Heidi sai ensimmäisen ystävän vasta aikuisena

Heidi Hyytiäinen löysi Katja Syrjästä elämänsä ensimmäisen oikean ystävän 31-vuotiaana. Nyt he auttavat muita yksinäisiä löytämään ystäviä.

Heidi Hyytiäinen, 12, seisoo luokkatovereiden edessä. Toiseen poskeen on piirretty penis, toiseen vagina. Joku on kirjoittanut Heidin otsaan Seksi-Seija. Oppilaat toteuttavat leirikoulun ohjelmanumeroa: vähiten hymyilevästä oppilaasta tehdään naurettava.

Heidi on se, joka on hymyillyt vähiten.

– Jälkikäteen mietin, miten mukana olleet aikuiset antoivat töhriä lapsen niin, Heidi sanoo nyt, melkein 20 vuotta myöhemmin.

– Lapsena en tajunnut, mitä tapahtui. Olin jopa tyytyväinen. Sainhan kerrankin muilta huomiota.

Se tosiaan oli ainutkertaista. Yleensä Heidi oli yksin. Niin oli ollut aina. Pieksämäen ala-asteella hän oli se luokan pariton tyttö, joka valittiin viimeisenä ryhmätöihin. Se, joka vietti välitunnit katsellen vierestä muiden leikkejä.

Niitä hetkiä Heidi vihasi eniten.

– En voinut ymmärtää, miksi muut olivat innoissaan ruokatunnista ja pitkästä välitunnista sen jälkeen. Itse olisin halunnut istua luokassa kaikki tunnit peräkkäin ja lähteä aikaisemmin kotiin.

Kun yksi tytöistä kynsi koulun jälkeen Heidin naaman verille, Heidin mielessä oli vain yksi asia: menenkö kouluun naarmuilla vai laitanko laastarin? Kummasta kiusataan enemmän?

Lopulta sillä ei ollut väliä.

– Muista oli vain hauskaa se, että olin saanut turpaani.

Siihenkään opettajat eivät puuttuneet.

Opettajat eivät auttaneet

– Yksin jättäminen ei loppujen lopuksi ole niin näkyvää. Mutta aikuisena olen ihmetellyt, miksei kukaan auttanut.

Heidin vanhemmat kyllä yrittivät. He ottivat yhteyttä opettajiin, mutta nämä eivät myöntäneet ongelmaa.

Äiti ja isä etsivät tyttärelleen myös erilaisia harrastuksia, joiden kautta toivoivat Heidin saavan ystäviä.

– Muiden lasten suhtautuminen sai minut aina perääntymään. He saattoivat estää minua aivan fyysisesti esimerkiksi pitämällä ovea kiinni nenän edessä, Heidi muistelee.

Yläasteella luokat sekoitettiin, ja Heidi sai yhden kaverin. Mutta kun Heidi aloitti lukion, ystävä jatkoi toiseen suuntaan.

– Lukiossa olin taas täydellisen yksin. Lopetin sen kesken. Jos minulla olisi ollut koulussa hyvä olla, ehkä olisin menestynytkin siellä paremmin.

Katjaa kiusattiin sairauden vuoksi

Syöpäkasvain! Älkää vain olko Katjan kanssa, syöpä voi tarttua teihinkin! Katja Syrjän, 25, muistot koulusta ovat hyvin samankaltaisia kuin Heidin.

Katjalla oli todettu selkäydinkasvain jo puolitoistavuotiaana, ja koko kouluaikaa varjostivat siihen liittyvät korjausleikkaukset. Alkuperäisen leikkauksen takia Katjan vasemman jalan hermoradat vioittuivat, ja kasvain uusiutui, kun Katja oli 13-vuotias.

– Jouduin koulussa heti silmätikuksi, koska olin leikkausten takia niin paljon poissa ja kävelin vähän hassusti. Olin tosi yksin, Katja muistelee.

Haukkumanimi syöpäkasvain jäi taakse, kun Katja vaihtoi äidin ja tämän uuden miehen kanssa paikkakuntaa yhdeksännen luokan alussa. Yksinäisyys pysyi.

– Yritin aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta koska minua oli kiusattu niin paljon, oli vaikeaa luoda uusia ystävyyssuhteita. Sain pari kaveria, mutta periaatteessa olin edelleen yksin. Vaikka olen ujo, olen aina kaivannut isoa kaveripiiriä. Tuntui todella pahalta, että sitä ei koskaan tullut.

Ammattikoulun Katja aloitti vanhempien opiskelijoiden ryhmässä. Sieltä oli helpompi saada ystäviä, joista muutama on jäänyt ystäviksi nykypäivään saakka. Yksinäisyyden kokemusta onnistuneet ystävyyssuhteet eivät silti pyyhi pois.

– Vaikka olen nykyään terve ja hyvässä kunnossa, mietin usein, onko minussa jotain vikaa. Miksi jouduin silmätikuksi?

Lue lisää: Armi Toivanen: ”Koulukiusaaminen vaikuttaa vieläkin itsetuntooni”

Koirat yhdistivät Katjan ja Heidin

Koulukiusaamisen jättämät arvet yhdistävät Heidiä ja Katjaa. Mutta on yksi merkittävämpikin tekijä. Se, joka yllättäen vei kaksi yksinäistä yhteen reilu vuosi sitten.

Tai oikeastaan tekijöitä on tällä hetkellä kuusi. Kaksi niistä tuijottaa toiveikkaana emäntäänsä Katjaa: liikenisikö pizzasta muutama parmankinkkusiivu? Wiivi ja Bella ovat päässeet mukaan lounaalle.

– Koirat meidät saattoivat yhteen, Katja ja Heidi sanovat.

Kaikki alkoi ilmoituksesta, jonka Katja laittoi paikalliseen Facebook-ryhmään: ”Haluaisiko joku lähteä lenkkiseuraksi koirien kanssa?” Hän oli muuttanut Mikkeliin miehen perässä eikä tuntenut paikkakunnalta oikeastaan ketään muuta. Sitten mies jätti hänet.

– Pyysin, että hän pysyisi kaverinani, etten jäisi aivan yksin. Hän lupasikin, mutta ilmoitti sitten, ettei halua olla missään tekemisissä. Olin taas aivan yksin.

Siihen hetkeen tuli Heidi, joka vastasi Katjan ilmoitukseen.

– Minähän olin heti käsi pystyssä, että minä minä, Heidi naurahtaa.

Heidikin oli muuttanut kaupunkiin runsas vuosi aiemmin, eikä ystäviä ollut löytynyt. Yrityksestä se ei ollut kiinni. Kun Heidi ja aviomies Timo rakensivat talon uudelle asuinalueelle Mikkeliin, Heidi vei naapureille henkilökohtaiset Tupperware-kutsut, joissa kertoi, että olisi kiva tutustua. Kukaan ei tullut kutsuille.

Ystäviä Heidi yritti saada myös seurakunnan pyhäkoulutoiminnassa.

– Ujona ja hiljaisena jäin sielläkin kahvinkeittäjän rooliin. En osaa tunkea seuraan.

Kestääkö ystävyys?

Katjan seuraan ei tarvinnut tunkea. Treffit sovittiin jo seuraavaksi päiväksi Kirkkopuistoon. Sitä Katja ja Heidi kävelivät ympäri puolitoista tuntia. Puisto on pieni, mutta se ei haitannut. Juttua riitti. Ystävyys syveni yhteisillä reissuilla koiranäyttelyihin ja Ikeaan. Eikä aina tarvinnut tehdä mitään.

– Riitti, kun juteltiin. Tuli helpottunut olo, kun lähellä oli ihminen, johon pystyi aina ottamaan yhteyttä, Katja sanoo.

Ystävystymistä varjosti kuitenkin alusta asti tieto siitä, että Katja muuttaisi pian takaisin synnyinseudulleen Lohjalle. Hän halusi lähemmäs perhettään. Oman alan töitäkin olisi helpompi saada pääkaupunkiseudulta.

Alkuun Heidi ajatteli, että Katja muuttaa kohta pois ja tämä on vain yksi vaihe hänen elämässään. Uskominen ystävyyden säilymiseen oli vaikeaa.

–Jännitin ja pelkäsin koko ajan, että Katja unohtaa minut lähtönsä jälkeen. Että olisin vain jonkinlainen laastari epäonnistuneen parisuhteen jälkeen. En uskonut, että Katja näki minut ystävänä. Eihän kukaan ollut koskaan nähnyt minussa minkäänlaista potentiaalia, miksi Katjakaan olisi.

Yksinäisyys ahdistaa

Katja lähti, ystävyys pysyi. Silloin tällöin Heidi pakkaa koirat ja miehen asuntoautoon ja ajaa sen Lohjalle, Katjan pihalle parkkiin. Useimmiten kohdataan silti yhä Facebookissa. Sen kautta elämä päivittyy parin sadan kilometrin päähän reaaliajassa. Kuten silloin, kun Katja löytää nettideittipalvelusta potentiaalisen profiilin. Linkki lähtee saman tien Heidille.

—Muistutan Katjaa siitä, miten hyvä tyyppi hän on. Katja ei ansaitse huonoa kohtelua, hänelle pitää löytyä hyvä ihminen kumppaniksi, Heidi sanoo.

Ystävä myös toppuuttelee ideoita, jotka eivät kuulostaa äkkiseltään aivan parhailta.

– Mihin Inariin sä olit joskus lähdössä, Heidi pyörittelee silmiään.

– Ivaloon, Katja korjaa.

– Mutta olen oppinut virheistäni. Kolmen kuukauden tuntemisen perusteella ei kannata muuttaa miehen perässä minnekään.

Kuka kaasoksi?

Olisipa Katja ollut Heidin elämässä toissakeväänä, kun Heidi meni naimisiin.

– En ollut ajatellut itselleni parisuhdetta, olin aina ollut niin yksin. Ajattelin, että eihän kukaan minua huoli. Sitten löytyikin Timo.

Mutta häiden suunnittelu ei mennytkään kuin unelmissa. Yksinäisyys varjosti myös elämän onnellisinta päivää. Kuka tulisi kaasoksi, entä polttarit?

– Tajusin, että eihän mulla ole ketään. Se oli todella rankka paikka. Surin sitä, että kukaan ei oikeasti tunne minua niin hyvin, että tietäisi, mitä haluaisin tehdä polttareissani.

Ennen Heidin häitä vietettiin erään sukulaisen häitä. Niissä polttareissa iloitsi 30 naisen tiivis porukka. Heidin oli vaikeaa hymyillä yhteiskuvissa.

– Jossain vaiheessa ajattelin, että mennään tunturin juurella kahdestaan ja vähäeleisesti naimisiin. Mutta kyllä minä sain kuitenkin hääjuhlat. Silti kärvistelin tunteissani vielä jälkeenpäinkin. Tärkeintä on kuitenkin se, että sain vierelleni hyvän miehen.

Kun yksinäisyys on ollut läsnä lapsuudesta saakka, siitä on tullut osa identiteettiä. Niin sanovat sekä Heidi että Katja.

– Kun en ole koskaan kelvannut kellekään, en oikein osaa arvostaa itseäni ihmisenä. On huikeaa tietää, että Katja on olemassa. Että on se yksi ihminen, joka tajuaa ja ymmärtää. On onnellinen puolestani, Heidi sanoo.

Katja kokee, että rankat vaiheet ovat myös vahvistaneet häntä.

– Kiusatuksi tuleminen ja sairaudet ovat opettaneet minua ja lisänneet elämäniloani. Haluan unelmoida ja tehdä asioita elämässä. Olen päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi ja haluan muuttaa tulevaisuuden erilaiseksi.

Siinä Katja on onnistunutkin. Muuton jälkeen ystäväpiiri on laajentunut, ja ensi kesänä Katja on kaasona yksissä häissä ja vieraana ja valokuvaajana toisissa. Ystäviä Katja on saanut muun muassa naimisiin menevän ystävänsä muista kaasoista.

– Olemme pitäneet jo nyt muutaman hääpalaverin, ja minut on otettu avosylin porukkaan mukaan.

Katja pitää tietoisesti ”meteliä itsestään”.

– Pyrin olemaan rohkeasti oma itseni ja juttelemaan uusille ihmisille. En enää häpeä itseäni tai sitä, mitä menneisyydessäni on tapahtunut. Välillä on silti edelleen yksinäinen fiilis. Se tulee, kun olen kotona yksin ja mietin, kenelle voisin soittaa. Onko kenelläkään aikaa minulle, Katja kuvaa.

Vertaistukea Facebookista

Kun Katja vuosi sitten muutti pois Mikkelistä, Heidi laati Facebook-ryhmään ilmoituksen: ”Annetaan hyvä ystävyys sitä kaipaavaan kotiin. Mäkin tahtoisin tehdä hyvää, ystävälle, joka sitä osaisi arvostaa.”

Rohkeus viestiin nousi uhmasta, sanoo Heidi nyt.

– Minulle tuli sellainen olo, että olen aika kiva tyyppi. Mun kaveri kannattaa olla.

Muutamat lehdet tekivät Heidistä ja yksinäisyydestä jutun. Hieman myöhemmin myös Ajankohtainen kakkonen tarttui aiheeseen ja haastatteli Heidiä ja Katjaa. Niin yksinäisyydestä tai oikeastaan yksinäisten auttamisesta tuli Heidin työ.

– Ensimmäisten lehtijuttujen jälkeen sain kaveripyyntöjä ja viestejä ympäri Suomen. Tajusin, etten mitenkään voi olla kaikille fyysisesti läsnä.

Heidi perusti Facebookiin Yksinäiset yhteen -ryhmän, jossa on jo yli 600 jäsentä. Myös Katja on ryhmän valvojana. Heidin päivästä iso aika menee ryhmän ylläpitoon. Se on hyvä, sillä työttömän päivässä tuntuu olevan joskus liikaakin tunteja.

Joku sanoi vastikään Heidille, että eihän hän voi olla yksin. Hänellähän on mies, koirat – ja kaunis koti. Siihen Heidi onkin halunnut panostaa.

– Vietän niin paljon aikaa yksin kotona, että haluan tehdä siitä mahdollisimman mukavan. Välillä tuntuu, että olen kultakala yksinään akvaariossa. Elämää pitäisi olla parisuhteen ulkopuolellakin. Kaipaan naisten juttuja ja naisnäkökulmaa.

Katja on samaa mieltä. Parisuhde ei korvaa ystäviä.

– Totta kai parisuhteessa nauttii siitä, että on kumppani vieressä. Mutta ei se ole sama asia kuin naisseura.

Katjan veroista ei ole toista

Heidi lisää, että kukaan ei voi sanoa toiselle, onko tämä yksinäinen vai ei.

– Yksinäisyys on tunne. Sitä ei voi mitata sillä, kuinka monta kaveria on Facebookissa.

Tosin Heidikin on saanut Facebookin kautta tuttavia läheltä. Lenkki- tai kahviseura on vain yhden viestin tai soiton päässä.

– Katjan veroista ei silti ole löytynyt.

Asia konkretisoitui, kun televisio-ohjelman kuvauksiin haluttiin Heidin mukaan myös ystävä. Kukaan Facebook-ryhmän kautta löytyneistä kavereista ei halunnut tulla. Moni ei halua leimautua yksinäiseksi.

– Kun valitin asiaa Katjalle, hän huudahti: ”Mikset minua kysynyt!” Silloin tajusin, miten hyvä tyyppi Katja oikeasti on. Hän seisoo julkisesti minun rinnallani. Näyttää, että minä olen tämän tyypin ystävä.

Myös Katja on Heidille kiitollinen siitä, että tämä oli hänen tukenaan, kun ketään muuta ei ollut.

– Heidi toimi pelastavana enkelinäni. Hänen tuellaan ja rohkaisullaan olen saanut itsetuntoni ja elämäniloni takaisin. Heidi on kuin isosisko minulle. Toivon, että minun lisäkseni hän saisi lähempää lisää ystäviä. 

 Lue lisää: Oletko yksinäinen? Saat ystäviä muuttamalla ajatteluasi ja käytöstäsi