Ihmissuhteet

Homekotitaistosta selvinnyt Susanna Makaroff: ”Saimme elämämme takaisin”

Susanna Makaroffin viiden vuoden taistelu homekodista on vihdoin päättynyt. Onneksi samoin ei käynyt parisuhteelle, vaikka siihen olisi ollut kaikki mahdollisuudet. Yhteiset unelmat on silti pitänyt päivittää.

Teksti:
Riina-Maria Metso
Kuvat:
Arto Wiikari/Otavamedia, Susanna Makaroffin Kotialbumi

Susanna Makaroffin viiden vuoden taistelu homekodista on vihdoin päättynyt. Onneksi samoin ei käynyt parisuhteelle, vaikka siihen olisi ollut kaikki mahdollisuudet. Yhteiset unelmat on silti pitänyt päivittää.

Voiko onnesta pakahtua? Se oli Susanna Makaroffin päällimmäinen ajatus, kun hän astui juuri ostamaansa unelmakotiin. Arkkitehti oli suunnitellut 1960-luvun alun rivitaloasunnon selkeäksi, isot ikkunat toivat valoa sisään ja atriumpiha lasitettuine terasseineen oli juuri remontoitu. Susanna käveli mustalle liuskekivilaattakäytävälle ja katseli puksipuuruukkuja.

–Uskomatonta, että tämä on oikeasti meidän, hän huokaisi vieressä seisovalle miehelleen Mikalle.

Muuttopäivänä sisään kannettiin uudet, laadukkaat huonekalut – ne, joista Susanna oli vuosia haaveillut. Ei enää pelkkää Ikeaa vaan suomalaista designia. Elämä hipoi täydellisyyttä.

Mutta pian kiiltokuva alkoi himmetä. Ensin tulivat silmien kutina ja kirvely, nivelkivut, päänsäryt, jatkuva väsymys ja kuvotus sekä koko kolmihenkistä perhettä piinaavat sitkeät kuumetaudit ja hengitystietulehdukset. Sitten tuli aamu, jolloin Susanna luki lehdestä artikkelin homekouluista. Hän alkoi aavistella, että perheen sairastelu ja oireilu saattoivat johtua homeisesta kodista.

”Menetimme moneksi vuodeksi hallinnan elämämme isoimpiin asioihin”

Nyt Susanna seisoo espoolaisen rantaravintolan tiskin edessä ja yrittää löytää sopivaa syötävää. Porkkanaa tai pähkinöitä sisältävät ruoat eivät käy. Lohileivissäkin on auringonkukansiemeniä, joille Susanna on allergisoitunut. Ruoka-aineallergiat ovat seurausta homeelle altistumisesta.

Homekodiksi paljastuneeseen unelmakotiin muutosta on viisi vuotta aikaa. Noihin vuosiin mahtuu yhdeksän muuttoa ja useita evakkoasuntoja sekä pitkä oikeustaistelu eri oikeusasteissa. Kun terveystarkastaja neljä vuotta sitten kehotti Makaroffeja muuttamaan kodistaan pois, Susanna ja Mika ehdottivat asunnon myyjille kaupan purkua. Myyjät eivät suostuneet, vaan valittivat käräjä- ja hovioikeuden kaupanpurkupäätöksistä korkeimpaan oikeuteen saakka. Makaroffeille se on tarkoittanut viiden vuoden painajaista.

–Menetimme moneksi vuodeksi hallinnan elämämme isoimpiin asioihin – kotiimme, asumiseemme, talouteemme ja arkielämäämme. Tunsimme itsemme myyjien ja taloyhtiön marioneteiksi, Susanna kertoo.

Asunto piti purkaa lähes kokonaan ja rakentaa uudelleen. Siinä meni pieleen kaikki mahdollinen.

– Asunnon saaminen asumiskuntoon vei yli kaksi vuotta. Työn valmistuminen viivästyi jatkuvasti. Kun lopulta muutimme takaisin, asunnossa ilmeni vielä huonosti tehdystä työstä johtuen terveyshaittaa.

Jos talon rakentamisen sanotaan olevan parisuhteen koetinkivi, mitä on vuosien oikeustaistelu jatkuvan epävarmuuden ja muuttojen keskellä?

– Sellainen syö ihmistä ja parisuhdetta. Toisaalta nyt ajattelen, että kun selviydyimme tästä, suhteemme selviytyy mistä vain, Susanna sanoo.

Itsestään selvää se ei ole ollut. Vaikka korkein oikeus hylkäsi myyjien viimeisen valituspyynnön ja oikeusprosessi on virallisesti päättynyt, hintaa siitä maksetaan edelleen.

Onneksi toinen oli vahva silloin, kun toinen väsyi liikaa

Alussa molemmat jaksoivat hyvin. Mika oli aina pitänyt huolta yhteen hioutuneesta uusperheestään ja lupasi tehdä niin nytkin. Susannan vahvuus oli se, että hän oli työnsäkin takia hyvä hakemaan tietoa ja selvittämään asioita. Viestinnän ammattilaisena ja kirjoittajana hän oli se, joka hoiti yhteydet juristiin, asiantuntijatodistajiin, terveysviranomaisiin, urakoitsijaan ja taloyhtiöön.

Susanna ja Mika pysyivät vahvana rintamana.

–Olimme molemmat sitä mieltä, että tämä ei voi mennä näin. Meille myytiin hyväkuntoinen asunto hyväkuntoisesta yhtiöstä puolella miljoonalla eurolla. Meillä oli käsissämme asumiskieltoon laitettu homepommi, Susanna sanoo.

Taistelutahtoa oli, mutta ei loputtomasti voimia. Muutot seurasivat toisiaan.

Muutettavaa tosin oli aina vain vähemmän. Ensimmäisessä evakkomuutossa perhe ei ymmärtänyt, että heidän kaikki tavaransa olivat saastuneet. Perusteellinen puhdistaminen, peseminen ja tuulettaminen alkoivat vasta uudessa kodissa. Kuitenkin jo toisessa muutossa huonekalut, kodin tekstiilit, kirjat ja vaatteet oli heitettävä pois, sillä Susanna ja perheen vielä kotona asuva kuopus Andrei saivat kaikesta oireita.

Onneksi toinen pariskunnasta oli yleensä vahva silloin, kun toinen väsyi liikaa. Pahimpia olivat Susannan mukaan hetket, jolloin molemmat ”tipahtivat”.

– Silloin oli todella toivottomia fiiliksiä. Istuimme vain hiljaa eri puolilla senhetkistä kotiamme ja mietimme molemmat synkkiä ajatuksia. Silloin pelotti ajatus, onko meillä enää mitään muuta yhteistä kuin homehelvetti. Viimeisinä vuosina yritin moneen otteeseen nostaa kissaa pöydälle parisuhteeseemme liittyen, mutta Mika ei lähtenyt näihin keskusteluihin mukaan. Hän sai minut rauhoittumaan ja luottamaan siihen, että me kyllä kestäisimme.

”Jotenkin onnistuin aina näkemään tunnelin päässä valoa”

Susanna pakotti itsensä ajattelemaan asioita, jotka olivat elämässä hyvin.

– Jotenkin onnistuin aina näkemään tunnelin päässä valoa. Halusin yrittää elää mahdollisimman normaalia perhearkea, jo Andreinkin vuoksi. Kun en voinut vaikuttaa oikeusprosessien kestoon, yritin vaikuttaa fiiliksiimme, kodin viihtyisyyteen ja parisuhteeseemme.

Susanna ja Mika tekivät pitkiä kävelylenkkejä, söivät terveellisesti ja yrittivät nukkua tarpeeksi. Silti Susannaa turhautti etenkin se, että Mika puhui jatkuvasti vain homeprosessista. Pari oli paljon yhdessä, sillä Mikalla oli useamman päivän vapaita palomiehen työssään ja Susanna työskenteli kotona. Keskustelu pyöri vain yhden aiheen, homeen, ympärillä. Eikö voitaisi tehdä jotain kivaa yhdessä, mennä vaikka kaksistaan jonnekin? Susanna intti.

– Mikan vakiovastaus oli aina ”sitten, kun tää homma on ohi”. Siitä tuli suoranainen vitsi minulle ja pojallemme. Kun olimme Anttilassa ostamassa paistinpannua, Mika totesi: ”Ostetaan se sitten, kun tämä on ohi.” Silloin ajattelin, että voi hemmetti. Tarvitsen paistinpannun nyt.

Mika tinki oikeusvuosien aikana omat ostoksensa minimiin, mutta Susannalle tietyt asiat olivat tärkeitä. Hän halusi pitää joogakortin, ostaa uusia vaatteita ja käydä kampaajalla, vaikka rahaa ei periaatteessa ollut. Jokaisesta evakkokodistakin hän halusi tehdä mahdollisimman viihtyisän. Lomat Italiassa olivat molemmille henkireikiä.

– Päätimme, että käytämme lainarahaa myös Italiaan matkustamiseen. Muuten emme olisi jaksaneet, ja lainaa oli joka tapauksessa järjetön määrä.

Itse asiassa sitä oli niin paljon, että pankki ei enää suostunut myöntämään lisää. Asumiskulut olivat pahimmillaan 4 500 euroa kuukaudessa, koska Makaroffit maksoivat sekä homeasunnon jopa yli 2 000 euron vastikkeita, vuokra-asuntoa että asuntolainan korkoja. Kaupungin vuokra-asunto olisi ollut edullisempi, mutta sitä perhe ei saanut, koska omisti paperilla omistusasunnon.

– Jouduimme lainaamaan rahaa vanhemmiltani, mikä oli minulle todella kova paikka. Se tuntui nöyryyttävältä, vaikka tiesin, että vanhempani olivat iloisia pystyessään auttamaan meitä.

– Rahasta emme Mikan kanssa ole silti riidelleet koskaan. Raha on vain rahaa. Surullisempaa on se, kuinka paljon tämä on vienyt meiltä aikaa ja mahdollisuuksia esimerkiksi työelämässä.

Mies kaipasi seksiä, vaimo läheisyyttä

Kun Susanna kirjoitti sähköposteja isännöitsijälle, juristille ja terveysviranomaiselle, Mika tuli lenkiltä ja istahti sohvalle puhelimensa kanssa. Kun Susanna siirtyi etsimään lisää tietoa oikeusprosessiin liittyen, mies puolestaan aloitti elokuvan katselun.

Susanna kiehui sisäisesti. Miten tämä näin menee, joka ilta? Milloin minä saan katsoa elokuvaa tai lukea kirjaa? Minäkin haluan!

–Hoidin viimeiseen silmänräpäykseeni asti hometaloon liittyviä asioita. Kun sitten menin sänkyyn ja painoin pään tyynyyn, viereltä kuului: Nyt tekisi mieli. Suhteemme syvimpiä karikkoja prosessin aikana oli se, että Mika kaipasi paljon seksiä ja minulla ei ollut enää siihen voimavaroja. Minä kaipasin läheisyyttä. Kumpikaan ei saanut toiselta sitä, mitä olisi eniten tarvinnut.

Toisaalta yhteinen väsymys oli ehkä suhteen pelastus.

– Siinä oli se armollisuus, että tajusin, ettei tuo toinenkaan kykene tällä hetkellä parempaan tai enempään.

Hyviäkin hetkiä oli. Kun hovioikeuden päätös tuli kaksi päivää ennen jouluaattoa 2016, Makaroffien juristi sanoi, että kyllä tämä nyt varmasti on tässä. Siihen Susanna ja Mika halusivat uskoa.

– Kun sitten helmikuun lopussa tuli tieto, että myyjät hakevat vielä valituslupaa korkeimmastakin oikeudesta, romahdimme taas hetkeksi molemmat. Viime kevät, jolloin odotimme päätöstä, oli itselleni kaikkein raskainta aikaa. Asia oli mielessä koko ajan. En päässyt sitä pakoon. Joutuisimmeko käymään kaiken läpi oikeudessa tuomareiden edessä vielä kolmannen kerran? Pelkäsin, että siihen en enää pystyisi.

Saimme elämämme takaisin

Onneksi Susannan ei tarvinnut. Kesäkuun yhdeksäntenä päivänä tänä vuonna tuli korkeimman oikeuden päätös: ei valituslupaa. Päivä sattuu olemaan myös Makaroffien hääpäivä. Susanna soitti Mikalle, joka oli työvuorossa ja hississä tulossa hälytystehtävästä. Lyhyen puhelun lopuksi mies huusi hänelle puhelimeen: ”Hyvää hääpäivää!”

Susannan olo oli epätodellisen euforinen. Hän istui Helsingin Esplanadilla kahvilan ikkunapöydässä ja olisi halunnut halata jokaista sisääntulijaa. Onneksi ovesta tuli Eila, Susannan parhaan ystävän äiti.

– Halasin häntä hullun lailla. Itkimme huojennuksesta yhdessä.

Mikan hän näki vasta illalla, kun mies palasi pelastuslaitoksen työvuoronsa jälkeiseltä muuttokeikalta. He tapasivat kahvilassa, jossa kilistivät kuohuviinillä.

– Seuraavana yönä nukuin heräämättä aamuun asti. Aamulla tuntui, kuin olisin painanut vähemmän. Oli sellainen fiilis, että saimme elämämme takaisin.

Parisuhde muuttui homeprosessin aikana

Isku oli sitäkin kovempi tänä syksynä, kun Susanna tajusi, että niin ei käynyt. Mikään Makaroffien elämässä ei ole muuttunut, vaikka oikeuden päätös on lopullinen ja lainvoimainen.

Perhe asuu vuokra-asunnossa, josta joutuu todennäköisesti kohta luopumaan. Saatava homeasunnon myyjiltä on tällä hetkellä lähes 800 000 euroa.

– Meillä on yhä samat velat niskassamme. Emme ole saaneet rahoja takaisin, ja voi olla, ettemme saakaan. Suomessa laki mahdollistaa sen, että tuollaisen korvauksen maksamisessa ei tarvitse pitää kiirettä. Mitään eräpäivää tai määräaikaa saatavalle ei ole.

Parisuhdekin on kokenut uusia ravisteluja. Susanna sanoo, että nyt on ollut tilaa ja lupa ”päästellä”.

– Riidat ovat tehneet hyvääkin, mutta olen myös vähän pelästynyt sitä, miten rajusti olen kyseenalaistanut suhdettamme. Enää ei ole tekosyitä olla tekemättä yhdessä asioita. Suhteemme muuttui homeprosessin aikana, ja nyt se elää taas uuden, tällä kertaa positiivisen muutoksen aikaa. Meillä molemmilla on nyt enemmän halua ja voimia panostaa parisuhteeseen.

Ennen homekodin ostoa Susanna ja Mika haaveilivat ostavansa Italiasta talon, jonka Mika vuorotteluvapaalla kunnostaisi. Nyt päivitettävinä ovat myös yhteiset unelmat.

– Ystävämme elävät sitä elämää, jota meidänkin pitäisi elää. Yleensä viisikymppisinä nautiskellaan elämästä eri tavalla kuin kolmekymppisinä. Olisi mukavaa, jos pystyisimme ostamaan parikymppisille lapsillemme edes satunnaisia ruokakasseja tai tukemaan heitä opiskeluvuosina taloudellisesti.

Haave Makaroffeilla silti on.

– Löytäisimmepä pysyvän, hyväkuntoisen vuokrakodin kivalta paikalta.

X