Vakava haimasairaus oli viedä kirjailija Hanna Haurun elämänhalun: ”Nyt aion ihan piruuttani elää vanhaksi”

Vakavan haimasairauden vuoksi kirjailija Hanna Haurun seuralaisena on jatkuva pelko terveydentilan romahtamisesta. Silti elämänhalu virtaa hänessä voimakkaampana kuin aikoihin.

Viimeisen kerran Hanna Hauru yritti itsemurhaa kuusi vuotta sitten. Jälkeenpäin kävi ilmi, että hän oli ollut psykoosissa koko tuon kesän 2015. Kesän jälkeen hän oli tuntenut vain loputonta väsymystä. Ei ollut jaksanut enää.

Samassa tilanteessa hän oli ollut kerran vuosia aiemminkin, parikymppisenä. Kuin ihmeen kaupalla hänen isänsä ehti hälyttää hänelle apua ajoissa, kummallakin kerralla.

Jos Hanna olisi kuollut toisella kerralla, hänen teoksensa Jääkansi olisi jäänyt keskeneräiseksi eikä sitä olisi koskaan valittu Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2017. Tärkeä tunnustus kirjailijana olisi jäänyt saamatta. Ilman Finlandia-ehdokkuutta Hanna olisi muistettu oululaisena marginaalikirjailijana, joka kirjoitti pienelle yleisölle mustan huumorin täyttämiä novelleja sekä pienoisromaaneja, joissa kuvasi pohjoisen karuja oloja ja ihmisen vinoutunutta mieltä.

Kaikki meni kuitenkin hyvin: Hanna sai hyvää hoitoa, keskusteluapua ja toimivan mielialalääkityksen. Hän pystyi jatkamaan kirjoittamista. Heti Jääkannen jälkeen Hanna alkoi työstää seuraavaa kirjaansa. Sen valmistuminen vain vei vuoden pidempään kuin hän kuvitteli.

Lue lisää: Johanna Lehtinen sai elinsiirron kahdesti: ”Tunnen suurta kiitollisuutta”

Haimatulehdus kroonistui

Marraskuussa 2020 kirjailija Hauru makaa sairaalapedissä Oulun yliopistollisen sairaalan kirurgisella osastolla, kipupumppuun kiinnitettynä. Hän joutuu jälleen kerran naputtelemaan kustannustoimittajalle viestin, ettei tiedä, milloin pääsee pois ja pystyy kirjoittamaan. Jo lykättyä määräaikaa kirjan valmistumiselle pitää ehkä jälleen siirtää.

Koko syksyn kivuliaat haimatulehdukset ovat seuranneet toinen toistaan. Nyt Hanna on jo neljättä kertaa sairaalassa kesän jälkeen. Sairaalajaksojen välillä hän on sinnitellyt kotona joitakin päiviä niin kipeänä, ettei ole pystynyt vilkaisemaankaan keskeneräistä tekstiä.

Aivan ensimmäisen haimatulehduksen Hanna oli saanut kymmenisen vuotta aiemmin. Haimatulehdus oli kroonistunut jo silloin, mutta välissä oli pitkiä aikoja, jolloin haima ei oireillut millään lailla. Esimerkiksi Finlandia-juhlallisuuksissa marraskuussa 2017 oireita ei ollut.

Loppuvuodesta 2018 tuli romahdus. Hanna oksenteli ja ripuloi kotona pitkään sekä laihtui rajusti. Alavatsa pömpötti niin kuin haimatulehduksissa on tapana. Tutkimuksissa kävi ilmi, että haima ei enää toiminut kunnolla. Krooninen haimatulehdus oli johtanut haiman vajaatoimintaan.

Haima sijaitsee mahalaukun takana, vatsaontelon yläosassa. Sillä on kaksi tehtävää. Ensinnäkin se erittää entsyymejä, jotka pilkkovat syödyn ravinnon helpommin imeytyvään muotoon. Toiseksi se tuottaa hormoneja, kuten insuliinia.

Hannan haima oli lakannut erittämästä entsyymejä. Ruoka ei enää imeytynyt. Siitä lähtien ruoan imeytyminen hoidettiin lääkkeillä.

Syyskuussa 2020 haima ei enää tuottanut insuliiniakaan. Haimatulehduksen seurauksena Hanna oli sairastunut tyypin 1 diabetekseen 41-vuotiaana, ja hänen piti harjoitella verensokerin mittaamista ja insuliinin pistämistä.

Syksyllä tulehduskierteestä seurasi krooninen haimakipu, joka tuntuu vyömäisenä, puristavana kipuna. Sairaalassa sitä helpotettiin kipupumpulla. Silti kuume pysyi 39:ssä ja Hanna ­oksensi kivusta. Hän ehti jo toivoa kuolemastakin helpotusta oloonsa.

– Ajattelin, etten enää kestä, jos näitä tulehduksia vielä tulee lisää.

Nyt Hanna Hauru ei saisi sairastua

– Nyt voin ihan hyvin, tilanne on stabiili, Hanna kertoo haastattelussa, jonka teemme etäyhteydellä maaliskuussa.

Hanna istuu kotonaan keittiönpöydän ääressä ja on juuri sulkenut keittiönoven, jottei Eppu-koira pääse häiritsemään.

– Kirurgi sanoi, ettei se haima siitä enää miksikään parane. Siellä se olla löllöttelee. Ei sillä ole enää mitään virkaa, Hanna kertoo verkkaisella nuotilla.

Nyt Hanna ei saisi sairastua edes tavalliseen flunssaan, saati koronavirukseen. Siitä saattaisi seurata haimatulehdus, eikä kroppa välttämättä kestäisi sitä nyt, kun se on vasta toipumassa edellisestä.

Kivut ovat pysyneet poissa lääkityksellä.

– Pahimmillaan kipu on ollut sellaista, että se jäytää aivoja.

Hanna on sairastanut jo pitkään kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän kiittelee kipupoliklinikalla saamaansa hoitoa.

– Kipupolilla minut on otettu psykofyysisenä kokonaisuutena. Siellä on huomioitu se, miten kipu vaikuttaa mielenterveyteen ja elämänlaatuun.

Elinajalle lääkärit eivät ole antaneet ennustetta. Siksi Hanna on käynyt googlailemassa.

– Siellä on, että 10–15 vuotta tällaisella haimalla, jossa ei ole mitään toimintaa.

Usein haimatulehdusten taustalla on pitkään jatkunut, runsas alkoholinkäyttö. Hannaan se ei päde.

– Minulla on ollut huonoa tuuria. En ole käyttänyt alkoholia sitten vuoden 2014, Hanna sanoo.

Kirja valmistui ajallaan

Sairaalasta Hanna pääsi kotiin marraskuun lopussa. Kirjan suhteen olo oli silloin epätoivoinen.

– Ajattelin, että heitän hanskat tiskiin. En minä enää jaksa.

Äärimmäisestä väsymyksestä huolimatta hänen mielessään ei edes käynyt sama ratkaisu kuin kuusi vuotta aiemmin. Lääkitys piti mielialan tasapainossa, ja ystävien itsepintaiset viestit muistuttivat Hannaa siitä, että hänen lähellään on ihmisiä, jotka välittävät ja ovat huolissaan hänestä. Hanna ei halunnut tuottaa läheisilleen yhtään enempää huolta.

Hän lepäsi pari viikkoa. Keräsi voimia.

– Joulukuun alussa minulla napsahti. Että nyt. Haluan saada kirjan valmiiksi siihen päivään mennessä kuin on sovittu.

Hän istahti olohuoneen sohvalle ja nosti turvonneet jalkansa suoriksi rahille, 1870-luvulta peräisin olevalle puiselle arkulle. Hän ei voisi tietää, miten kauan hänen kehonsa enää kestäisi sairautta. Toivottavasti edes niin pitkään, että hän ehtisi saada kirjansa painoon.

Kolme viikkoa hän istui sohvalla kirjoittamassa kaiken sen ajan, joka liikeni koiran ulkoilutukselta, syömiseltä ja nukkumiselta.

Hänellä oli ollut tapana kirjoittaa hiljaisuudessa, ja nyt jopa rappukäytävästä kantautuvat äänet katkoivat ajatusta. Silloin Hanna keksi laittaa musiikin soimaan niin kovaa, että se peitti muut äänet alleen. Kaksio täyttyi punkrockista.

Punkin tahtiin valmistui tarina miehestä, joka myös kirjoitti – ei suinkaan sohvalla vaan vaatimattoman tupansa rappusilla keskellä 1950-luvun Pohjois-Pohjanmaan maaseutua.

– Päähenkilöstä tuli minulle niin tärkeä, että halusin saada hänen elämänsä kirjoitettua.

Välillä Hanna piti tupakkataukoja. Sauhuttelu kuului kirjoittamiseen, samoin savun värjäämät harmaat tauot. Joulu kului kotona kahdestaan koiran kanssa.

Kun kustannustoimittaja palasi joululomaltaan, hän sai luettavakseen teoksen ensimmäisen version. Helmikuussa viimeisetkin korjaukset oli tehty ja sivut lähetetty painoon. Hanna keräsi olohuoneen lattialle kertyneet muistiinpanonsa ja heitti ne pois.

Piti löytää päivien täytteeksi ­jotain muuta kuin kirjoittaminen.

Katkeruus ei kanna mihinkään

Päivässä Hanna tekee yleensä kaksi kävelylenkkiä Oulun keskustan liepeillä, aamulla ja iltapäivällä. Lenkit ovat lyhentyneet kesästä, jolloin Hanna käveli jopa 28 kilometriä päivässä. Nykyään hän väsyy helposti. Pidemmillä lenkeillä verensokeritaso laskee ja taskusta pitää napata glukoositabletteja lisäenergiaksi.

– Diabetes minua ottaa päähän. Syömishäiriöiselle syöminen on kova pala.

Syömishäiriötä ei ole diagnosoitu sen tarkemmin, mutta se sai alkunsa vuonna 2018, kun Hanna sairastui haiman vajaatoimintaan ja laihtui rajusti. Hänen minäkuvansa ei pysynyt mukana muutoksessa. Tilanne paheni viime kesänä, jolloin hän laihtui entisestään. Edelleen Hanna näkee itsensä normaalipainoisena, vaikka lihaa luiden ympärillä on turhan vähän.

Haittaako, jos poltan, Hanna kysyy etäyhteyden päässä. Painosta puhuminen hermostuttaa häntä. Se tuntui Hannasta erittäin vaikealta myös silloin, kun diabeteshoitaja kertoi, miten paino voi nousta pari kolme kiloa insuliinihoitojen seurauksena.

– Ensin en hyväksynyt sitä yhtään. Mutta terveyden takia painoa pitäisi nostaa.

Hanna on kasvissyöjä ja sanoo voivansa syödä suunnilleen kaikkea, mitä haluaakin. Hän syö ja lepää säntillisesti. Päiväunet ovat kolmesta vartista tuntiin joka päivä lounaan jälkeen. Jos jotain päivän aikana pitää touhuta, se on parasta tehdä ennen lounasaikaa. Silloin vielä jaksaa. Iltaisin hän venyttelee ja joogaa. Siten selkä ja jalat pysyvät kunnossa.

Katkera Hanna on ollut etenkin diabeteksen vuoksi. Hän sairastui, vaikka liikkuu paljon eikä syö epäterveellistä ruokaa.

– Mutta sitten ajattelin, että katkeruus ei kanna mihinkään, se vain pahentaa mielialaani ja tekee minut vihaiseksi.

”Olen joutunut seestymään”

Lukija on osannut odottaa Hannan kirjoilta rankkaa ja ahdistavaa maailmankuvaa. Esimerkiksi Jääkannessa Hanna kertoi äidinäitinsä tarinan. Siinä päähenkilön isäpuoli tekee kotimökistä maanpäällisen helvetin.

Uusi kirja Viimeinen vuosi ei perustu toteen eikä siinä ole samaa raadollisuutta kuin aiemmissa teoksissa. Siinä on armollisuutta, kaiken karuuden keskellä.

– En halunnut laittaa päähenkilöä kärsimään, sillä oli jo tarpeeksi rankkaa, Hanna toteaa.

Onko jokin sinussa kenties muuttunut?

– Olen joutunut seestymään sairauden edessä. Parin vuoden aikana minusta on tullut paljon tasaisempi. Olen ajatellut, että entä jos kuolenkin kohta.

Se ajatus on saanut Hannan muuttamaan omaa käytöstään. Enää hän ei vastaa rumasti, jos hänelle puhutaan ilkeästi.

– Aiemmin ensimmäinen ajatukseni oli sanoa yhtä rumasti takaisin.

Jos ohikulkija kommentoi vaikkapa sitä, että Hanna kävelee koiransa kanssa keskellä tietä, hän hymyilee ja toivottaa parempaa jatkoa päivälle.

– Tajusin, että en voi siirtää sairaudesta johtuvaa katkeruutta toisiin. Se, miten käyttäydyn toisia kohtaan, on tärkeää sinä aikana, mikä minulla on jäljellä.

Huonoina päivinä Hanna ajattelee, ettei seuraava päivä voi olla yhtä huono. Paljon on auttanut se, että hänellä on ollut mahdollisuus puhua mielenterveyshoitajalle. Kaikkea pahaa oloa ei ole tarvinnut kaataa läheisille, kuten vanhemmille tai ystäville. Parantumaton sairaus, jossa ei ole ennustetta, rassaa väistämättä hermoja.

– En esitä läheisilleni hyväntuulista vaan jätän ahdistavimmat asiat kertomatta. Kerron ne ulkopuoliselle. Ei ole läheisten velvollisuus kuunnella kaikkein synkimpiä ajatuksiani.

Hanna Hauru näki unen hautajaisistaan

Kuolemaa Hanna on sivunnut keskusteluissa vanhempienkin kanssa. Hän on myös nähnyt unen omista hautajaisistaan. Suunnitelma oli niin hyvä, että hän kirjoitti sen muistiin aamulla herätessään. Enimmäkseen Hannan mielessä on kuitenkin kuoleman sijaan elämä.

– Sanoin ystäville, että ihan piruuttani aion elää vanhaksi! Yritän pysyä mahdollisimman kaukana OYSin kirurgiselta osastolta. Seuraava haimatulehdus voi olla se viimeinen. Sittenhän kehoni päättää, milloin minä kuolen. Ei ole minun tehtäväni päättää sitä, Hanna sanoo.

Joka ilta Hanna suunnittelee jonkin tehtävän seuraavan päivän varalle.

– Herätessäni aamulla tiedän, mitä tulen tekemään. Ehkä kirpparikierroksen tai siivousta. Joka päivä pitää saada jotakin aikaiseksi.

Ja odottaahan hyllyssä lukemistaan ne sata kirjaa, jotka Hanna on neljän vuoden aikana kerännyt sinne kirpputoreilta ja antikvariaateista. Jos koronaa ei nyt olisi, Hanna olisi Tampereella tapaamassa ystäviään, kävisi ehkä jollakin keikalla heidän kanssaan.

Mutta reissata ei voi. Huonoina päivinä Hanna miettii, kuinka kauan hänellä on vielä aikaa.

– Kuinkahan kiire tulee tehdä kaikkea, mitä tahtoisin? Haluan elää tätä elämää, ei tässä kuitenkaan ole mitään vikaa.