…..aina.

Ennakoiminen ja logistiikka. Näillä kahdella asialla pärjää kaksosten kanssa todella pitkälle. Lähipiirissämme yllättäen saimme vertailukohteen, kun mieheni ensimmäinen serkku sai yllättäen kaksoset reilu puoli vuotta meidän perässämme. Siellä äiti sairastui myös raskausmyrkytykseen, mutta onneksi lapset olivat jo lähes täysiaikaisia. He tosin jäivät vaille lastentehon opastusta, joka tarkoitti sitä, että elämä päivärytmeineen oli yksin rakennettava nollasta. Serkkuperheessä näin mitä eri rytmissä elävät vauvat tekevät äidin ja koko perheen jaksamiselle. Kumman varovasti sitä vaan menee toista neuvomaan, vaikka itse onkin elänyt samat asiat läpi.

Kriittisin paikka tähän mennessä elämässämme oli minun paluuni äitiysloman päättyessä työelämään. Paluu oli puolipakko taloudellisista ja töillisistäkin syistä. Tytöt kävivät kokeilemassa hoidossa olemista lähellämme olevassa perhepäivähoidossa, mutta siellä meni vikaan kaikki mahdollinen. Kuivan kesän jäjiltä hoitopaikan vesikaivo kuivui ja vesi piti kantaa kaukaa. Koirakin kuoli. Voi vaan kuvitella hoitajan fiiliksiä neljän alle kolmevuotiaan kanssa. Minka, tytöistämme äkkipikaisempi ja sisukkaampi ryhtyi syömälakkoon ja sisko Stella seurasi pian perässä. Tehdäkseni pitkästä tarinasta lyhyen, sekä hoitaja että hoidettavat totesivat parhaaksi erota ja veljeni ihana vaimo astui hädän hetkellä auttajan rooliin. Tytöt ovat olleet syksystä asti kotona ”kakkosäidin” hoivissa ja voivat erinomaisesti. Näin minäkin olen voinut keskittyä työhöni ja sen vaatima matkustaminenkin on onnistunut ilman suuria voimanponnistuksia. Isä on tytöille todella rakas, äiti on ihan pujottelukeppinä, kun isä ilmestyy näköpiiriin. Isä onkin osannut ottaa kaiken ilon irti tenavistaan, ne vanhemmat lapset kun jäivät vähän opiskeluiden ja uraputken varjoon.

Kaksoset

Vielä nytkin usein jään tuijottamaan tyttöjä heidän ”lukiessaan” kirjoja vierekkäin sohvalla. Vieläkään en aina usko, että nuo kaksi iloista ja uteliasta tyttölasta ovat oikeasti meidän. Kuin kaleidoskooppi, palaset elämässä asettuivat uuteen järjestykseen. Ennen tärkeistä asioista tuli vähemmän tärkeitä ja sen tilalle on tullut asioita, joiden olemassa oloa ei voinut edes kuvitella. Tiedän, että näin lukee jokaisessa vanhemman oppaassa, mutta sitä EI ymmärrä ennen kuin itse elää.

Parisuhde – siis mikä parisuhde? Se taitaa olla tämän yhtälön suurin häviäjä. Yhteistä kahdenkeskistä aikaa ei vain ole, päivittäiset rutiinit ja kummankin omat harrastukset vievät aikaa. Liikunta on meille molemmille jaksamisen edellytys, sitä harrastimme ennen paljon yhdessä, nyt vuorotellen on ainoa mahdollisuus. Onneksi tiedostamme tämän tilanteen kumpikin ja yritämme jaksaa löytää yhteisiä hetkiä edes silloin tällöin.

Ei minusta mitenkään erityisen lapsirakasta ihmistä tullut omienkaan lapsien myötä. Toki lapsiin ja heihin liittyviin asioihin kiinnittää aivan eri tavalla huomiota, mutta olen varma siitä, että tässä syntyi esikoinen ja kuopus kerralla. Ettäkö pitäisi vielä elää se vaippahelvetti ja yösyötöt uudelleen??!! Ei ikinä. Sitä paitsi, en uskaltaisi ottaa riskiä, että niitä ei syntyisikään vain yhtä…. Minun tuurillani seuraavalla kierroksella saattaisi tulla kolmoset!!

Minna Karppinen

X