Ihmissuhteet

Farhia Abdi joutui odottamaan viisi vuotta kahdeksaa lastaan Suomeen: ”Jouduin tutustumaan heihin uudestaan”

Kun Farhia Abdi saapui Suomeen, hän oli joutunut jättämään taakseen paitsi kotimaansa myös kahdeksan lastaan. Farhia päätti oppia kielen, tehdä työtä, tutustua ihmisiin ja saada perheensä jälleen yhteen. – Olen esimerkki siitä, että naisen rooli voi olla monimuotoinen.

Teksti:
Tiina Suomalainen
Kuvat:
Mirva Kakko

Farhia Abdi toivoo voivansa olla rohkaisevana esimerkkinä muillekin maahan muuttaneille yksinhuoltajaäideille.

Kun Farhia Abdi saapui Suomeen, hän oli joutunut jättämään taakseen paitsi kotimaansa myös kahdeksan lastaan. Farhia päätti oppia kielen, tehdä työtä, tutustua ihmisiin ja saada perheensä jälleen yhteen. – Olen esimerkki siitä, että naisen rooli voi olla monimuotoinen.

Helsingissä sijaitseva Musiikki­talo on Farhia Abdille merkityksellinen paikka. Hän istuu Musiikkitalon kahvilassa fuk­sianpunaisessa mekossaan ja huivissaan ja kertoo kymmenen vuoden takaisista tapahtumista.

– Hain siivoustöitä SOL:lta. Selitin esimiehelle, että minä hyvä, minä työ, minä siivota. Hän näytti työasua ja kysyi, pystynkö pukeutumaan housuihin. Sanon, että kyllä. Sitten hän kysyi, tiedätkö, missä on Musiikkitalo. Tämä oli ensimmäinen kohteeni.

Farhia ei ollut koskaan aiemmin tehnyt siivousalan töitä, mutta hän oppi nopeasti. Työ­pari oli ihmeissään, kun Farhia vaihtoi tottunein ottein jäte­astioiden roskapusseja.

Seuraava kohde oli Finlandia-talo.

– Tein kahta työtä. Menin kuudeksi aamulla Myllypuron sairaalaan, jossa työskentelin keittiöapulaisena. Työvuoron päätyttyä matkustin bussilla, metrolla ja raitiovaunulla Finlandia-talolle iltavuoroon. Sieltä pääsin keskiyöllä ja palasin Vuosaareen, jossa asuin ystäväni, kuuden lapsen yksinhuoltajan luona.

Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen Farhia heräsi ja lähti taas töihin. Hän laihtui niin, että siivousasun koko pieneni XXL:stä L:ään.

Tekemällä kahta työtä Farhia pystyi lähettämään rahaa lastensa vuokraan, ruokaan ja vaatteisiin. Farhia oli Suomessa vain yhden teini-ikäisen poikansa kanssa. Seitsemän hänen lapsistaan oli Syyriassa Farhian serkun hoivissa.

Työ auttoi myös henkisesti. Kattiloita ja vessoja pestessä ajatukset eivät lähteneet niin herkästi harhailemaan ahdistavaan elämäntilanteeseen.

Lue lisää: ”En halunnut tukia, halusin töihin” – korkeakoulutetut maahanmuuttajat Allison Abdile ja Bahar Mozaffari hakivat lukuisia työpaikkoja vuosien ajan, kunnes lopulta onnisti

Pitkä pako kotimaasta

Vuonna 2006 olot Somaliassa olivat käyneet tukaliksi taas kerran. Etiopia ja sen tukema Somalian siirtymäkauden hallitus sekä ääri-islamistiryhmittymä Al-Shabaab ja muut aseelliset ryhmät sotivat toisiaan vastaan.

Konflikti näkyi lisääntyvinä pakolaisvirtoina. Vuonna 2008 Farhian perhe päätti pyrkiä turvaan.

Päätös lähteä oli kaikkea muuta kuin helppo.

– Kuka haluaa jättää rakkaan kotimaansa? Farhia kysyy.

Farhia oli yksinhuoltaja, ja hänen yhdeksän lastaan olivat 3– 14-vuotiaita. Lähtö tapahtui äkkiä uhkaavassa tilanteessa, ja perheenjäsenet joutuivat erilleen toisistaan. Farhian mukana oli hänen 13-vuotias poikansa, esikoinen oli isoäidin kanssa ja muut lapset olivat Farhian serkun kanssa.

– Se oli yhtä kaaosta. Jos voi ottaa mukaansa vain yhden lapsen, niin tietenkin sitä ottaa nuorimman. Mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja, Farhia sanoo hiljaa.

Salakuljettajien reitti kulki Punaisen meren yli Jemeniin ja sieltä Syyriaan. Syyria eli vielä rauhan aikaa, ja maan pääkaupunkiin Damaskokseen alkoi muodostua somalipakolaisten yhteisö. Sinne päätyivät myös Farhia ja hänen poikansa.

Syyriasta heidän tiensä kulki salakuljettajien avulla Turkkiin, Turkista kumiveneellä Kreikkaan ja lopulta Italiaan. Italiasta he lensivät Suomeen ja anoivat turvapaikkaa.

Farhia muistaa ajankohdan minuutin tarkkuudella. Oli 22. päivä joulukuuta vuonna 2008, kello 12.30, kun hän astui poikansa kanssa Suomen kamaralle.

Helsingin Musiikkitalo on Farhialle tuttu jo kymmenen vuoden takaa. Farhia Abdi työskenteli silloin talossa siivoojana.
Helsingin Musiikkitalo on Farhialle tuttu jo kymmenen vuoden takaa. Farhia Abdi työskenteli silloin talossa siivoojana.

Farhia Abdi aloitti uudenlaisen elämän Punkalaitumella

Vastaanottokeskuksessa Punkalaitumella alkoi uudenlainen elämä. Suomessa Farhia katsoi ensimmäistä kertaa sinisiin silmiin ja käveli lumella.

Häntä raastoivat pelko ja epätoivo. Pitkään aikaan hän ei tiennyt muiden lastensa olinpaikkaa. Sellaisessa tilanteessa voi joko lamaantua tai toimia. Farhia päätti panna energiansa uuteen maahan sopeutumiseen.

– Ymmärsin, etten voi vaikuttaa olosuhteisiin. Mutta pystyin tekemän töitä, oppimaan kieltä, tutustumaan ihmisiin. Ulospäin en näyttänyt tuskaani, vaan hymyilin, nauroin ja tanssin.

Vastaanottokeskuksessa Farhia sai lempinimen Big Mama ryhtyessään huolehtimaan ilman huoltajaa Suomeen tulleista lapsista ja nuorista. Somalian-, arabian- ja englanninkielentaitoisena Farhia pystyi olemaan myös vastaanottokeskuksen henkilökunnan apuna.

– Kuuntelin lasten ja nuorten murheita ja lohdutin heitä. Tein heille somalialaisia ruokia kalapuikkojen sijaan, autoin järjestämään urheilutoimintaa ja muuta ajanvietettä.

Farhialla oli kova polte päästä töihin. Pian hänelle järjestyikin keittiöapulaisen sijaisuus paikallisessa kahvila-ravintolassa.

– He eivät osanneet englantia, joten minun oli pakko yrittää ymmärtää suomea. Olin käynyt vain yhden suomen kielen kurssin, jolla olin oppinut minä, sinä, hän, me, te, he. Kannoin mukanani vihkoa, jonne kirjoitin kaikki oppimani uudet sanat.

Farhia löysi lapsensa Facebookin avulla

Farhian on vaikea kuvailla sitä, millaista oli elää erillään omista lapsista. Hän painaa hetkeksi sormet silmilleen. Ympärillä kilisevät kahvikupit ja ihmiset naputtavat läppäreitään.

Vihdoin, yli vuoden kuluttua, Farhia sai Facebookin välityksellä tiedon, että hänen lapsensa olivat serkun kanssa Damaskoksessa. Tuska helpotti hieman, pelko ja ikävä eivät.

– Silloin ei ollut videopuheluita. Puhuin lasten kanssa näkemättä rakkaita kasvoja. Puhelut olivat kalliita, joten ehdin vain kysyä jokaiselta, mitä sinulle kuuluu. En voinut koskettaa enkä halata.

Lapset itkivät puhelimessa ikäväänsä. Kun Farhia näki kaupungilla äidin silittävän lastaan, hänen silmiinsä nousivat kyyneleet.

Kaksi kertaa Farhia ja hänen poikansa saivat kielteisen turvapaikkapäätöksen. Vasta kolmannella kerralla päätös oli myönteinen. Sen jälkeen Farhia pystyi aloittamaan perheen­yhdistämisprosessin.

Odotus oli pitkä, mutta luovuttaminen ei käynyt Farhian mielessä.

– Monet lähtivät, mutta minä olin päättänyt jäädä. Suomi tuntui minun paikaltani. Tilanne ei ollut sellainen, että kaikki ovet olisivat sulkeutuneet. Loin kontakteja, sain apua ja töitä. Poikani integroitui nopeasti, oppi kielen ja kävi koulua.

Sitten koitti se päivä, kun Farhia sai postia ulkomaalaisvirastosta. Hänen alaikäisille lapsilleen oli myönnetty oleskeluluvat, ja Farhia saisi heidät luokseen. Yksi lapsista oli ehtinyt aikuistua, ja hän asuu nykyään Male­siassa.

– En uskonut lukemaani. Soitin ystävälleni, joka osasi suomea erittäin hyvin, ja pyysin häntä tulemaan luokseni lukemaan kirjeen. Ilo oli liian suuri kestettäväksi. En kyennyt kunnolla kantamaan sitä.

Kahden viikon kuluttua Farhia näki 8–17-vuotiaat lapsensa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Oli syyskuu 2013. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun äiti ja lapset olivat viimeksi koskettaneet toi­siaan.

Kun lapset kävelivät tulo­aulaan, Farhiasta lähti huuto.

– En pystynyt kontrolloimaan itseäni. Sekoitin lasten nimetkin. Pussasin, pussasin, halasin.

Yöllä, kun lapset nukkuivat, Farhia kulki lapsen luota toisen luo.

– Katselin heidän kasvojaan vuorotellen. Oletko se todella sinä, rakas? Kiitin jumalaa.

Perhe kasassa

Vasta kun Farhia sai lapset luokseen, hänestä tuntui, että elämä voi jatkua. Farhia oli ehtinyt tehdä jo monenlaisia töitä keittiöissä, siivoojana ja avustajana. Nyt hän opiskeli lähihoitajaksi ja alkoi tehdä monikulttuurista perhetyötä ja hoitaa muistisairaita vanhuksia. Kaksi vuotta sitten hän perusti siivousalan yrityksen.

Kun Farhia puhuu, hänen suomensa soljuu farhiamaisella korostuksella.

– Olen suomalaistunut. Olen oppinut puhuessa vuorottelemaan niin, että ensin toinen sanoo asian ja sitten toinen. Olen opetellut kuuntelemaan, ottamaan omaa tilaa ja menemään sivummalle, kun puhun puhelimessa. Olen opetellut neulomaan. Minulla on harrastuksia kuten jokaisella suomalaisella.

Farhia ui ja käy kuntosalilla. Uimista hän rakastaa, sillä se rentouttaa. Kun hän sukeltaa, hänestä tuntuu kuin vesi puhdistaisi ja pyyhkisi kaikki murheet.

Lapset aloittivat Suomessa nollasta mutta ovat pärjänneet hyvin. Kolme on kirjoittanut ylioppilaaksi, neljä valitsi ammattikoulun, nuorin on 9. luokalla. Joukossa on muun muassa lähihoitajaopiskelijoita, sähköasentajaopiskelija, liiketalouden opiskelija, media-alan ammattilainen ja varusmies.

– Alku oli vaikea. Jouduin tutustumaan lapsiini uudestaan, ja he kaipasivat kipeästi huomiotani ja läheisyyttäni. Heidän oli myös sopeuduttava uuteen kulttuuriin. Nyt he ovat täysin suomalaistuneet.

Farhia Abdia työskentelee nykyään yrittäjänä.
Farhia Abdia työskentelee nykyään yrittäjänä.

Farhia Abdi korostaa kielen merkitystä

Kieli on avain, joka avaa oven uuteen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, Farhia korostaa. Hän huomauttaa, että kielen oppiminen aikuisena vaatii asennetta ja rohkeutta.

– Minua harmittaa se, että erityisesti monen maahanmuuttajanaisen kielitaito jää heikoksi. Jos ei osaa kieltä, kaikki on vaikeaa – lasten kasvattaminenkin. Miten luet Wilma-viestejä kielitaidottomana?

On myös asioita, jotka opitaan tarkkailemalla ja kokeilemalla.

– Viranomaisilta saa apua paperiasioihin, mutta he eivät neuvo suomalaisia tapoja. Miten taloyhtiön sääntöjä pitää noudattaa tai miten aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa? Voiko koskettaa, milloin saa nauraa?

Perheneuvojan työssään Farhia voi auttaa juuri tällaisen hiljaisen tiedon kanssa.

Farhia kantaa huolta erityisesti pakolaislasten ja -nuorten hyvinvoinnista. He ovat usein traumatisoituneita ja tarvitsevat paljon henkistä tukea, jotta käyttäytyminen ei muutu ongelmalliseksi.

Myös naisten asema on lähellä Farhian sydäntä. Hän on huolissaan maahan muuttaneista yksinhuoltajaäideistä, jotka jäävät hyvin yksin, kun ympärillä ei ole isovanhempia tai muuta sukua. Farhia korostaa, että he tarvitsevat arjessa ammattiapua.

– Haluaisin kannustaa kaikkia maahanmuuttajanaisia toteuttamaan omia unelmiaan. Suomessa naiset voivat tehdä molempia: hoitaa kotia ja lapsia sekä opiskella ja tehdä työtä. Naisen rooli voi olla monimuotoinen. Minä olen siitä hyvä esimerkki.

Farhia toivoo, että erilaiset yhdistykset tekisivät monikulttuurisuustyötä. Kohtaamisia voi tosin tapahtua ihan tavallisessa arjessakin.

– Leikkipuistossa suomalainen ja maahanmuuttajaäiti kääntyvät toisistaan poispäin ja puhuvat lapsilleen. He voisivat kääntyä toisiaan kohti ja puhua toisilleen.

Elämä on nyt Suomessa

Somaliasta Farhia haluaa muistaa mangot, papaijat ja auringon.

– Ehkä vielä joskus on mahdollista mennä sinne lomamatkalle, vaikka ei siellä olekaan enää yhtään sukulaista. Kaikki ovat lähteneet jonnekin.

Farhian äiti asuu nykyään Nairobissa. Hän ei saanut turvapaikkaa Suomesta. Farhia unelmoi siitä, että voisi auttaa äi­tiään ja pitää tästä huolta. Ei ole mahdoton ajatus, että hän muuttaisi joskus tulevaisuudessa Keniaan.

Toistaiseksi elämä on kuitenkin Suomessa ja yrittäjän, perhetyöntekijän ja äidin arki ruuhkaista. Farhia yrittää kasvattaa yritystään, siivoaa, tekee perhetyötä ja pyörittää samalla omaa kotiaan ja huolehtii lapsistaan.

Kun Farhiaa ehdotettiin Vuoden pakolaisnaiseksi, häntä kuvailtiin säteileväksi persoonaksi, joka verkostoituu nopeasti ja tuo ympärilleen iloa, suvaitsevaisuutta ja rakkautta. ”Omien kokemuksiensa ja koulutuksensa ansiosta hän myös ymmärtää elämän kolhuissa haavoittuneita”, ehdotuksessa sanottiin.

– Olen vahva, idearikas, ystävällinen, luotettava. Olen ylpeä itsestäni ja siitä, että olen päässyt tähän pisteeseen. Ja olen ylpeä lapsistani.

”Katselin lasteni kasvoja vuorotellen. Oletko se todella sinä, rakas? Kiitin jumalaa.”

X