Ellien kertomaa: Vauvaperheen arkea

Vauvan syntymä mullistaa perheen elämän tavalla tai toisella. Kun lapsettoman pariskunnan elämä vaihtuu vauvaperheen arjeksi, muutoksilta ei voi yksinkertaisesti välttyä. Vaikka luvassa on rutiineja, niin yllätyksiäkin on varmasti tulossa matkan varrella. Liisa ja Heidi kertovat, kuinka heillä sujuu vauvaperheen arki.

Liisa kertoo perheeseen vuonna 2005 syntyneen poikavauvan mukanaan tuomista elämänmuutoksista näin:

”Meidän kaksikieliseen perheeseen syntyi poikavauva jouluna 2005. Heti synnytyslaitoksella halusin kotiin hoivaamaan vaavia mahdollisimman pian. Arki alkoi ihmetellessä uutta tulokasta. Kaikki oli ihanaa, mutta yöheräily oli koettelemus ja sitä se on edelleen vuosi myöhemminkin. Arki muokkautui vauvan ympärille ja edelleen tahti menee paljolti juuri pojan rytmien mukaan.

Kaipaan kahdeksan tunnin yöunia ja iltakyläilyjä tuttujen luona. Muuten olen erittäin tyytyväinen elämäntilanteeseeni. Olemme mieheni kanssa ne onnelliset ja siunatut, jotka saamme jakaa tämän ihanan ihmisen!

Kun minua väsyttää, otan päiväunet yhdessä poikani kanss. Aamuisin ja päivisin tarvitsen kupin kahvia. Yöunille meneminen minun kohdallani venyy, koska olen ollut aina iltaihminen. Poika menee yöunille klo 20-21 ja herää noin klo 9 aamulla. Yöhön kuuluu vieläkin noin 2-3 yöherätystä rinnan kera. Kunpa vain saisi nukkua klo 24-8, niin olisihan se ’nannaa’, mutta imetys on vielä pojalle hyväksi ja olenhan kotona häntä varten, niin eiköhän tämä tästä. Sen olen huomannut, että ajatus ei luista todellakaan samalla lailla kuin ennen huonosti nukuttujen öiden vuoksi. Olen kuin ’puolipattereilla’ käyvä ihminen…

Pojasta huolimatta voin vapaasti jumpata kotona. Siinä hän leikkii vieressä, olen tähän hänet opettanut, jotta saan päivällä hänen kanssaan myös nukkua. Ei liikunnan harrastaminen siis mahdotonta ole. Mieheni työn vuoksi minä hoidan kotona kaiken, mutta hei, olenhan minä päivät kotona ja siinähän ne menevät kotityöt sivussa. Edellisenä päivänä suunnittelen aina seuraavaa päivää…

Olen ammatiltani lastenhoitaja, joten käytän kovasti oppimaani tietoa hyödyksi ja olen itse asiassa juuri sellainen äiti kuin kuvittelin olevani; melko tiukka mutta humoristinen, hellä ja hoivaava. Halitaan pojan kanssa paljon, mutta paljon en hänen kanssaan leiki. Mielestäni lapsen kuuluu leikkiä itse. Teemme yhdessä muita juttuja. Enkä osaa oikein häntä hoitoon mihinkään antaa, viihdyn hänen kanssaan niin paljon, mutta tarvittaessa apua on saatavilla, suunnittelemme mieheni kanssa yhteistä päivää vaikka kylpylään kesän tienoilla, mutta katsotaan. Olen onnellinen ja rakastava äiti, enkä vaihtaisi elämäntilannettani mistään hinnasta!”

Heidin tytöllä on ikää 4 kk ja hän kertoo vauvaperheen arjestaan näin:

”Raskaus sujui hyvin. Mielestäni vähän liian hyvin ollakseen totta. Ei pahoinvointia tai muitakaan raskausajalle tyypilliä oireita. Ajattelin mielessäni, että mahtaakohan tuo synnytyksessä sitten kostautua, kun pääsin niin helpolla. No, niihän siinä taisi käydä, sillä vauva syntyi 2 kk etuajassa ja täysin varoittamatta. Lapsivesi meni ja kuuden tunnin päästä siitä minulla oli tytär. Pieni ihmisen alku, joka tarvitsi kuuden viikon ajan sairaalahoitoa. Lähinnä siksi, että syöminen ei onnistunut vaan letkun kautta annettiin ruoka.

Lapsen syntymästä alkoi myös äidin ja isän elämän raskain aika. Lapsella ei ollut hätää, mutta kuuden viikon sairaalassa asuminen vaati kyllä kärivällisyyttä, jatkuvaa reissaamista kodin ja sairaalan välillä sekä ennen kaikkea suurta tunteiden myllerrystä. Oloa ei yhtään helpottanut se, että asumme ulkomailla (Norjassa) eikä lähipiiri ollut tukena. Vieraalla kielellä toimiminen näinkin oudossa ja uudessa tilanteessa sai pääni välillä sekaisin. Kauheinta oli kuitenkin se, kun pikkuista ei saanut ottaa syliin halutessaan, vaan häntä sai ihailla vain keksoskaapin lasin läpi. Pari kertaa päivässä saimme kuitenkin ottaa hänet syliimme pidemmäksi aikaa kerrallaan. Se helpotti oloa.

Välittömästi synnytyksen jälkeen aloitin maidon pumppaamisen ja onneksi se onnistui hyvin. Meidän neiti vahvistui päivä päivältä ja viimein koitti se päivä kun saimme rakkaan lapsen kotiin.

Nyt neiti on tomera neljäkiloinen vauva, joka on pitänyt äidin ja isän kiireisenä. Alkuaikoina yöt olivat vaikeita, neiti ei meinannut saada unen päästä kiinni lainkaan, vaikka hänellä oli selvästi väsy. Hän kaipasi syliä nukahtaakseen ja se oli raskasta aikaa äidille. Isä sai nukkua yönsä, koska kävi töissä. Aika pian neiti kuitenkin alkoi nukkumaan yönsä ja nukkuikin aamun asti.  Oma väsymykseni ei ole missään vaiheessa ollut ylitsepääsemätöntä, sillä avopuolisoni kanssa tehtiin sellainen työnjako, että hän hoitaa vauvan vaikeat yöt viikonloppuisin, että minä saan nukkua.

Parin päivän kunnon unet auttoivat taas jaksamaan pätkäöitäkin. Alussa pätkäunet eivät meinanneet millään riittää itselle, sillä olen aina ollut kova nukkumaan. Nyt, melkein 4 kk:n jälkeen, niihinkin on tottunut eikä ne sekoita enää omaa päivärytmiä.

Synnytyksen jälkeen minulle tuli hetkellisesti ihan tyhjä olo, ja vähän haikeakin kun en saanut nauttia raskaudestani loppuun saakka. Vaikka moni varmasti olisi valmis luopumaan viimeisistä raskausviikoista ylisuuren vatsan ja voimattomuuden takia, minä olisin ne halunnut ne silti kokea. Muutenkin raskaus ja lapsen syntymä ovat olleet hieman erilaista kun olin aikaisemmin toiveissani kuvitellut. Vaikein paikka oli se, etten saanut jakaa esikoisen syntymää perheeni ja ystävien kanssa, koska välimatkaa kotimaahan on jonkin verran. Onneksi yhteydenpitovälineitä on nykyään jos jonkinmoista, niin sain kuitenkin jutella ajatuksistani koti-Suomeen. Kuukauden kuluttua lapseni syntymästä sain ensimmäiset vieraat Suomesta tänne Norjaan ja olihan siinä paljon näytettävää ja puhuttavaa.

Äitinä olemista on vaikea pukea sanoiksi. Koko tunteiden kirjo tulee varmasti jossain vaiheessa esille, mutta onnellisuus on päällimmäisenä elämässämme. On ihanaa nähdä kodin muutuvan vauvan mukana, kaikki lelut ja vaatteet muistuttamassa vauvan olemassaolosta. Pienen nyytin tuhisemassa sängyssä päiväunien aikaan. Kyyneleet vauvan poskilla ilmoittamassa, että lapsi tarvitsee minua.

Voin sanoa eläväni onnellisessa kodissa. Vaikka suurimman osan päivästä vietän vauvan kanssa kahdestaan, ei se ole minulle vaikeaa. Vertaistukea olen saanut yhdestä samassa elämäntilanteessa olevasta äidistä ja neuvoa voin aina kysyä lähipiiriltä ja tietysti neuvolasta. Käyn myös päivittäin internetin keskustelupalstoilla imemässä itseeni vauvatietoutta. Vauvakerhoihin en ole osallistunut, sillä alkuaikojen repaleiset yöt eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Mielummin nukuin kuin lähdin väsyneen vauvan kanssa ihmisten ilmoille. Ehkä tytön kasvaessa ilmottaudumme johonkin kerhoon. Tällä hetkellä tällainen järjestely sopii meille.

Päivät kuluu nopeasti tytön kanssa touhutessa, vaikka tämän ikäinen ei jaksakaan kerralla kauan aikaa touhuta. Eniten hän viihyy lattialla jumppalelun kimpussa ja minunhan on mentävä puuhaan mukaan. Ei sillä eikö hän yksin pärjäisi, vaan omasta halusta. Neidin kanssa myös laulellaan ja höpötellään. Tai sitten vain pidän häntä sylissä ja hellin.

Nykyään, kun tytön päivärytmi on saatu edes jonkimoiseen järjestykseen, ehdin hoitaa kotitöitä hänen päiväunien aikaan. En ole kuitenkaan mikään siivousintoilija, että silloin kun ei huvita kämppää järjestää niin se saa olla sotkuinen sitten. Välillä annan itselleni luvan vain laiskotella ja tehdä jotain itselle mielekästä enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Minun ei tarvitse olla super-äiti, jonka koti on aina tip top. Hyvinvoinnista pidän enemmän kiinni. Avopulisoni auttaa kotitöissä mahdollisuuksien mukaan. Hänen kotiuduttuaan töistä annan hänen kuitenkin mieluusti hoitaa tyttöä, niin minä saan tarvittaessa järjestää paikkoja tai lähteä koiran kanssa ulkoilemaan. Äitikin kaipaa omaa aikaa ja irrottautumista vauvan hoidosta.