Visa ja Katri ovat olleen yhdessä lapsesta saakka.
Visa ja Katri ovat olleen yhdessä lapsesta saakka.
Ihmissuhteet

Jos elää yhdessä ensirakkauden kanssa vuosikymmeniä, onko suhteen salaisuus sielujen sympatia vai luja tahto? Kolme paria kertoo

Jos on pysynyt oman ensirakkautensa kanssa yhdessä vuosikymmeniä, onko suhteen salaisuutena sielujen sympatia vaiko vain luja tahto? Jutta ja Jussi, Katri ja Visa sekä Tiina ja Tapani kertovat.
Teksti: Asta Leppä Kuvat: Suvi Elo ja Niclas Mäkelä

Ensirakkaus sai ajattelemaan, että kaikesta selvitään – yhdessä

Tiina meni lihavuus­leikkaukseen kes­kellä suurta kriisiä. – Leikkauksen jälkeen sain Tapsalta kaiken mahdollisen tuen, Tiina sanoo.

Tiina meni lihavuus­leikkaukseen kes­kellä suurta kriisiä. – Leikkauksen jälkeen sain Tapsalta kaiken mahdollisen tuen, Tiina sanoo.

Eläkkeelle jääneet ravintoloitsija Tiina Saimanen, 62, ja veturinkuljettaja Tapani Saimanen, 62, Salo

Viisitoistavuotias Tiina otti takapihalla bikineissään aurinkoa, kun hän huomasi komean, pitkätukkaisen pojan polkevan Jopollaan läheisellä hiekkatiellä.

– Minähän iskin heti Tapsaan kiinni, hän nauraa.

He alkoivat käydä treffeillä, sellaisilla tosi viattomilla. Istuttiin bussipysäkin katoksen alla ja juteltiin. Käveltiin ympäriinsä ja juteltiin. Kerran moottoripyöräajelulla Tapsa kuitenkin pysäytti yhtäkkiä Hondansa. Nyt se sitten tapahtuu, Tiina ajatteli sydän pamppaillen. Nyt me suudellaan.

– Mutta mitä vielä, sehän vain putsasi visiirin pölystä.

– Minä olin ujo poika, Tapani virnistää.

Mutta motskariajelu vei kuin veikin eteenpäin – ja yhä kiihtyvällä vauhdilla. Sellaiseksi Saimasten liittoa voi näet kuvata, kiihkeäksi ja hyvin vaiheikkaaksi. On muun muassa muutettu kolmetoista kertaa, rakennettu neljä omakotitaloa, vaihdettu työpaikkoja ja ammattia, perustettu ravintoloita, baareja ja pubeja ja myyty niitä eteenpäin. Tartuttu taas uuteen tilaisuuteen.

Ja ”siinä sivussa” he ovat kasvattaneet yhden pojan ja kolme tytärtä.

Roolit ovat menneet useimmiten niin, että Tiina ideoi ja visioi ja Tapani innostuu perässä.

– Mutta koskaan Tapsa ei ole tyrmännyt ideoitani, ei koskaan toppuutellut ja vähätellyt minua, Tiina huomauttaa.

– Silloinkin kun tulin huijatuksi ravintolabisneksessä ja kaikki oli vaarassa mennä, Tapsa valoi toivoa. Että kyllä tästä vielä selvitään. Emme koskaan harkinneet eroa. Päätimme pysyä yhdessä, tuli mitä tuli.

– Asioilla on tapana järjestyä, Tapani to­teaa.

– Ja elämän lisäksi pitää luottaa kumppaniin.

Ensirakkaus johti kihloihin.

Ensirakkaus johti kihloihin.

Suru sai puolisot etääntymään toisistaan

Kaikkein pahin hetki Saimasille koitti kaksi vuotta sitten, kun heidän esikoisensa, hiukan alle nelikymppinen Mikko teki itsemurhan Espanjassa. Mikkokin oli ravintola-alalla, mutta hän teki muutaman väärän valinnan. Kertyi verovelkaa, laskuja, oli perhe elätettävänä.

Ennen itsemurhaa Mikko oli jo kerran kadonnut pariksi päiväksi. Nyt hän katosi rajan taakse, lopullisesti.

Työn tuoksinassa Tiinakaan ei ollut muistanut pitää huolta itsestään. Muutamaa vuotta aiemmin hänelle oli puhjennut keuhko- ja imusolmukkeiden sarkoidoosi. Ylipainoa kertyi.

Seuraava vuosi meni kuin sumussa.

– Podin kauheaa syyllisyyttä, Tiina sanoo.

– Että olisinko sittenkin voinut auttaa jotenkin. Kävin uimassa uimahallissa, ja vesi loiskui niin, etteivät kyyneleet erottuneet. Kyselin miksi, miksi.

Siinä missä Tiina käsitteli suruaan kirjoittamalla ja liittymällä vertaisryhmään, Tapsa käveli yksin metsässä – he etääntyivät toisistaan. Muutaman kuukauden jälkeen he kuitenkin huomasivat, että suru toikin heidät lähemmäs toisiaan. Itse asiassa se oli tiivistänyt koko perheen.

Tiina ja Tapani itkivät ja halasivat, vierailivat haudalla ja tekivät Mikosta valokuvakirjan. Ja juttelivat, aivan kuten silloin joskus, 46 vuotta sitten – paitsi Mikosta myös koko elämästä.

Eläkkeelle siirtymisen jälkeen he ovat muuttaneet vielä kerran.

Nyt kun lastenlapset kirmaavat kylään, vaari vie heidät metsään laavulle ja mummu paistaa lettuja.

Sellaisena hetkenä he pysähtyvät onneen.

Lue lisää: Parisuhdekriisi vai sittenkin oma identiteettikriisi? Päiväkirjaharjoitus auttaa huomaamaan kriisin syyt ja välttämään turhan eron

”Tiimin eteen joustetaan”

 – Vieläkin sävähdän mielihyvästä, kun odottelen Jussia ja näen hänen hahmonsa ilmestyvän väkijoukosta, Jutta tunnustaa.

– Vieläkin sävähdän mielihyvästä, kun odottelen Jussia ja näen hänen hahmonsa ilmestyvän väkijoukosta, Jutta tunnustaa.

Arkkitehtiyrittäjä Jutta Varjus, 50, ja it-konsultti Jussi Varjus, 50, Somero

Jutta pelasi korista – ja niin pelasi myös Jussi. Oltiin samanikäisiä, 12-vuotiaita, kun satuttiin vierekkäin joukkueen bussissa. Sinä iltana Jutan teinikalenteriin ilmestyi ensimmäinen merkintä vaaleatukkaisesta söpöstä pojasta.

Muutamaa vuotta myöhemmin he päätyivät treffeille Saaren kansanpuistoon. Istahtivat ison männyn alle. Ja sitten halailtiin, ehkä hitusen pussailtiinkin. Vieläkin Jutta muistaa, miltä toisen lämmin hengitys ja sydämenlyönti ensi kertaa iholla tuntuivat.

Vuosia myöhemmin Jutta ja Jussi kiikuttivat jälkikasvunsa samaiseen metsään.

– Siellä sitten osoittelimme, että hei, tuon männyn juurella teidän äiti ja isä muuten rakastuivat.

Eikä se männyn alinen rakkaus ole sammunut.

Ei edes 32 vuoden jälkeen.

– Mehän olemme aina eläneet eri asteista plan b -elämää, Jussi kuvaa.

– Erittäin harvoin asiat ovat menneet juuri kuten on suunniteltu.

– Tosi harvoin, Jutta myötäilee.

– Joskus nuorempana kai pidin päämääränä sitä, että keski-iässä asuisin hienossa omakotitalossa Espoossa, olisi kaksi lasta ja kultainennoutaja.

Lapsia siunaantuikin kuusi, joista vanhin on jo 24-vuotias ja yliopistossa ja nuorimmainen kahdentoista ja vielä alakoulussa. Kodiksi valikoitui 50-luvun rintamamiestalo Somerolla. Ja koiraksi berninpaimenkoira.

Luottamus saa pysymään yhdessä

Ensirakkaus

Jutan ja Jussin elämästä ei tullut sellaista kuin he nuorina suunnittelivat.

Kansanpuiston ja rintamamiestalon välissä on tapahtunut kuitenkin yhtä ja toista. Kuten se, että pari muutti Jussin työn perässä Tukholmaan ja Sydneyyn. Sekin meni eri tavalla kuin oli suunniteltu. Australiassa avautui vakituinen pesti juuri, kun pari oli päättänyt, että tehdään se neljäs lapsi ja asetutaan suosiolla aloilleen.

Jutta oli seitsemännellä kuulla raskaana, kun perhe asettautui kimpsuineen ja kampsuineen lentokoneeseen.

Ja pois se, että kaikki olisi sujunut kuin ruusuilla tanssien. Ettei muka ole ollut riitoja. No on ollut.

Jutta muistaa yhden illan Sydneyssä, kun paistoi umpiväsyneenä jauhelihapihvejä. Totesi samalla, ettei ateriasta valitettavasti tulisi mikään bravuuri. Jussi ”kevensi” tunnelmaa kysymällä, mikäs se sun bravuuri sitten olisi.

– Minä pudotin siltä seisomalta paistinlastan pannulle ja marssin yläkertaan lukemaan kirjaa, Jutta sanoo.

– Kolmeen päivään en tehnyt ruoan murenaakaan.

– Tajusinhan minä, että kyse oli Jutan uupumuksesta, Jussi myöntää auliisti.

– Aina pitäisi ymmärtää olosuhteet – että syy on melkein aina niissä. Harva nyt aiheetta suuttuu.

– Pyysitkin sitten anteeksi.

– No niin tein.

He miettivät, mikä on se juttu, joka on pitänyt heidät näin tiiviisti yhdessä. Rakkauden lisäksi siis. Ainakin luottamus. Jussin mielestä luottamus takaa sen, ettei asioita rupea ylianalysoimaan. Se kun on usein kaiken pahan alku ja juuri.

Lisäksi suhdetta kannattaa Jussin mukaan tarkastella tiimityönä, joka toimii parhaiten silloin, kun molemmilla menee hyvin. Siksi tiimin vuoksi kannattaa joustaa. Totuuden nimessä aina se ei onnistu, mutta jospa edes loppupeleissä.

Pari kertaa he ovat olleet avioeron partaalla, mutta siinä vaiheessa molemmat ovat tajunneet, että jos tästä nyt mennään vielä hitusen eteenpäin, paluuta ei ole. Silloin on otettu askel taaksepäin, koska on kuitenkin rakastettu toista. Samasta syystä ei ole tullut mieleen kokeilla muita – yksi ihminen on pystynyt tyydyttämään tarpeet, myös seksuaaliset.

Rahastakaan Jutta ja Jussi eivät ole riidelleet.

– Paitsi markka-aikana, kun sä ostit sillä tilin viimeisellä viiskymppisellä meille kengät, Jussi muistaa.

– Mut hei, ne olivat hyvät kengät! Jutta puolustautuu.

– Oli, oli. Kenkiä on vain vähän vaikea syödä viikonlopun ateriana.

”Pienet arjen teot merkitsevät”

– Minusta tuntuu hienolta saavutukselta sekin, että meillä on hyvä fyysinen yhteys, Visa sanoo. – Pidämme toisiamme yhä puoleensavetävinä, vahvistaa Katri.

– Minusta tuntuu hienolta saavutukselta sekin, että meillä on hyvä fyysinen yhteys, Visa sanoo. – Pidämme toisiamme yhä puoleensavetävinä, vahvistaa Katri.

Toiminnanjohtaja Katri Kuusikallio, 52, ja hankekoordinaattori Visa Kuusikallio, 50, Järvenpää

Mihin mahtoivat Visa ja Katri Kuusikallio toisissaan ihastua 33 vuotta sitten? Visa sanoo, että varmaan se oli ulkonäkö, ruskean tukan pyyhkäisy poskelle tuulisella Tukholman-reissulla, mutta oli siinä enemmänkin.

– Katrissa oli happea, ajatuksellista vapautta, Visa sanoo.

– Visassa taas on viehättänyt hänen voimakas halunsa kasvaa ihmisenä, arvioi Katri.

Nyt he ovat taivaltaneet yhdessä pitkän, ajoittain raskaankin matkan. Molempien kotitausta on lestadiolainen, joten he tutustuivat toisiinsa liikkeen puitteissa. Naimisiinkin mentiin alun perin, koska se nyt kuului sikäläisiin kuvioihin, jos oli johonkuhun rakastunut. Mutta sen jälkeen he irtautuivat yhteisöstä.

Ensirakkaus osoittautui elämänmittaiseksi.

Ensirakkaus osoittautui elämänmittaiseksi.

Yhtäkkiä he saattoivat käydä kaksin teatterissa, elokuvissa, jazz-keikoilla. Sekä matkustaa! Senkin jälkeen kun lapset syntyivät 1990-luvulla he ajelivat puolirämällä autolla ympäri Eurooppaa, kävivät Thaimaassa ja Egyptissä, työkomennuksella Etiopiassa. Vaikuttavinta oli työskennellä kolme vuotta Tansaniassa.

– Kerrankin olimme omatoimisella safarilla lasten kanssa, Katri muistelee.

– Auto juuttui mutaan pyöriä myöten… Ja ympärillä oli aikamoisesti villieläimiä.

Siitä selvittiin panemalla renkaiden alle levyjä ja mitä nyt sattui takakontista löytymään.

Tuon ajanjakson jälkeen kaukokaipuu hellitti. Sillä olihan Tansaniassa innoittavaa, mutta myös raskasta. Kuumaa, kosteaa ja kaoot­tista.

Ensirakkaus ei pysy vireänä, jos sitä ei hoida

Kun lapset olivat pieniä, Kuusikalliot tekivät kokeen. He muuttivat määräajaksi erilleen. Toinen asui soluasunnossa, toinen lasten kanssa kotona.

– Meiltä puuttuivat tukiverkot, joten olimme joutuneet tukeutumaan aivan liikaa toisiimme, Katri selittää.

– Alkoi tuntua jo tukahduttavalta. Joten oli hyvä paikka kokeilla yksin asumista ja ottaa hieman etäisyyttä. Tarvitsimme myös kokemuksen siitä, että pärjäisimme omina erillisinä itsenämme.

– Eikä toisen muutenkaan pidä olla mikään itsestäänselvyys, sanoo Visa.

– Tuona aikana rakkauden merkitys kirkastui.

Lisäksi Visa sai varmuuden siitä, että pärjää lasten kanssa arjessa siinä missä Katrikin.

Neljän kuukauden kuluttua molemmat olivat kuitenkin saaneet kokeilusta kyllikseen. He kaipasivat taas yhdessä asumista.

Toki yhteiset kristilliset arvot ovat lujittaneet osaltaan liittoa, mutta on siinä muutakin. Niin kliseiseltä kuin se Visan mukaan voi kuulostaakin, he ovat myös vasiten hoitaneet parisuhdettaan. Se on tapahtunut pienillä, arkisilla jutuilla. Esimerkiksi sillä, että käydään leffassa, vaikka allakka olisi miten pullollaan. Aloitetaan päivät kahvilla ja keskustelulla. Muistetaan koskettaa, mikä on paljon enemmän kuin makuuhuoneseksi. Sekä huomioidaan toinen. Jos Visa istuu oluella kavereiden kanssa sovittua pitempään, hän laittaa Katrille tekstarin: ”Menee vielä hetki.” Ja kolme sydän-emojia.

– Juuri nyt elämme suhteemme parhainta aikaa, toteaa Katri.

– Totta – ja se johtuu varmaan pitkälti siitä, että niin sanottu sitku-elämä on jäänyt taakse, Visa myötäilee.

– Tässä iässä ei tarvitse enää pyrkiä niin kovasti ja kerätä kokemuksia.

– Niin! Voi vain elää.

X