– Taiteen kautta olen pystynyt kasvamaan omaksi itsekseni, sanoo Reetta Koski.
– Taiteen kautta olen pystynyt kasvamaan omaksi itsekseni, sanoo Reetta Koski.
Ihmissuhteet

Reetta oppi tunnistamaan elämänvärinsä: ”Huomasin, milloin oli keltaista korkean toimintakyvyn masennusta, milloin mustaa”

Reetta Koski, 43, eli toimeliasta yrittäjäarkea eikä tiennyt sairastavansa korkean toimintakyvyn masennusta. Maalaamisen kautta hän oppi tunnistamaan oman mielensä värejä.
Teksti: Kaisa Pastila  Kuvat: Sara Pihlaja

Keskivaikea masennus, testitulos sanoi. Olin tullut synnyttämään toista tytärtäni Rovaniemelle, ja sairaalapsykologi oli halunnut tehdä minulle masennustestin itkuisuuteni takia. Kun testitulos tuli, en uskonut sitä, vaan ohitin täysin masennusdiagnoosin.

”Enhän minä ole jäänyt makaamaan sänkyyn yhtenäkään aamuna. Minähän pyöritän joka päivä matkailubisnestäni! Tietäisittepä vain, miten vedin leijahiihtoa tunturissa vielä hetki sitten ison vatsani kanssa”, pohdin mielessäni.

Asuin tuohon aikaan Nuorgamissa. Miehelleni ja minulle oli tullut ero vähän aikaisemmin, ja olin jäänyt kaksin parivuotiaan esikoistyttäreni kanssa.

Ajatukseni masennuksesta perustui mielikuvaan, jossa ihmisestä tulee toimintakyvytön ja lamaantunut. En ollut kumpaakaan näistä. Pikemminkin olin toimelias ja aikaansaava multitaskaaja. Tein joka päivä melkein ihmeitä, kun pystyin yhdistämään yksinhuoltajan pikkulapsiarjen ja turistien palvelemisen. Kun aikaa jäi, konseptoin seuraavaa haavettani, boutique-hotellia.

Minulla oli reippaan tytön, selviytyjän, identiteetti, jonka olin saanut jo lapsena kasvaessani yrittäjäperheessä.

En tiennyt vielä silloin, että on olemassa myös korkean toimintakyvyn masennus, jossa ihminen pakenee vaikeita tunteitaan toimeliaisuuteen.

”Erosimme, kun odotin kolmannella kuulla kuopusta”

Minut oli tuonut Espoosta Nuorgamiin rakkaus. Olin tavannut lasteni isän ja äkkirakastunut. Muutimme hänen kotiseuduilleen Lappiin. Elin kuin sadussa – olin aina unelmoinut Ronja Ryövärintytär -elämästä, ja nyt se oli totta Saamenmaalla. Olimme mieheni kanssa intohimoisia retkeilijöitä ja seikkailijoita.

Talvisin vapaalaskimme tai leijahiihdimme, kesäisin pyöräilimme, koskimeloimme tai teimme vaelluksia.

”Voimavarani eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen.”

Asuessani sinkkuna Espoossa olin säntäillyt maailmalle tuon tuostakin – Ugandaan koskimelomaan tai Alpeille vapaalaskemaan – mutta Lapissa huomasin rauhoittuvani. Minulle riitti, kun sain pakkasen täyteen hillaa ja lohta. Mikään muu ei oikeastaan stressannut. Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, olin onneni kukkuloilla.

Perustin mieheni kanssa yrityksen, joka tarjosi elämyksiä ja eräopaspalveluita. Teimme hartiavoimin töitä, ja bisnes lähti menestysuralle. Valitettavasti parisuhteellamme ei mennyt yhtä hyvin. Erosimme, kun odotin kolmannella kuulla kuopusta. Päätin, että haluan jatkaa yritystä, koska rakastin työtäni.

”Nykyään sallin itselleni pienen kaamoksen silloin tällöin.”

Toisen tyttäreni synnyttyä haasteet työn ja perheen yhteensovittamisessa kuitenkin kasvoivat. Voimavarani eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen. Lopulta annoin periksi ja ajattelin, että ehkä elämässä voi päästä helpommallakin.

Otin yhteyttä vanhoihin työkontakteihini ja sain työpaikan Etelä-Suomesta. Muutin tyttöjen kanssa Pirkanmaalle, Hämeenkyröön. Ensin asuimme siskoni luona, mutta sitten ostin meille oman asunnon.

”Korona oli onnenpotku”

Nuorena haastoin itseni maratonille. Ennen juoksua sain kokeneilta maratoonareilta neuvon: ”Älä vaan pysähdy juomapisteillä, koska muuten et saa itseäsi enää liikkeelle.” Elämässäni minulla on ollut vähän sama juttu läpi aikuisiän: en ole pysähtynyt, jotten lamaantuisi, jos antaisin negatiivisille tunteille valtaa.

Romahdukseni tuli vasta sen jälkeen, kun aloitin asiantuntijatyössä hiljaisessa toimistossa, josta puuttui tekemisen meininki. Kun virikkeiden määrä oli matalampi kuin yrittäjäelämässä, aloin tunnistaa, miten kauhean uupunut olen.

Lääkärissä täytin taas masennustestin ja tällä kertaa olin valmis myös hyväksymään tuloksen. Sain masennuslääkityksen. Aloin ymmärtää, että pakonomainen suorittamiseni ja paahtamiseni olivat olleet merkkejä masennuksesta.

– Ostin tyttöjeni iloksi kotiin taidetarvikkeet, mutta innostuinkin itse niistä.

– Ostin tyttöjeni iloksi kotiin taidetarvikkeet, mutta innostuinkin itse niistä.

Tässä kohtaa alkoi korona, ja se oli kyllä onnenpotku! Kaikki kaverit valittivat jumittamista kotona, mutta minä nautin, kun vaatimuksia oli vähemmän.

Minun ei tarvinnut viedä tyttöjä harrastuksiin, vaan saimme olla kotona kaikessa rauhassa. Annoin itseni olla tekemättä mitään ja aloin toipua.

Ostin tyttöjeni iloksi kotiin taidetarvikkeet, mutta innostuinkin itse niistä. Maalaamisesta tuli minulle tapa tutustua itseeni. Aloin tunnistaa omaa mieltäni värien avulla. Huomasin, milloin masennukseni oli keltaista korkean toimintakyvyn masennusta, milloin taas tyhjyyttä, josta puuttuivat kaikki värit, ja milloin mustaa, jolloin elämänvärit olivat piilossa mutta kuitenkin tallessa. Tunnistin myös punaisen vihani ja sinisen melankoliani.

Julkaisin teoksiani Instagramiin, ja ne alkoivat mennä kaupaksi. Vanhat elämysasiakkaani halusivat ostaa maalauksiani. Yhden ensimmäisistä teoksistani lähetin Itävaltaan miehelle, jota olin vienyt melomaan ja vaeltamaan monena vuonna Nuorgamissa.

”Nykyään sallin itselleni pienen kaamoksen silloin tällöin”

Kun koronarajoitukset loppuivat, koko muu maailma tuntui olevan innoissaan vuorovaikutuksentäyteisen arjen paluusta, mutta minä olin poikkeus. Halusin jatkaa selkeää ja rauhallista elämääni. Aloin rakentaa itselleni uutta taidealan yritystä.

Pidän myyntinäyttelyitä ja taidepajoja. Suoritan myös kuvataideterapeutin pätevyyttä.

Masennukseni kanssa olen tehnyt ison matkan. Aikaisemmin pakenin melankoliaani, sinisiä tunteitani – nuorena elämyshakuisuuteeni, Nuorgamin-vuosina työntekoon – mutta enää en. Esimerkiksi viime viikonloppuna, kun tyttäreni olivat yötä tukiperheessä – he käyvät siellä kerran kuussa – huomasin, että olin alakuloinen ja vähän itkuinen. Tällä kertaa en kuitenkaan alkanut hätistellä tunnettani pois, vaan sanoin itselleni: ”Hyvä, nyt ollaan vain pari päivää. Sitten tunne helpottaa.”

Nykyään sallin itselleni pienen kaamoksen silloin tällöin. Ennen pidin alakuloisuutta hukkaan heitettynä aikana, mutta enää en ajattele niin.

Nautin siitä, että osaan surra ja tuntea syvästi. Olen huomannut, että suru vahvistaa myös iloani ja että tunteet sopivat myös samaan hetkeen.

X